Marjatta Vallius os Sarén:
Kotisivulle

Tarkk.ampuja nro 131

Johan Sarén

Turkin sodassa 1877-78

 

Tuhannenpa verran poikia lähti

Helsingin satamasta ja -masta.

Tuhannenpa verran poikia lähti

Helsingin satamasta.

Eikä ne ennen seisahtaneet

kuin Konstantinoopelis vasta...

 

Laulussa mainittujen lähtijöiden joukossa oli myös vaarini Johan Sarén ja vaarin veli Aadolf Sarén. He kuuluivat Henkikaartin 3. Suomen tarkk.ampuja pataljoonan 4. komppaniaan. Puhutaan myös lyhyesti Suomen kaartista.

Johan Sarén oli otettu kirjoille pataljoonan reserviin 1.2.1875 ja siirretty 31.3.1875 katselmusluetteloon numerolle 131 ja veljensä Aadolf puolestaan reserviin 11.10.1875 ja katselmusluetteloon numerolle 66 18.11.1875. Palvelusaika molemmilla kuusi vuotta. Katselmusluetteloissa ( Militaria M61/25-28) mainitaan kummankin pituudeksi kaksi arseniaa ja viisi versokkia (N: 164 sm). Aadolf Sarén ylennettiin nuoremmaksi aliupseeriksi 8.6.1877 ja Johan Sarén jefreitteriksi 29.5.1878

Balkanilla asuvat slaavit olivat jo pitemmän aikaa kapinoineet turkkilaista valtaa vastaan ja heidän vapauttamisekseen Venäjä julisti sodan Turkkia vastaan huhtikuussa 1877. Tähän sotaan osallistui myös Suomen kaarti.

Äskeinen laulu on tehty myöhemmin, eikä laulun tekijällä ole ollut käytettävissään kunnollista tietoa tapahtumista ja niinpä hän on käyttänyt vapaasti taiteilijan mielikuvitustaan ja saanutkin aikaan muutamia asiavirheitä. Lähtö ei tapahtunut Helsingin satamasta, eikä laivalla niin kuin laulussa väitetään, vaan junalla Rautatien torilta.

Sota oli riehunut Balkanilla jo kaiken kesää, mutta suomalaiset lähtivät matkaan syyskuun kuudentena päivänä, joka oli torstaipäivä. Jo pari päivää aikaisemmin päällystön rouvat ja joukko kaupunkilaisia olivat järjestäneet kaartille läksiäisjuhlan Kaartin maneesissa. Jokaiselle tarjottiin ryyppy paloviinaa, iso hiivapulla, jossa oli voita päällä, ranskanleipä, pasteija, leivos ja tukku paperosseja. Lisäksi kaksi lämmintä ruokalajia ja olutta, sekä kaksi lasillista punssia joka miehelle.

Torstai aamuna klo 6 kaartilaiset osallistuivat ensin jumalanpalvelukseen pataljoonan torilla ja marssivat sitten riveissä ulos kasarmin portista Rautatientorille, johon aikaisesta aamusta huolimatta oli kerääntynyt joukoittain ihmisiä hyvästejä jättämään. Arviolta noin kymmenen tuhatta. Juna odotti raiteella, joka kulki vinosti torin poikki. Nykyistä asemarakennusta ei vielä silloin ollut.

Pataljoona ryhmittyi torille neliön muotoon. Venäjänkieliset komentosanat kajahtelivat. (serenga na pravo, stajat voljno, na pletso)

Sotilaat olivat tummanvihreissä asetakeissa, joissa oli heleän sininen rintakappale. Jalassa oli valkoiset kesähousut ja saappaat. Päässä lakki, jossa oli valkoinen irtopäällys, koska oli virallisesti vielä kesä aika. Selässä oli vasikannahkainen rensseli, jonka suomalaiset sotilaat myöhemmin tunsivat nimellä tornisteri. Henkilökohtaisina varusteina kullakin oli toiset housut ja voimistelupaita, kahdet alusvaatteet ,harja, kampa ja varasaappaat. Rensselin päälle oli sidottu sotilaspakin edeltäjä kuparikattila kansineen. Varusteisiin kuului myös leipälaukku ja vesipullo, sekä tietenkin patruunakotelo ja pistimellä varustettu kivääri. Kivääri oli laukauksen kerrallaan ampuva amerikkalainen Berdan II, josta kolmen linjan kivääri myöhemmin kehitettiin. Jokaisella miehellä oli myöskin osuus teltasta, joka käärittiin rullalle ja kiinnitettiin vinosti olkapään yli. Kannettavaa kertyi jokaiselle kaiken kaikkiaan 43 kg

Sotilaita oli noin 800 ja viidenkymmenen miehen soittokunta. Lisäksi oli lääkintähenkilökuntaa, kaksi lääkäriä, välskäreitä, sairaanhoitajia ja sanitäärejä.

