islanninlammaskoiria  õ  Iceland sheepdogs  õ  Íslenskur fjárhundur

 

TUPSUTASSUN

kennel   õ   islanninlammaskoira   õ   koirat   õ   kasvatit   õ   tuloksia   õ   linkkejä   õ   vieraskirja   õ   yhteystiedot   õ   etusivu


TUPSUTASSUN KENNEL

Islanninlammaskoira on ollut minulle lähes aina Se Oikea rotu. Yhdessä vaiheessa koirakirjat tuli selailtua lähes puhki omaa rotua etsiessä, mutta mihinkäs se rotuvalinta siitä olisi vaihtunut.

Ensimmäinen islanninlammaskoiramme, Tuulenpuuskan Depla, saapui perheeseemme vuonna 1995. Tätä aiemmin koiria ei ole meillä ollut, paitsi äidilläni lapsuudenkodissaan maalla. Deplan tulo oli lähinnä isosiskoni ansiota, joka oli vakaasti päättänyt saada oman koiran. Minä, silloin 8 vuoden ikäisenä, en järin koiran hankintaan vaikuttanut. Noin puolen vuoden ikäisenä Depla kuitenkin muutti maalle mummulle seuraneidiksi ja aina siellä käydessämme me lapset touhusimme Deplan kanssa. Näin rotu tuli tutuksi.

Deplan kasvua sivusta seuraillessa koirattomana olo alkoi tuntua kummalliselta, joten aloin pikkuhiljaa ehdotella kotona koiranottoa. Lopputuloksena vuonna 2000 suuntasimme auton kohti Kuopiota ja lähdimme katsomaan pentuamme Punapihlajan kenneliin. Viikkojen odotuksen jälkeen (mikä tuntui ikuisuudelta) pääsimme vihdoin hakemaan Dekjan (Punapihlajan Dekkja) kotiin. Dekjan kanssa aloitin harrastamisen: agilityä, tokoa ja näyttelyitä. Tokossa ja agilityssä kisaaminen jäi möllitasolle (epäviralliselle); näyttelyissä päästiin muotovalionarvoon asti.

Vähitellen aina tavatessamme Merjaa (Dekjan kasvattaja), hän puhui Dekjan pennuista; siis niistä, joita ei vielä ollut olemassa, saati sitten suunnitelmissa. Tästä alkoi nousta itselläni kasvava innostus kasvatusta kohtaan. Merjalle suuri kiitos kaikesta kannustuksesta, avusta ja neuvoista! Itse en edes miettinyt kennelnimen hankkimista (vaikkakin tietenkin saatoin siitä ohimennen mainita :D), olinhan reippaasti alaikäinen ja tiesin, että saa niitä pentuja kasvattaa ilmankin nimeä. Äiti kuitenkin alkoi puhua kennelnimestä ja niinpä suuntasimme molemmat kasvattajakurssille. Miten se nyt meneekään…: mitäpä äiti ei tekisi lastensa eteen.

Ensimmäiset Tupsutassut (K-pentue), 2 narttua ja uros, näkivät päivänvalon 16.4.2003 tai melkein yötähän se vielä oli. Synnytys sinänsä sujui vaivatta, mutta valitettavasti isoin poika (neljäs pentu) syntyi kuolleena. Viimeisen pennun synnyttyä ehdimme jo pelästyä, kun se oli kauttaaltaan vaaleanpunainen! No, Dekjan nuoltua pennun kuivaksi paljastui kuitenkin ihastuttava valkoinen "untuva". Punaisia pentuja olin odottanut, mutta iloisena yllätyksenä sainkin harmaan, kermanvärisen ja puna-valkoisen.

Pentujen emä on Punapihlajan Dekkja ja isä loppujen lopuksi Doggur. Sopivan uroksen löytäminen ei aina ole helppoa ja vaikka se löytyisikin, ei kaikki silti ole itsestäänselvää. Tähän törmäsimme Dekjan sulhasen etsinnässä. Ensin paperilla uros vaihtui moneen otteeseen, milloin mistäkin syystä. Eikä vaihtuminen vielä siihen jäänyt: Kahden päivän astutusyrityksen jälkeen luovutimme. Dekja oli valmis, mutta uroosta haistelu oli paljon mukavampaa kuin tositoimet. Tässä vaiheessa Doggur astui kuvioihin mukaan ja hoiti hommansa, kuten tosi uroksen kuuluukin.

