MUISTORUNOJA


Niin äkkiä lähdit.
Varoitit hetken ennen.
Halunnut et rakkaittesi
itkevän hupenevaa aikaa.
Tulit ovelle vastaan,
varjonasi ystäväni,
pinnistit voimasi tervehdykseen,
kuin se tärkeintä maailmas ois.
Kadun niin paljon.
Hetkiä, joina en sulle löytänyt aikaa,
jota luulon olevan loputtomiin.
Kun vein sinut kävelylle tienlaitaan
sen sijaan että olisin vienyt metsään,
jonka tuoksuja niin rakastit.
Olisit ansainnut sen.
Yhden minä tiedän,
me tapaamme vielä.
Tässä maailmassa kenties,
jos sielumme vaeltavat.
Jos taivas on totta,
sinä odotat minua siellä,
mitä olenkaan vailla ilman lämpöäsi...


"Ei sinulta mitään puutu."
Lupasi Herra.
Vaikka en muuta tietäisi,
yhden asian minä tiedän.
Sielusi on sieluuni yhdistetty
tulenpalavin tuntein.


Kun polkua mennyttä katselen
sidon muistojen kukista seppeleen
siihen kukat ilon, kuin murheenkin
varrelta polun, jota kuljettiin."


Hiljaisuus valtaa hämärän huoneen,
tuskaa sen tiedän minulle tuoneen.
Valo kirkas häikäisee ikkunasta,
tuudittaa pientä koiranpoikasta.
Rakas koira valolta silmänsä sulkee,
tietämättään kohti taivasta kulkee."


Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.




Aivan taivaan tällä laidalla
on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.
Lemmikit, jotka ovat olleet täällä
jollekulle erityisen läheisiä,
menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.
Siellä on kaikille rakkaille
ystävillemme niittyjä ja kukkuloita,
joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta
on yllin kyllin, ja kaikilla
ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
Kaikki eläimet, jotka ovat olleet
sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa;
loukkaantuneet ja vammautuneet
parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi,
juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme
menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
On vain yksi pieni asia:
kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta,
joka niiden täytyi jättää jälkeensä.
Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä,
mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä
pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen.
Sen kirkkaat silmät ovat
jännittyneen tarkkaavaiset;
sen innokas ruumis värisee.
Yhtäkkiä se alkaa juosta pois
ryhmän luota lentäen yhä
nopeammin yli vihreän ruohon.
Se on havainnut sinut,
ja kun sinä ja rakas ystäväsi
vihdoinkin tapaatte,
te pysyttelette yhdessä riemukkaina
jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa.
Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi,
kätesi hyväilevät taas rakasta päätä
ja katsot vielä kerran
lemmikkisi luottavaisiin silmiin,
jotka niin kauan
olivat poissa elämästäsi,
mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.
Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...
Kirjoittaja tuntematon



"Ei pitäisi piilottaa suruaan,
eikä siirtää kauaksi tulevaan.
Syvä suru on surtava aikanaan,
- jokaisen omalla tavallaan.






Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.



Käy enkeli
vieressäs
taivaan rantaan,
on kulkusi
kevyttä, jalkasi
kantaa.
Et suruja tunne
taivaan tiellä, on
monet rakkaat
vastassa siellä.
Sinä elät
myöskin
keskellämme,
koska säilyt aina
sydämissämme.



Satumetsän laidalla oli portti…
Se oli pieni portti, pienin kaikista.
Niin vihreä se portti oli
ja täynnä pieniä kirsikankukkia.
Siitä mahtui kulkemaan läpi
vain harvassa ja yksitellen.
Se oli taivaan portti pois Satumetsästä.
Ja sen portin läpi kulkivat
kerran kaikki koirat,
niin rauhallisena mieleltään,
kevyesti askeltaen.
Portin takana oli ikuinen meri
ja suuremmat metsät.
Se oli uusi kaunis maailma,
satujen koirataivas.
Kerran iltana rauhaisana,
portin luokse kulki koira.
Ei vanha iältänsä,
mutta uupunut voimiltansa.
Rauhallisena se kulki,
kulki ikuisuuden portille
niin pienelle portille,
josta läpi kuljettiin vain yksin.
Pieni koira istui,
katsoi portista kauas.
Näki valon ja ihastui siihen,
niin kauniilta valo näytti.
Olisi valon ottanut kiinni,
mutta se paistoi portin toisella puolella.
Niin askeleen rohkean otti lähemmäs.
Niin kuin tähdeksi olisi syntynyt,
pieni koira,
se muuttui kevyeksi aivan,
niin onnelliseksi se itsensä tunsi.
Valo kaunis teki sen taas
nuoreksi ja rohkeaksi.
Se istui katsomaan,
odottamaan seuraavaa kulkijaa.
Niin on koirani mennyt siitä portista…
Kauniimmalla puolen ne vapaana juoksentelevat.
Miksi suren,
miksi itken niin paljon?
Koirani on rauhallinen ja tyyni.
Sen on hyvä olla.
Copyright ©
by Niina Toivonen



