Kaarle Suuri

 

(768-814), eurooppalainen keisari, frankkihallitsija

 

 

 

 

Frankkivaltakunta sai alkunsa Klodovigista, mutta myöhemmin sen yhtenäisyys kärsi hänen jälkeläistensä taistellessa sen herruudesta. Näissä oloissa virkamiehen asemassa toiminut Herstalin Pipin nousi frankkien kiistattomaksi valtiaaksi. Klodovigin luoma merovingihallinto säilyi, mutta valta oli vuodesta 687 tosiasiallisesti Karolingi-suvun ensimmäisellä mahtimiehellä.

 

 

Hänen jälkeensä nousi valtaan Kaarle Martell, joka yhdisti erilliset frankkiruhtinaskunnat. Hänen ansiotaan oli arabien etenemisen pysäyttäminen vuonna 732. Tämä onnistui hänen armeijansa menestyttyä frankkien ja arabien välillä käydyssä Poitiersin taistelussa.

 

 

Kaarle Martellin poika Pipin Pieni oli paavin liittolainen Italian valtataisteluissa. Paavin suosituksesta Pipin Pieni kruunattiin frankkien kuninkaaksi ja merovingit suistettiin vallasta.

 

 

Vuonna 771 Kaarle Suuri, Pipin Pienen poika, alisti koko laajan frankkivaltakunnan alaisuuteensa. Kaarle Suuri kävi suuren armeijansa kera lukuisia sotia. Niiden tarkoitus oli vallata maata ja toisaalta puolustaa paavinistuinta. Valtakunnan sisäinen rakenne ja yhtenäisyys oli hänen armeijansa iskukyvyn varassa. Sotien tarkoitus oli suurelta osaltaan pitää levoton sotaväki toiminnassa ja hankkia ryöstösaaliita näiden palkitsemiseksi.

 

 

Kaarle Suuri suojasi Roomaa, jossa paavi piti hoviaan. Paavi koki frankit myös uhkana. Tämän vuoksi hän kehitteli ajatuksen Pyhästä Saksalais-Roomalaisesta keisarikunnasta ja nimitti Kaarlen tämän keisariksi. Teon merkitys eurooppalaiselle hengelle osoittautui myöhemmässä tarkastelussa suureksi, vaikka omana aikanaan Kaarle itse ei ollut järin imarreltu nimityksestä.

 

 

Frankkivaltakunnan hallinto oli minimaalinen. Se perustui verkostoon, joka muodostui alueittaisista kartanonherroista. He olivat uskollisuussiteessä kreiveihin, jotka olivat vastaavassa suhteessa keisariin. Kansainvälinen kreiviaristokratia koostui yli 200:sta mahtimiehestä. Heidän alaisillaan kartanonherroilla oli laajat oikeudet alueellansa, mutta vastapalvelukseksi he palvelivat ratsuritariarmeijassa sotilaina. Kaarle Suuren keino pitää valtaa valtakunnassaan perustui alituisiin ja selkeisiin käskykirjeisiin.

 

 

Kaarlen frankkivaltakunta oli ristiriitojen sävyttämä. Se sisälsi monia kansallisuuksia, joiden uskollisuus frankkikeisaria kohtaan oli vaihtelevaa. Suurta valtakuntaa oli vaikeaa hallita vanhoilla perinnäisillä käytännöillä ja sen vuoksi hallintojärjestelmää kehitettiin tehokkaammaksi. Yksi ongelma oli se, että Kaarle halusi säilyttää vapaan talonpoikaisluokan, mutta armeijan ratsusotilaiden varustaminen edellytti lujaa kartanojärjestelmää, jota talonpojat palvelivat. Kaarle kehitti opillista sivistystä, sillä hän tarvitsi luku- ja kirjoitustaitoisia oppineita hallintokoneistonsa palvelukseen. Alaisten uskollisuudenvalajärjestelmä merkitsi alkua feodaalimonarkialle, joka oli myöhempien aikojen vallitseva yhteiskuntajärjestelmä. Kaarle vaati kirkkoa osallistumaan keskus- ja paikallishallintoon ja vastapalveluksena hän antoi voimaa kirkon antamille määräyksille. Naisen asema ei ollut mitenkään erinomainen näillä vuosisadoilla, mutta Kaarlen toimesta siihenkin tuli kohennuksia.

 

 

Kaarle kuoli 814, jonka jälkeen valtakunnan ulkoiset uhat alkoivat rikkoa sitä. Myös kirkko lujensi otettaan keisarikunnasta. 840 valtakunta jaettiin kolmeen osaan ja lopulta se hajosi kokonaan. Perinnöksi jäi keisariusaate, maata omistava ylimystö ja pysyviä yhteiskunnallisia järjestelmiä. Kaarle Suuri oli keskiajan merkittävin hallitsija. Hän mm. levitti kristinuskoa valloittamiensa alueiden kansojen keskuuteen.

 

 

Etusivulle