Pennuista Kesja jäi itselleni ja Kópur ja Kátína muuttivat uusiin koteihinsa täällä Etelä-Suomen alueella. Olen pitänyt kasvatteihin yhteyttä ja (varoituksena pentujen omistajille:) tulen pitämään myös jatkossa. Parasta on tietenkin, kun kasvattien omistajat ottavat ihan oma-aloitteisesti yhteyttä ja kertoilevat kuulumisia tai jopa poikkeavat näyttäytymässä.

Kennelnimi Tupsutassun tuli pennuille vähän jälkikäteen, koska hakemus seikkaili ympäri maailmaa oman aikansa. Tupsutassun viittaa islanninlammaskoirien kaksoiskannuksiin, vaikka alunperin nimi oli vain ehdotus siskoni kaverilta. Lopulta se oli kuitenkin paras kaikista vaihtoehdoista. Tupsutassun kennel on vielä pelkästään äitini nimissä, mutta aikanaan nimi siirtyy joko minulle tai yhteisomistukseemme.

Mikä minulle on tärkeää kasvattajana (jos nyt uskallan itseäni siksi vielä kutsua), on islanninlammaskoiralla käyttöominaisuudet sekä yleisilme. Islantilainen on harrastus- ja käyttökoira, mikä edellyttää hyvää luonnetta ja terveyttä, jotta harrastaminen yleensä on mahdollista. Eikä tietenkään ole pahitteeksi, vaikka kotikoirakin on terve ja hyväluonteinen. Vaikka käyttöominaisuudet ovat tärkeitä minulle, niitä ei kuitenkaan pidä korostaa ulkonäön kustannuksella. Nauravainen ilme ja muutenkin rotumääritelmän mukainen kokonaiskuva tekevät islantilaisen.

Kotonamme koiria on nykyään kaksi: Depla, joka palasi mummulasta pari vuotta sitten, ja oma koirani Kesja. Dekja ei enää asu meillä, koska ei pentujen syntymän jälkeen löytänyt omaa paikkaansa laumassa (johon siis kuului Depla ja Kesja) ja stressaantui pahasti. Ratkaisu antaa Dekja pois ei ollut todellakaan helppo, mutta välttämätön. Onneksi Dekja sai todella hyvän kodin; kiitos siitä uusille omistajille!

Tällä hetkellä kasvatustyön jatko on kaukana, mutta ei kokonaan unohdettu. Aion nyt keskittyä lähinnä Kesjan ja itseni koulutukseen. Peruskurssin jatkoksi olen käynyt kasvattajan jatkokurssin ja lisää tietoa jalostuksesta tulee koko ajan, kun vain pitää korvansa auki oikeissa paikoissa. Olen osallistunut myös kehätoimitsijakurssille, mutta kehätoimitsijakortti on saamatta, koska näyttelyinto laantui, enkä ole ehtinyt käydä vaadittavia harjotteluja. Opiskelen nyt kotieläintiedettä Helsingin yliopistossa ja jalostus tulee olemaan suuntaukseni. Kesjan kanssa tokoillaan ja harjoitellaan hakua. Kesjan luonteessa on kuitenkin toivomisen varaa (jonkinasteinen äänipelko), joten voi olla, että se ei koskaan tule jatkamaan sukuaan. Tästä johtuen sijoitusnartun hankinta kiinnostaa kovasti. Koska oma aikani ei tällä hetkellä riitä ja Kesja on vielä sen verran nuori, niin en halua vielä toista koiraa. Kasvatuksen puolesta kuitenkin sijoitusnarttu on tiukan harkinnan alla, kunhan vain sopiva pentue ja sijoituskoti ilmaantuvat.

Eniten islantilaisharrastajien/-kasvattajien parissa on ilahduttanut aktiivisuus, yhteistyö ja avoimuus. Vasta islanninlammaskoiraan tutustuttuani, olen saanut selville, kuinka paljon ongelmia monien rotujen harrastajien kesken on, ja olen sitä kovasti ihmetellyt.


((esittely on pieniä muutoksia lukuunottamatta sama, mikä on ilmestynyt Hundurissa 1/2005))