Lääkintähenkilökunnan varusteina oli kenttäsairaala, sekä kirurgisia välineitä, kaikki parasta laatua niin kuin senaikainen määritelmä kuului ja nelipyöräiset sairasvaunut amerikkalaista mallia, jotka voitiin vedenpitävien verhojen avulla sulkea. Punainen Risti tai "Suomen yhdistys haavoitettujen ja sairasten sotilaiden hoitoa varten", niin kuin sitä silloin nimitettiin, oli jakanut jokaiselle miehelle sidetarpeita sisältävän pikku salkun.

Kuormastoon, johon kuului 33 ajoneuvoa, oli lastattu Berdan-kiväärien patruunat, sekä kahdeksan päivän varasto leipää, suolaa ja jauhoja . Lisäksi kaikkea huoltoon ja korjauksiin tarvittavia välineitä

Kuormausta kesti lähes tunnin, joten hyvästijättöihin jäi aikaa. Torilla oli myös Bjelomorskin jalkaväkirykmentin soittokunta, joka kaiutteli tuttuja sävelmiä. Kuultiin mm Suomenlaulu ja Maammelaulu, sekä junan lähtiessä liikkeelle klo 7.20 30-vuotisen sodan marssi. Kaisaniemen kohdalla oli teatteriorkesteri asemissa kapellimestari Emanuelin johdolla soittaen Kaarle-kuninkaan metsästystä.

Lähtötunnelmista pataljoonan apulaislääkäri Carl Wahlberg oli merkinnyt muistiin seuraavat sanat: "Kun juna sitten lähti liikkeelle ja musiikki toi meille läsnäolevien viimeisen tervehdyksen, oli jokainen tietoinen velvollisuudestaan, joko palata tämän kaipauksen arvoisena tai sitten uhrata henkensä."

Suomen kaartin sotaretki Balkanilla.

Lähes kuukauden kesti matka Suomesta Tonavalle. Suurimman osan matkasta he pääsivät junalla, mutta viimeiset kolme päivää ennen saapumista Svistoviin, jossa Tonava ylitettiin, matka taittui marssien.

Oli lokakuun 3.:nen päivän aamu. Viileä pohjatuuli puhalsi. Edessä kuohui mahtava joki. Joen takaa näkyi vastarannan minareetit. Yksi ja toinen suomalainen koki hetken historialliseksi, kun soittokunta viritti Porilaisten marssin ja rivistöt alkoivat astua kumisevaa ponttoonisiltaa joen yli. "Isolla ilolla ja suurelle soiton kominalla astuimme Tonavan yli" muistelee eräs mukana olleista päiväkirjassaan. Porilaisten marssin jälkeen soitettiin 30-vuotisen sodan marssi ja muita lauluja ja marsseja niin kauan kuin ylikulkua riitti. Suomalainen kaartinpataljoona oli astunut Turkin maaperälle. Siellä he "suorivat viiksensä käydäkseen kohti tulta ja kuolemaa", kuten päiväkirjassa kuvataan.

Ensimmäinen taistelu, johon suomalaiset joutuivat, oli kuuluisa Gorni Dupnikin taistelu. Oli lokakuun 24. päivä ja kello kävi yhdeksättä. Taivas oli pilvetön ja aurinko sulatteli syysöistä kuuraa. Gorni Dupnikin päälinnake kohosi maantien pohjoispuolella. eteläpuolella oli toinen pienempi linnake. Lounaassa Sofian suunnassa oli Telitsin varustukset ja koillisessa Plevnan suojana Dolni Dupnik.

Venäläisten suunnitelmana oli, että päävoimat hyökkäävät Gorni Dupnikiin. Osa voimista suunnataan Telitsiin ja osa Dolnidupnikiin, jotta turkkilaisten apujoukkojen tulo estyy ja Osman passan huoltotie katkeaa. Suomalaiset olivat mukana pääjoukossa, joka hyökkäsi Gorni Dupnikiin.