Älä seiso haudallain itkien;
en ole siellä, nuku en.
Jatkan elämääni tuhannessa tuulessa,
olen timantinhohde lumessa.
Olen aurinko,
joka kultaa viljaa,
syyssade, joka putoaa hiljaa.
Kun heräät aamun hiljaisuuteen,
olen ylitsesi maahan uuteen
matkaavien muuttolintujen lento.
Olen öisten tähtien loiste hento.
Älä seiso haudallain itkien;
en ole siellä - kuollut en."



These broken wings can take me no further,
I'm lost, and out at sea,
I thought these wings would hold me forever,
And on to eternity,
And far away I can hear your voice,
I can hear it in the silence of the morning,
But these broken wings have let me down,
They can't even carry me home.
Chris de Burk



- Kari Rydman:
Niin kaunis on maa
Aurinko nousee on kastetta maassa.
Aika on herätä, nousta ja lähteä.
Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Päivä on kirkas,
vain metsässä tuulee.
Aika on naurun ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Aurinko laskee jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.



Minä katsoin sinua pitkään
ja hellästi silittelin,
ja mietin, lieköhän ketkään
silmin niin viisahin
minulle katsetta luoneet,
hellyyttä hellempää,
tai ystävyyttä suoneet
mi aina ymmärtää?
Sinä teit sen joka hetki,
minunlaistani palvoit ain,
ja nyt kun päättyy yhteinen retki
sinä katsot, katsot vain -
mutta sylissäni vielä
sinä nuolet kädenselkää,
ja minä tiedän, että et siellä
metsänpeitossa peikkoja pelkää –
sillä sinne sinut kannan
alle turpeen nukkumaan,
kunhan lääkärin pistää annan
sinut uneen kuolettavaan,
mutta vielä hetken verran
sun sydämes sykintää
tahdon kuunnella tämän kerran,
niin hyvää ja elävää.
Mä en usko tarua ollenkaan,
etteikö eläinten taivasta oisi,
nehän aina antavat parastaan
eikä kelleen murhetta soisi,
ja jos sieluista sitten puhutaan
miten Luoja niin unohtaisi,
ihan itseluomilta luoduiltaan?
ei niin hän tehdä saisi.
Ennen kuin silmät sammuivat
minä kerroin oravista,
joita eläinten taivaassa haukkua saa
ihan kaikista puiston puista -
ja sitten se vaipui, vaipui vain
ja kuono kylmeni kokonaan,
sitä pitelin vieläkin polvellain
ja tietenkin myös, sitä sieluaan.
INKERI RAJALA, MIKKELI



JOS TIETÄISIN
Jos tietäisin
että tämä on viimeinen kerta,
kun näen sinun nukahtavan,
peittelisin sinut huolellisemmin ja
lukisin puolestasi rukouksen.
Jos tietäisin,
että tämä on viimeinen kerta,
kun näen sinun astuvan ulos ovesta,
rutistaisin sinua lujasti ja
kutsuisin vielä takaisin halattavaksi.
Jos tietäisin,
että tämä on viimeinen tapaamisemme,
minulla olisi toki aikaa sanoa sinulle,
että olet minulle tärkeä.
Jos tietäisin,
että tämä on viimeinen päivä,
jonka saamme elää yhdessä..
Mutta eihän tämä vielä tähän lopu.
Yksi päivä sinne tai tänne.
Onhan päivä vielä huomennakin..onhan?
Todennäköisesti on.
Ehdin korjata laiminlyöntini.
Onneksi elämä tarjoaa
loputtomasti uusia mahdollisuuksia.
Mutta siltä varalta,
että olen väärässä eikä
minulla olekaan kuin tämä päivä sanon,
että olet minulle hyvin rakas.
Kaikki eivät näe huomista.
Jollekulle tämä on viimeinen mahdollisuus
puristaa toinen rintaansa vasten.
Miksi siis odottaa huomista,
kuin saman voi tehdä jo tänään?


