Naksutintarinat
NAKSUTINTARINOITA
1. Tarina: Iloisesti irti hihasta [7.7.2004]
Mitä
tehdä, kun
kahdeksanviikkoinen pentu roikkuu lapseni hihassa ja kodin
täyttää kakofoninen meteli? Koiran
ärinään sekoittuvat lapseni kirkuna, mieheni karjunta ja
itse huudan taukoamatta “Ei!, Ei!, Ei!, Ei!” vuoroin tytölle ja
vuoroin pennulle. Kielloilla ei ole näkyvää vaikutusta
kumpaankaan osapuoleen.
Mieheni epäili koiran hankintaa ja siksi minua harmittaa, että koti on hetkessä muuttunut kaaokseksi. Pentu ei tunne vielä “ei”-sanaa, saati nimeään. Pienen lapsen juoksu ja korkeat äänet ovat sille kiihdyttävintä, mitä ajatella saattaa. Katsoessani mieheni punehtuvaa naamaa tiedän, että minun on ratkaistava tämä ongelma mahdollisimman nopeasti.
Silloin muistan naksuttimen. Olen vasta tutustuttanut pennun siihen, että joka naksauksella saa namun. Se on kaikki, mitä olen ehtinyt sille kouluttaa. Päätän kokeilla, vaikka olen menetelmän suhteen epävarma.
Annan tytön käteen namun. Sovin, että sen saa antaa koiralle vain silloin, kun äiti naksauttaa. “Kivaa! Äiti tulee mukaan leikkiin.”, hihkuu kolmivuotias. Sitten pyydän tyttöä juoksemaan. Pentu lähtee tietysti heti perään. Juuri ennen kuin se ehtii napata hihasta kiinni “Naks!” ja tyttö antaa namun. Uudestaan. Uudestaan. Kymmenen toiston jälkeen koira juoksee hyvin lähellä houkuttelevaa hihaa, mutta pysyy siitä irti.
Olen hämmästynyt. Mitä oikeastaan tapahtui? Olen innoissani siitä, että olen ensimmäisen kerran onnistunut muokkaamaan koirani luontaista käyttäytymistä. Ja kaiken lisäksi tein sen tavalla, joka oli nopea, hiljainen, väkivallaton ja kaikkien mielestä hauska. Katson naksutinta kädessäni – aarre! Tätä tulen käyttämään vielä paljon.
Mieheni epäili koiran hankintaa ja siksi minua harmittaa, että koti on hetkessä muuttunut kaaokseksi. Pentu ei tunne vielä “ei”-sanaa, saati nimeään. Pienen lapsen juoksu ja korkeat äänet ovat sille kiihdyttävintä, mitä ajatella saattaa. Katsoessani mieheni punehtuvaa naamaa tiedän, että minun on ratkaistava tämä ongelma mahdollisimman nopeasti.
Silloin muistan naksuttimen. Olen vasta tutustuttanut pennun siihen, että joka naksauksella saa namun. Se on kaikki, mitä olen ehtinyt sille kouluttaa. Päätän kokeilla, vaikka olen menetelmän suhteen epävarma.
Annan tytön käteen namun. Sovin, että sen saa antaa koiralle vain silloin, kun äiti naksauttaa. “Kivaa! Äiti tulee mukaan leikkiin.”, hihkuu kolmivuotias. Sitten pyydän tyttöä juoksemaan. Pentu lähtee tietysti heti perään. Juuri ennen kuin se ehtii napata hihasta kiinni “Naks!” ja tyttö antaa namun. Uudestaan. Uudestaan. Kymmenen toiston jälkeen koira juoksee hyvin lähellä houkuttelevaa hihaa, mutta pysyy siitä irti.
Olen hämmästynyt. Mitä oikeastaan tapahtui? Olen innoissani siitä, että olen ensimmäisen kerran onnistunut muokkaamaan koirani luontaista käyttäytymistä. Ja kaiken lisäksi tein sen tavalla, joka oli nopea, hiljainen, väkivallaton ja kaikkien mielestä hauska. Katson naksutinta kädessäni – aarre! Tätä tulen käyttämään vielä paljon.