Kun joukot lähestyvät linnaketta, molemminpuolinen tulitus alkaa ja sitä kestää kaiken päivää. Aurinko on jo laskemassa eikä verileikki ota loppuakseen. Noin puolet turkkilaisten miehistä on kaatunut ja linnakkeen ulkopuolella on kentät täynnä venäläisiä joukkoja. Turkkilaiset eivät saa mistään apua ja lähimmät hyökkääjät ovat jo melkein valleilla. Olkikattoiset varasto- ja majoitusrakennukset syttyvät tuleen ja liekit roihuavat korkealla. Silloin turkkilaisten komentaja tekee päätöksen ja valleille nousee valkoinen lippu antautumisen merkiksi.

Suomalaisen kaartinpataljoonan tappiot tässä taistelussa olivat 22 kaatunutta ja 99 haavoittunutta, joista kaksi kuoli vielä myöhemmin haavoihinsa. Seuraavana aamuna suomalaiset hautasivat kaatuneet toverinsa isoon yhteishautaan. Asetakki suojaksi silmien päälle ja toverit loivat Bulgaarialaista santaa aseveljiensä peitoksi. Pastori toimitti juhlallisen ruumiinsiunauksen ja haudalle pystytettiin puinen risti, johon kirjoitettiin teksti: " 22 suomalaista kaatuneina kunniatantereella 24.10.1877. Levätkööt rauhassa". Hautajaisten jälkeen pidettiin jumalanpalvelus jossa eversti puhui, rukoiltiin ja veisattiin virsi soittokunnan säestyksellä. Lopuksi pastori piti jalon ja mieltä ylentävän saarnan.

Gorni Dupnikin taisteluissa kaatuneille suomalaisille on myöhemmin pysty- tetty tämä muistomerkki, joka sijaitsee Plevnan kaupungin lähellä Gorni Dupnikin kukkulalla.

Gorni Dupnikin taistelun jälkeen seurasi useita kahakoita joukkojen edetessä kohti Sofiaa. Eräälle vuorelle, jossa suomalaiset viipyivät vartiossa toista kuukautta he antoivat nimeksi Suomen vuori.

Juuri joulun alla suomalaispataljoona vapautettiin vartiotehtävistään ja siirrettiin lähistölle Vratsesiin, jossa he viettivät jouluaaton. He olivat majoittuneet kurjiin hökkeleihin, joista yksi sortui ennen jouluaterialle ryhtymistä . Kaksi miehistä jäi likistyksiin seinähirsien ja katosta pudonneiden kivien alle ja toinen heistä sai surmansa. Joulukuusena heillä oli lehtikuusi, jossa ei tietenkään ollut lehtiä koska oli talvi. Koristeina oli muutamia talikynttilöitä, savukepapereita ja sokeripalasia. Pataljoona oli saanut huoltojoukoilta tynnyrillisen spriitä, jokaiselle miehelle oli leivottu pieni joulupulla, lisäksi he olivat saaneet riisiryynejä, joista saatiin joulupuuro, sekä kimpaleen bulgaarianjuustoa. Eräältä bulgaarialaiselta talonpojalta he olivat saaneet myös hiukan kinkkua. Ulkona oli pakkasta parikymmentä astetta ja narskuva lumi peitti maan.

Joulua ei kuitenkaan juhlittu sen pitempään. Joulupäivän aamuna klo 6 alkoi Balkaninvuorten ylitys. Tähän operaatioon pataljoona oli mahdollisimman huonosti varustautunut. Sinellit olivat kuluneet ja nuotiotulten reijille polttamat, sillä pysyäkseen lämpiminä, oli ahtauduttava niin lähelle tulta kuin iho sieti. Univormut olivat kehnossa kunnossa, housut riekaleina. Monilla ei ollut alusvaatteita enää laisinkaan, eikä myöskään sukkia. Saappaista repsottivat pohjat. Jollakulla toisesta saappaasta oli jäljellä vain terä.

Joulukuun 27 päivä klo 5 aamulla alkoi nousu vuoren korkeimmalle huipulle. Sinne johtava rinne oli parin kilometrin mittainen ja niin jyrkkä, ettei sitä voinut suoraan nousta, vaan oli kuljettava polveilevaa reittiä vinottain, joten matka tuli paljon pitemmäksi. Paikka paikoin oli paksussa lunta ja toisin paikoin jäätävän liukas rinne. Tykkejä hinattiin köysillä miesvoimin, kun hevosia ei jyrkänteellä voinut käyttää. Usein kävi niin, että kun miesjoukko oli juuri työllä ja tuskalla selvinnyt jostain pahasta jyrkänteestä, joku kompastui ja kaikki tulivat mukkelismakkelis alas.

Illalla klo 21.00, 16 tunnin ponnistelun jälkeen he olivat vuoren korkeimmalla harjanteella. Yritettiin pystyttää leiri, mutta lunta oli paljon ja koko ajan satoi ankarasti lisää, niin että nuotiot sammuivat ja tavarat olivat hävitä lumen sisään.