Jos huomista ei tulekaan,
kadut katkerasti,
että jätit viimeisen hymyn hymyilemättä,
viimeisen halauksen halaamatta,
että sinulla oli liian kiire
ehtiäksesi täyttämään toiveen,
joka osottautui läheisesi viimeiseksi"
(Lainattu, en tiedä alkuperää)



Jos niin käy
että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani
niin sinun on tehtävä
mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa
ei kukaan ole estävä
sinä tulet surulliseksi
-minä ymmärrän
älä anna surusi estää sinua
sillä tänä päivänä enemmän
kuin koskaan ennen
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan
Meillä on ollut niin
monta hyvää vuotta
tulevaa ei kannata surra
et haluaisi minun kärsivän
kun aika koittaa,
anna minun mennä...
Vie minut sinne missä
he auttavat minua
mutta pysy luonani loppuun
pidä minua lujasti ja
puhu minulle
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet
Tiedän että aikanaan
sinäkin huomaat sen olevan ystävyyttä
jota minulle osoitat
vaikka häntäni on viimeisen
kerran heilahtanut
niin kivulta ja kärsimykseltä
olen säästynyt
Älä sure sitä että
sen täytyy olla sinä
jonka täytyy tehdä päätös
olemme olleet niin läheisiä
- me kaksi näinä vuosina
älä anna turhaan sydämesi itkeä
~kirjoittaja tuntematon~



Muistatko ystävä lapsuuttain,
olin suloinen karvakeräsi vain.
Söin kenkäsi, ehkäpä toisenkin
ja tein jälkeni tuolisi jalkoihin.
Oli lätäkkö siellä ja toinen täällä,
en muistanut tehdä sitä lehden päällä.
Aina huolella hajustin mattosikin,
kerrassaan tempuin niin taitavin.
Joskus ilmeesi kertoivat aatoksistas
- miten opettaisin aarteeni taitavammaks?
Et arvannut silloin ikää kun saan,
nämä temppuni jäävät jo unholaan
ja kun suureksi varttuu lapsonen tää
on älyä täynnä sen pienoinen pää.
Silloin huomaat sen varmaan jo sinäkin
olen aarteesi parhain ja rakkahin.
Niin vierivät vuoteni verkalleen,
niistä vuosista muistojen kirjani teen.
Omaa tehtävää rinnallas suoritin ain,
sen huomasit,
- hellyytes tuntea sain.
Niin rikas on ollut eloni tää,
kauniit muistot sitä vain siivittää,
jos ansiot pienet, tai suuretko lie,
se tässä ei kuitenkaan tärkeintä lie.
Oli mieleni avoin ja rehti se ain,
en tuntenut vilppiä rakkaudessain.
Ohimoillani kannan jo hopeaa,
se arvoani ansaittua kaunistaa.
Niin paljon muistoja
vuodet meille toi,
niitä muistoja elomme aateloi.
On askelein lyhyt,
ei silmäni nää,
pian loppuukin muistojen kirjani tää.
Näin kuljen kanssasi ihminen,
sen pienen haihtuvan hetkisen,
kun iltani koittaa ja matkani jää
-kuule silloin pyyntöni pienoinen tää.
Ilot, surut on kohdattu ne jakaen,
polut kaikki näin yhdessä kulkien,
siis kuuntele mun pyyntöni pienoinen,
kerallain kuljethan matkani viimeisen?
-tuntematon-


Kaikella tarkoituksensa,
mutta silti ei ymmärrä, miksi?
Rakkaitamme vaalimme,
koskaan ei ajatella saata,
että tämä päivä on viimeinen.
Sitä katsoo rakastaan, vannoo,
että on aina paikalla,
kun rakas apua tarvitsee.
Mutta entä jos tämä päivä on viimeinen?
Halasin tänään rakastani,
sillä en voinut olla varma,
että rakkaani olisi aina kanssani.
Jumalalta kysyin,
miksi hänet veit,
mutta Hän ei vastannut.
Kysyin onko siellä edes ketään,
ja pisara tippui kädelleni.
Oliko se sattumaa,
vai vuodattiko Hän kyyneleen kanssani?
Joku sanoi joskus,
että Jumala ottaa ne ensin,
joita rakastaa.
Maistoin pisaraa,
se maistui suolaiselta.



Suurin suru on sanaton
- syvin kaipaus äänetön.


Hetki jolloin kanssasi olla sain
oli unta jo tänään vain.
Rakastan sua edelleen,
ei mikään tule väliimme.
Vaikka kaukana olet tästä lähtien,
sydämessäni paikkasi ikuinen.
Aina kuljet mukanain,
ajatuksissain ja teoissain."
Kirjoittaja ???