2. Tarina: Vaiti hyvä tulee [12.7.2004]
Koirani
juoksee luokseni vauhdikkaasti. Olen aivan hiljaa. Koira katsoo minua
hetken, kääntyy, juoksee kauemmas ja palaa sitten vauhtiaan
kiihdyttäen eteeni. En kehu koiraani, kun se tulee kohti,
enkä edes silloin, kun se on luonani. Koira tulee siitä
huolimatta kerta kerralta nopeammin luokseni. Erikoinen tilanne syntyi,
kun menetin ääneni kevätflunssassa. Koiran reagointi
muuttuneeseen tilanteeseen oli minulle yllätys. Miksi luoksetulo
oli aiempaa parempi, vaikka minä toimin vastoin saamiani
koulutusohjeita?
Alunperin olin opettanut pennulle kontaktia naksuttimen avulla. Kun koira tuli oma-aloitteisesti vapaana ollessaan luokseni, naksautin ja palkitsin siitä. Seurauksena oli, että koira teki erikokoisia juoksulenkkejä ja palasi luokseni, vaikken kutsunutkaan. Kun koira alkoi tarjota kontaktia harvensin naksun käyttöä ja kehuin sen sijaan koiraa korkealla äänellä, kun se juoksi kohti.
Päinvastoin kuin olin odottanut luoksetulo oli innokkaampi, kun pysyin vaiti kuin silloin, kun käytin ääntäni. Päättelin, että syynä on epäsäännöllinen vahvistaminen, josta olin silloin vasta lukenut Morgan Spectorin kirjasta. Koira palkitaan ensin jokaisesta oikeasta toiminnasta, sitten palkkiota harvennetaan ja sen saa esimerkiksi vain joka toisella tai joka kolmannella kerralla. Tämän lisää koiran kiinnostusta, koska palkkio ei ole varma. Samoin käy ihmisille. Myyntiautomaatista saa “palkinnon” jokaisella yrityksellä, mutta peliautomaatista vain silloin tällöin. Siitä huolimatta ihmiset viihtyvät pidempään syöttämässä kolikoitaan juuri peliautomaatteihin.
Kun menetin yllättäen ääneni, en pystynyt antamaan koiralleni palkkaa, johon se oli tottunut. Koira yritti parantaa suoritustaan, jotta lopulta kehuisin sitä. Parannuttuani olen kokeillut epäsäännöllistä vahvistamista tietoisesti ja se näyttää lisäävän koiran innokkuutta tehtävää kohtaan. Olen myös osannut tarkkailla entistä paremmin, miten käytän ääntäni koirani kanssa. Ja siihen luoksetuloon lisäsin “tänne”-sanan kutsuksi.
Alunperin olin opettanut pennulle kontaktia naksuttimen avulla. Kun koira tuli oma-aloitteisesti vapaana ollessaan luokseni, naksautin ja palkitsin siitä. Seurauksena oli, että koira teki erikokoisia juoksulenkkejä ja palasi luokseni, vaikken kutsunutkaan. Kun koira alkoi tarjota kontaktia harvensin naksun käyttöä ja kehuin sen sijaan koiraa korkealla äänellä, kun se juoksi kohti.
Päinvastoin kuin olin odottanut luoksetulo oli innokkaampi, kun pysyin vaiti kuin silloin, kun käytin ääntäni. Päättelin, että syynä on epäsäännöllinen vahvistaminen, josta olin silloin vasta lukenut Morgan Spectorin kirjasta. Koira palkitaan ensin jokaisesta oikeasta toiminnasta, sitten palkkiota harvennetaan ja sen saa esimerkiksi vain joka toisella tai joka kolmannella kerralla. Tämän lisää koiran kiinnostusta, koska palkkio ei ole varma. Samoin käy ihmisille. Myyntiautomaatista saa “palkinnon” jokaisella yrityksellä, mutta peliautomaatista vain silloin tällöin. Siitä huolimatta ihmiset viihtyvät pidempään syöttämässä kolikoitaan juuri peliautomaatteihin.
Kun menetin yllättäen ääneni, en pystynyt antamaan koiralleni palkkaa, johon se oli tottunut. Koira yritti parantaa suoritustaan, jotta lopulta kehuisin sitä. Parannuttuani olen kokeillut epäsäännöllistä vahvistamista tietoisesti ja se näyttää lisäävän koiran innokkuutta tehtävää kohtaan. Olen myös osannut tarkkailla entistä paremmin, miten käytän ääntäni koirani kanssa. Ja siihen luoksetuloon lisäsin “tänne”-sanan kutsuksi.