Aamulla alkoi laskeutuminen vastarinnettä alas. Vaikeaa oli alas laskeminen jos oli ollut ylös kipuaminenkin. Tykit laskettiin köysillä , köysissä oli miehiä pitämässä vastaan. Joskus tykit lähtivät semmoiseen vauhtiin, ettei niitä saanut hillittyä, ja kun köysistä ei ollut lupa päästää irti niin silloin sitä mentiin. Miehet pitkällään ja luikerrellen kuin ankeriaat kautta kinosten, kunnes tykki törmäsi puuhun tai muuhun esteeseen. Uuden vuoden aattona kaarti oli alhaalla ja sai komennon lähteä taas taisteluun.

Matka jatkui kohti Sofiaa , välillä taisteltiin, välillä marssittiin. Tammikuun 4. päivänä savuttiin kaupunkiin, josta turkkilaiset olivat jo paennet pois. Sofia oli vapautettu yli 500 vuotta kestäneestä turkkilaisvallasta.

Sofiasta lähdettiin 8. tammikuuta seuraamaan pakenevia turkkilaisia Konstantinopolin suuntaan. Tammikuun 14.päivänä he tavoittivat turkkilaiset Maritsan virran luona Adakijön kylän luona. Johan Sarénin muistokirjoituksessa mainitaan Tonavan ylitys kahlaamalla. Tonavan he kuitenkin ylittivat ponttoonisiltaa pitkin, mutta Maritsan joutuivat ylittämään useammankin kerran kahlaten.

Tammikuun 14.päivän iltana he ylittivät Maritsan Adakiöin kylän kohdalla käydäkseen taisteluun turkkilaisia vastaan. Jäätävä vesi nousi kainaloihin asti kastellen miehet läpikotaisin. Hampaat loukkua lyöden he nousivat vastarannalle levittäytyen ketjuun hyökkäystä varten. Turkkilaiset kuitenkin vetäytyivät ja kun ilta oli pitkälle kulunut päätettiin hyökkäys keskeyttää ja miehet palasivat kylään.

Pakkanen kiristyi ja märät vaatteet jäätyvät yhdeksi kopperoksi. Nuotioiden ääressä miehet yrittivät sulatella jäisiä vaatteitaan. Kylmä kylpy teki tehtävänsä ja sen vaikutukset näkyivät seuraavana päivänä. Vain viidennes joukosta oli jäljellä ja niistäkin suuri osa sairaina. Aadolf Sarén sai kuumetaudin ja joutui turkkilaiseen sairaalaan. Päiväkäskyssä (Militaria 54/2) nro 18, joka oli annettu 18.1.1878 "Philippopelin" kaupungissa, mainitaan kohdassa 2: "sairastunut ja lähetetty sairaalaan; (--useita nimiä--), 4. komppaniasta aliupseerit Lindholm, Sarén ja Heickell (--lisää nimiä--). Päiväkäskyssä nro 71 "Floria Tschek-Medshen" kylästä 12.3.1878 kohdassa kolme sanotaan: " poistetaan listoista: 4. komppanian nuorempi aliupseeri Adolf Sarén 30 1., (--muita nimiä--), jotka kaikki ovat kuolleet pataljoonaan eri sairaaloista saapuneiden kirjeiden mukaan". Johan Sarén myöskin sairastui saaden korviinsa vian, joka yhdessä tykkien jyskeen kanssa johti kuulon heikkenemiseen ja vanhemmiten täyteen kuurouteen.

Turkkilaisten joukot olivat vetäytymässä kohti kaakkoa. Ne eivät enää yrittäneetkään pysäyttää venäläisten hyökkäystä, vaan ainoastaan hidastaa sitä pitääkseen perääntymistiensä avoinna. Taisteluita käytiin kuitenkin Adakiössä sekä Flippopolissa, jossa käytiin Suomen kaartin yhdestoista ja viimeinen taistelu tammikuun 16-17. päivänä.

Marssia jatkettiin kohti Konstantinopolia.

28. tammikuuta saavuttiin Adrianopoliin, jossa kaarti sai pitkästä aikaa levätä kunnollisesti yli viikonpäivät. Siellä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits jakoi kunniamerkit taisteluissa kunnostautuneille. Gorni Dupnikin taistelun jälkeen oli myös ollut mitalien jako. Helmikuun ensimmäinen päivä tuli tieto, että on solmittu välirauha.