Taas valo viiltää taivaanrantaa
Se päivän yöstä erottaa
On tullut aika pois se antaa
Jota niin paljon rakastaa
Sen järjellä me ymmärrämme:
Kun toinen lähtee, toinen jää
Vain pieni lapsi sisällämme
Ei sitä tahdo käsittää
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Kulje kanssa enkelin
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Sinua paljon rakastin

Niin monet kerrat tähän rantaan
Olemme tulleet ennenkin
Jättäneet kahdet jäljet santaan
Nyt yhdet vain vie takaisin

Siis hyvää matkaa, ystäväni
En enää puhu enempää
Tärkeimmän tiedät, ja se riittää
Muu on nyt yhdentekevää

Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Kulje kanssa enkelin
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Sinua paljon rakastin
(Markus Bäckström)



Kun on lähdön aika
Kirj. Tuntematon
Suom. Eve Kuismin
“Jos tulisin joskus sairaaksi,
väsyneeksi ja heikoksi,
jos kipu untani häiritsisi,
tee se silloin, ystäväni.

Älä anna surunkaan estää,
yritä minun vuokseni kestää
ystävyytemme raskain koetus,
jäähän meille rakkaus, luottamus,
joka kesti monta yhteistä vuotta.
Miksi pelkäämme tulevaa suotta?
Kärsimystä et minulle halua,
autathan pääsemään tuskasta.
Ymmärrän syvän surusi,
tuntuu lopulliselta lähtöni.
Älä silti ole lohduton,
menen sinne, missä hyvä on.
Pysythän luonani, vieressäin,
loppuun asti lähelläin.
Se teko on oikean ystävän,
rakastavan ja ymmärtävän.”

Kiitos runon lähettäjälle.



Tassun jälkiä sydämessä,
kuin joku olisi kulkenut siitä vastikään.
Joku kulki sydämeni yli,
sinäkö se olit koirani?
Ohimatkallako vain?
Et kai.
Kyllä pysyvästi sinne muutit.
Teit pesän lakanoihin,
merkkasit myös nurkat.
Kipitit läpi sydämen, kurajaloin, karvoin.
Jätit tassunjälkiä sydämeeni.
Copyright ©
by Sini Lindroos





Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi
ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.
-tuntematon-



Me laulamme kehdosta hautahan,
Kuink' kauan, tiedä emme,
paras ain' olis sointuja sommittaa kuin olisi ne viimeisemme
Eino Leino



Tuulikello

Tuo tuulikello minun
haudalleni
anna minulle yksi kyynel,
anna minulle kihara otsaltasi.
Kihara, että en menisi yksin,
kyynel, että pääsisin kotiin.
Ota maasta multaa ja
kanna sitä povellasi
niin sieluni kuulee kuinka
sydämesi hakkaa.
Tuo tuulikello minun haudalleni,
tuo kimppu kaislaa,
tuo pihlajan oksa.
Tuulikello laulaa nimeäsi kun
kaislasta punon veneen.
Pihlajasta veistän airot ja
kyyneltäsi pitkin
soudan suurelle merelle,
missä yksinäiset sielut
muuttuvat taivaan rannaksi

Kenen on tämä runo?



Kuulehan, nyt kerron sulle, mitä tänään kuuluu mulle.
Aika sairas olen nyt, vanha sekä väsynyt.
Kipeä on mulla tassu, sekä mullin mallin massu.
Pipi on myös pieni poski, jo eilen siihen kovin koski.
Lääkkeet eivät auta enää, nyrpistän nyt niille nenää.
Levätä mä tahdon vain, ja muistella mun muistojain.
Hyvän elämän mä elin, tietä omaa kuljeskelin.
Aina olen ollut vapaa, enkä vaihda sitä tapaa.
Niitylle tein lystit retket, vietin monet hauskat hetket.
Siellä nautin kesäpäivät, muistot parhaat sieltä jäivät.
Sinne tahdon vielä päästä, nauttimaan hetken kesäsäästä.
Jos jaksan, tutun reitin kuljen, ja viimein hiljaa silmät suljen.
Nurmen peittoon pehmeään, peitelkää mut lepäämään.
Uinun siellä unta syvää, kesää ikuista ja hyvää.
Siellä kukkii kissankellot, siniset on niityt, pellot.
Ei untani voi estää, vain ystävyys se yhä kestää.