Oli muistaakseni vuosi 1983 ja kyseessä oli seurajoukkueiden kilpailut normaalissa lähishakissa. Pelasin silloin Espoon shakkikerhon joukkueessa ja toimin myös joukkueen kokoojana ja kapteenina. Oli joulukuuta ja pikkujoulujen aika ja vastaamme oli tulossa Turun työväen shakkikerho ja meillä oli kotiottelu.  No kuten yleensä aina, niin taas oli vaikeuksia saada kahdeksaa miestä kokoon. Vielä pelipäivän aamuna puuttui yksi kaveri.

Ja tähän emme saaneet kerta kaikkiaan ketään suostuteltua mukaan. Mutta sitten pari joukkueemme jäsentä keksi, että heidän työpaikassaan, John Nurminen Oy, yksi kaveri aina silloin tällöin pelailee shakkia. Ei tosin sitä juurikaan osaa, mutta tuntee nyt ainakin nappulat ulkonäöltä. Tuumasta toimeen ja soittamaan kaverille. Tämä ei ensiksi millään meinannut lähteä mukaa, koska oli edellisenä iltana ollut pikkujoulut ja hieman huono olokin. Mutta kun hänen pomonsa sitten lupasi leikkimielisesti maanantaiksi potkut, jos hän ei mukaan lähde, niin kaveri päätti tulla mukaan.

Ennen ottelua hieroimme taktiikkaa. Kysyin kaverilta että mitä avauksia hän osaa. No kaveri tuumasi, ettei oikein mitään, mutta espanjalaisesta hän on kyllä kuullut. Kaverillemme oli tulossa kahdeksannella pöydällä mustat, joten hieman katselimme espanjalaisen pelin siirtoja, jos vaikka hyvinkin turkulainen aloittaisi siirrolla
1.e2-e4.

Siis kaverimme uhkaisi a-sotilaalla lähettiä ja sen perääntyessä vahvistaisi keskustaa ja pelaisi oman lähettinsä e7:ään. Ja kun peliä olisi pelattu noin kymmenisen siirtoa, niin kaveri ehdottaisi tasapeliä. Siihen aikaan pelaajalla oli oikeus missä tilanteessa hyvänsä kysyä joukkueen kapteenilta, että suostunko tasapeliin tai ehdottaisinko sitä.

Ja niin sitten kävikin, että kaverimme turkulainen vastustaja, nyt jo edesmennyt mestariluokan pelaaja Olli Moilanen, alkoikin espanjalaisella. Ja kun peliä oli pelailtu kymmenisen siirtoa tuli kaverimme kysymään minulta, että ehdotanko tasapeliä. Ja hän ehdotti ja Olli Moilanen siihen yllätykseksemme suostui. Pelaajat sitten peliä hieman vielä analysoivat, ja paljastuikin, että kaverimme olisikin heti seuraavassa siirrossa pelannut siirron, joka olisi hävinnyt upseerin.

Olli Moilaselle tässä paljastui "pikku jekkumme",  että eihän tuo "avausta niin asiantuntevasti pelaava" kaveri mikään hyvä pelaaja olekaan. Olli kertoi, että hänelläkin oli hieman väsynyt olo, eikä peli oikein maistunut. Mutta jos hän olisi tiennyt, ettei vastustaja mikään pelaaja olekaan, niin tokihan hän olisi peliä jatkanut. Viimeisen pelin tulos oli ratkaiseva ottelun tuloksen suhteen, joka taisi päättyä tasan.

Vielä monta vuotta jälkeenpäin aina kohdatessamme Moilasen Olli naureskeli tapahtumaa ja piti sitä todella onnistuneena shakkitemppuna, tosin aivan rehellisenä sellaisena.