23.2 kaarti saapui Konstantinopolin esikaupunkiin st. Stefanoon, jossa joukot viipyivät yhdeksän viikkoa. Leiri oli Marmaranmeren rannalla. Oli aikaa pestä ja paikata vaatteita ja puhdistautua syöpäläisistä. Kaartilaiset rakensivat aimo saunan maakuoppaan ja saunoivat ahkerasti. Ruoka oli hyvää, mutta suomalaista ruisleipää oli jo ikävä.

Maaliskuun 3. päivänä kaikki joukot marssitettiin täydessä asussa ja täysissä varusteissa Konstantinopoliin. Siellä he saivat seisoa riveissä koko päivän suutuksiin asti, kunnes illalla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits saapui Turkin sulttaanin tyköä ja ilmoitti joukoille: "Rauha on jälleen. Hurraa!"

Yli puolitoista kuukautta saivat suomalaiset kuitenkin vielä olla Konstanttinopolissa. Näinä aikoina tuli suomalaisten luokse läheisestä poltetusta kylästä itkevä pikkupoika, joka osoittautui orvoksi. Poika oli sukujaan kreikkalainen . Hänen vanhempansa turkkilaiset olivat tappaneet. Poika pyrki Suomen kaartin suojelukseen. Kapteeni Ramsayn sydän heltyi ja hän otti pojan suojelukseensa. Poika pääsi pataljoonan mukana myöhemmin Suomeen. Hänen nimensä oli Aleksei Apostol. Suomessa hän pääsi aluksi Kaartin soittokuntaan. Hänestä tuli myöhemmin Kaartin soittokunnan kapellimestari. Vuonna 1918 hänet nimitettiin ylikapellimestariksi ja hän sai tehtäväkseen järjestää Suomen puolustuslaitoksen kaikki soittokunnat ja kouluttaa niiden kapellimestarit.

HM keisari Aleksanteri II

Vasta huhtikuun 23. päivänä alkoi Kaartin kotimatka. Ensin mentiin laivalla Mustanmeren yli Odessaan ja sieltä junalla Helsinkiin. Paluumatkalla pysähdyttiin Pietarissa jossa HM keisari Aleksanteri II halusi tavata kaartilaiset ja lausua kiitoksensa heidän hyvästä käytöksestään ja urhoollisuudestaan. Erikseen hän kutsui eteensä kaikki kunniamerkkien saajat, taputti jokaista olalle ja kysyi mistä ansioista kunkin merkit oli myönnetty.

Kotiin saavuttiin torstaina toukokuun 5. päivänä. Klo 13 juna saapui Helsinkiin. Jos oli ollut lähtöjuhla komea oli tulojuhlakin komea. Soittoa puheita ja kestitystä. Kasarmintorilla pidettiin kiitosjumalanpalvelus ja joukot marssivat kasarmin portista sisään.

Gorni Dupnikissa kaatuneiden 24 miehen lisäksi oli muissa taisteluissa kaatunut vielä 16 muuta miestä. Mutta enemmän kuin luodit olivat vieneet kuitenkin taudit, ainakin 146 miestä. Kolmannes niistä oli sellaisia sairaaloihin jääneitä, joiden viime vaiheista ei koskaan saatu tietoja. Haavoittuneita oli satakunta, joista osa parani ja osa jäi loppuiäkseen invaliideiksi. Kaikki vioittuneet, myös Johan Sarén, saivat elinikäisen eläkkeen, tosin pienen, mutta kuitenkin todistuksen saajalleen siitä, että toimensa oli katsottu palkan ansainneeksi.

Johan Sarén jäi sotaretken jälkeen vielä Kaartin palvelukseen toimien mm kouluttajana Opetuskomppaniassa, sekä kaartin kirjurina. 1884 hän kuitenkin tuli Helsingistä aluksi veljensä Henrikin luokse, joka oli torpparina Hauhon Hyömäen kartanon Lepistön torpassa. Kohta hän kuitenkin osti Kuudenneksen talon Hyömäen kylästä. Avioitui Iida Liikilän kanssa Tuuloksesta ja perusti perheen. Heille syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, joista polveutuu Sarénien Hauhon sukuhaara.

Johan Sarénille myönnettiin osallistumisesta Turkin sotaan pronssimitali ja Romanian muistoristi "Trecerea Dunarii" ja oikeus kantaa Pyhän Andreaan ja Pyhän Yrjön ritarikuntien nauhoja.

Hurraa nyt komppania kotiamme kohti Suomemme suloisille saloille. Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola. Ei löydy maata sen armaampaa

 

---

• alkuun