Shetlannin saarilta sekä osittain myös Hebrideiltä ja Orkney-saarilta on kotoisin se pieni koira,jota nykyään sanotaan Shetlanninlammaskoiraksi.

Rodun alkuperästä ei tiedetä sen tarkempaa, sillä saarten paimenet ja maanviljelijät eivät ole tehneet kirjallisia muistiinpanoja, mutta luultavasti ovat kalastajat tai muut saarelaiset tuoneet saarille jatkuvasti skotlanninpaimenkoiria saadakseen niistä lampailleen hyviä vartijoita. Samoin on todennäköisesti tuotettu pieniä keltaisia islantilaisia koiria,joilla on tumma pää ja pienet terävät korvat, sekä Skandinaviasta sillinkalastajien matkassa pienikokoisia pystykorvia. Näistä kantavanhemmista ja mahdollisesti myös risteytymisestä pienempään, laineelliseen ja pitkäkarvaiseen sekä pitkäkorvaiseen rotuun, kenties spanielin tapaiseen, on syntynyt pieni ”tootie”-koira, kuten saarelaiset sitä nimittivät. Toon tarkoitti paikallisessa kielenkäytössä pientä maatilaa, ja kun tiloilla ei yleensä käytetty minkäänlaisia aitoja, tarvittiin koiraa varjelemaan tilan vähäisiä viljelmiä mm. kuljeksivilta lampailta. Näiden koirien kohdalla valinta on kohdistunut sopivimpiin ja pakosta myös pienimpiin, sitkeimpiin, sellaisiin,joilla on parhaiten vettä hylkivä ja säätä kestävä turkki ja jotka olivat kevytjalkaisia, ripeitä, kestäviä luotettavia ja ennen kaikkea helppoja opettaa.

Saarten eristyneisyydestä sekä harvoista ja huonoista yhteyksistä emämaahan johtui, että vain muutomia näistä koirista kulkeutui Skotlantiin. Kuvaavaa kuitenkin on,että vaikka ensimmäiset Englannissa ja Skotlannissa tunnetut koirat olivat pääosalta tyypiltään kirjavia, niiden ruumiinrakenne,luonteenominaisuudet ja turkki olivat yhtenäisemmät. Päätyypeissä oli kaikenlaisia: pyöreitä päitä,kolmikulmaisia,joissa kärkikulma vaihteli 45 asteesta lähes 90 asteeseen, oli myös pieniä ja jäykkiä korvia sekä isoja, raskaita,miltei spanielin korvia, ja varsinkin silmien muoto, väri ja sijainti vaihtelivat usein suuresti. KUN ASIA OLI NÄIN VIELÄ VIIME VUOSISADAN ALUSSA, on ymmärrettävää, että rodulla on yhä voitettavana omat vaikeutensa.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana, ennen ensimmäistä maailmansotaa vieraili ”The Royal Navy”, Englannin kuninkaallinen laivasto, usein Shetlannin saarilla pitäessään sotaharjoituksia, ja laivojen upseerit ihastuivat näihin pieniin koiriin ja toivat niitä kotiin tuliaisiksi.

Näin alettiin kiinnostumaan pieniin shetlanninpaimenkoiriin, kuten niitä aluksi nimitettiin Englannissa. Vuonna 1906 pari niistä oli ensi kertaa Cruftsin näyttelyssä. Niitä pidettiin harvinaisuuksina,koska ”The Kennel Club”ei ollut vielä tunnustanut rotua itsenäiseksi. Tämä tapahtui vasta 1909. Ensimmäinen Shetlanninlammaskoiraklubi perustettiin 1906,ja v. 1909 toinen, Skottilainen Shetlandinlammaskoiraklubi. Valitettavasti rotumerkeistä oltiin alusta asti eri mieltä, mm. koiran sopivin koko määrättin 12-14 tuumaksi,eli 30-35 sentiksi. Joku piti kokonaisuuden kannalta tärkeämpänä ”tavallista pienikokoista lammaskoiraa”, jotta sen tyyppi ja käyttöominaisuudet säilyisivät,joku toinen nykyaikaista pienikokoista näyttelykoiraa, ja oli muitakin ristiriitaisuuksia. Elokuussa 1914 Birminghamissa syntyi English Shelt.Sheepd.Club. Taistelu kesti monia vuosia.Vuonna 1924 rotu sai oman luokittelunsa The Kennel Club rekisterissä. Se nimettiin SHETLANNINLAMMASKOIRAKSI, koska skotlanninpaimenkoirakerhot olivat esittäneet yhteisesti jyrkän vastalauseen shetlanninpaimenkoira nimitystä vastaan. Vuonna 1930 toiminnassa olleet kaksi shetlanninlammaskoira kerhoa sopivat vihdoin määrittelystä, että shetlanninlammaskoiran tulee muistuttaa pienikokoista collieta.

Rotua kehitettiin titenkin koko ajan. Niinpä Edinbourghin näyttelyssä 1910 esiteltiin mm. kaksi ”sheltie-koiraa”,kuten kasvattajat niitä nykyään nimittävät. Nämä olivat LERWICK VERA ja LERWICK JARL. Jarlista johtavat eräät rodun parhaat linjat.

Vuonna 1915 annettiin Birminghamin näyttelyssä ensimmäinen sertifikaatti. Sen sai FREA,Lerwick Jarlin urospentu.

Sodan päätyttyä osoittautui innostusta olevan onneksi niin paljon jäljellä,että voitiin yrittää uudestaan.

Mountfortin kennelin omistaja miss. Humphries päätti vahvistaa skotlanninpaimenkoira tyyppiä: hän yritti risteyttää takaisin skotlanninpaimenkoiraan. Pieni jalo skotlanninpaimenkoiranarttu Teena pariutettiin pienellä shetlanninlammaskoiralla nimeltään Wallace. Kumpaisenkin polveutuminen on tuntematon.

Ainoastaan yksi pentu,Champion War Baby of Mountfort,jäi eloon, mutta siitä tuli valio Nettle of Mountfortin sekä serttivoittaja Rufus of Mountfortin isä,ja niin se jätti näkyvät jäljet siitoksessa. Rufuksen ja Teenan tyttären pentueeseen kuuluu valio Specks of Mountfort,joka astui Teenan toisen jälkeläisen, Princess of Mountfortin; pentueesta tuli sitten valio Eltham Park Eureka---Eureka oli siis suuressa määrin Teenan avulla harjoitetun sisäsiitoksen tulos. Eureka oli kuuluisa siitosuros, jonka pennuista tuli 4 championia ja useita sertifikaatin saavuttajia. Näiden jälkeläisistä tapaamme niin erinomaisia koiria kuin CH Kinnersley Gold Dustin, jonka lähimpiin jälkeläisiin kuuluu useita Fydellin ja Helensdalen championeja, mm.Nicky of Aberlour,jonka urospentu Riverhill Redcoat on nykyään niitä siitosuroksia,jotka ovat tehneet eniten sheltien kehittymiseksi pienikokoiseksi skotlanninpaimenkoiraksi.

Tämä on ymmärrettävääkin, sillä Redcoat on vain 7 sukupolvea valio Eurekaa ja 11 sukupolvea alkuperäistä Teenaa myöhäisempi jälkeläinen.

Toinen maininnan arvoinen pentue syntyi v.1914 Edinbourghissa. Isä oli Chestnut Rainbow, hyvin pieni koira,jonka ruumiinrakenne ei ollut mitenkään erikoinen ja emä rekisteröimätön narttu, Chestnut Sweet Lady. Pentueeseen kuuluivat mm.valio Redbraes Magda,kuuluisan valion Uam Var of Houghton Hillin isä Nut of Houghton Hill, Redbraesin Rollo,joka astui Teenan tyttären ja pentueesta tuli Gawaine of Cameliard, valio Blueberry of Clerwoodin emä Chestnut Garland. Tässä tapaamme koko Houghton Hillin dynastian,useita Tilfordin,Riverhillin ja Cameliaardin valioita sekä parhaat Exford ja Ellingtonin koirat. Muita linjoja väheksymättä on sanottava, että rotu rakentuu nykyään pääasiassa näille kahdelle ja jokseenkin kaikki sertifikaatin voittajat ovat toisen maailmansodan jälkeen olleet peräisin jommastakummasta suvusta.

Kuten huomaamme oli rodun suurin tienraivaaja miss. Humphries, ja lukuisat Mountfortin koirat niittivät voittoja näyttelyissä.

Englannin parhaissa kasvattajissa on nykyäänkin eräitä rodun ahdinkoaikojen esitaistelijoita,joista on varsinkin mainittava Helensdalen ja Riverhillin kennelit. Hieman nuorempi Exfordin kennel on sodan jälkeisinä vuosina päässyt harvinaisen suuriin huippusijoituksiin. Muita mainitsemisen arvoisia kasvattajia ovat mm. Ellington, Hallinwood, Callart, Whytelwa ja Shelert. Viime vuosikymmeninä on ilmaantunut kymmeniä uusia  nopeasti edistyviä kenneleitä, joka kertoo rodun säilyvyydestä.

Skandinaviaan tuotiin ensimmäiset sheltit v.1930,jolloin ruotsalainen komentajakapteeni Haufmann ja hänen vaimonsa aloittivat kasvatuksen Englannista tuoduilla siitoseläimillä. Heidän kennelistään lähti monta erinomaista koiraa.

Tanskassa syntyi ensimmäinen pentue 1948. Seuraavina vuosina tuotettiin Englannista useita siitoseläimiä, shelttikoiria alkoi esiintyä näyttelyissä. Ensimmäinen suomeen tuotettu sheltti oli rva. Regina Bromanin Ruotsista v.1 951 tuottama narttu Stormkappans Tallyho 3698/51. Paria vuotta myöhemmin hän tuotti uroksen muotovalio Stormkappans Batsman 3533/53:n. Paljon ei shelttejä ollut,vuosittain rekisteröitiin vain muutoma kappale,mutta Batsman oli kuitenkin se pohja,jolle suomen shetlanninlammaskoirakanta perustui.

1959 alkoi uusi luku, kun Kilolainen rva.Aune Rapia (kennel from King Village) tuotti Englannista uroksen muotovalio Sandmartin from Shiel 7508/59:n ja porilainen rva. Irma Niskanen (Karion Kennel) nartun muotovalio Hallinwood Zindah of Ladypark 5014/59:n. Sekä rouva Rapia että Niskanen  tuottivat jatkuvasti erinomaisia yksilöitä Englannista ja meillä lieneekin Suomessa heidän ansiostaan ollut silloin parhaat sheltit Pohjoismaissa.

SHETLANNINLAMMASKOIRAVALIOT

VUODEN VOITTAJAT