Rajanveto 1809 - 200 vuotta myöhemmin -projekti

Taivas oli pilvetön ja ilma kuulas, ja tyyni sää viritti mielen suloisen kaihoisaksi. Taiteilija, joka haluaisi maalata Arkadian onnekkaita kenttiä, löytäisi täältä tauluunsa ihannemaiseman. Jokea olivat vaaroilta ryöppyävät purot paisuttaneet niin paljon, että vesi huuhteli heinikoita - ja millaisia heinikoita! Rannat olivat kauttaaltaan niittyinä, jotka olivat kukista kirjavanaan ja joista siellä täällä pisti esiin puuryhmiä. Taustalla kohosi Aavasaksan vaara; sen korkeus joen pinnasta on 108 ruotsinsyltä, mutta sen muoto ei ole mitenkään silmäänpistävä.

Päästyämme Tengeliön rannalle aloimme nousta tai pikemminkin kivuta vaaralle; onneksi olimme hankkineet oppaan, sillä huipulle ei johtanut montakaan kulkukelpoista reittiä. Tunkeuduttuamme läpi jokivarsilepikon jouduimme tiheään mänty- ja kuusimetsään; tämän jälkeen oli vuorossa laelta vierineiden lohkareiden muodostama rakkakenttä, missä siellä täällä kasvoi koivuja; ylempänä peitti maanpintaa vihertävä sammal ja paikoin poronjäkälä, joka ei täällä kuitenkaan vedä vertoja Lapissa tavattavalle jäkälälle. Puut olivat honteloita ja kasvoivat harvassa, mutta lähes koko lakea peittivät kauniit kuuset, männyt ja koivut, mikä osoittaa että tämä vaara, jolle kiipesin 35 minuutissa, on paljon matalampi kuin ne vuoret, joita kutsutaan tuntureiksi ja joiden rinteistä usein vain alin kolmannes on puiden peitossa.

Aavasaksan laelta näkyvät etelän suunnalla Tornion- ja Tengeliönjoen yhtymäkohta, kaikki ne saaret ja niityt joista juuri kerroin, Ylitornion pappila ja vielä rivi etäisiä vaaroja. Tähän suuntaan näköala on avara eikä läheskään niin jylhä kuin muihin suuntiin.

Vaaran koillissivustalla tuli yhtäkkiä vastaan hirveä jyrkänne. Meillä oli ilo löytää sieltä sama haukanpesä, jonka Maupertuis oli nähnyt vuonna 1736. Linnut säikähtivät, kun pudottelimme jyrkänteeltä kivenlohkareita, ja alkoivat lennellä pesän ympärillä. Jyrkänteen alla on hiekkainen tasanne; sen halki virtaa Tengeliö, joka taustalla lähtee vaarojen ympäröimästä järvestä. Paikka, missä tämä joki muodostaa pienen kosken ja missä näkyy sahamyllyjä, on nimeltään Kristineström.

Tengeliönjoki näkyy myös Aavasaksan pohjoispuolella, missä sen tyyntä pintaa väreilytti ainoastaan kalastajan vene. Joen takaiselta vaaralta kohoava savupilvi sai alkunsa nuotiosta, joita sytytetään karjan suojaamiseksi sääskiltä. Kauempana on selänne vaaroja, jotka kohoavat toinen toisensa päällä kuin Pelion Ossalla. Lännessä näkymä päättyy Tornionjokeen, joka majesteettisen rauhallisesti virtaa jyrkkärinteisten vaarojen välitse.

Oli keskiyö, ja aurinko kosketti korkean vaaran lakea, joka peitti sen alareunan. Luonto jännittyi odottamaan tuon taivaankappaleen päätöstä: jättäisikö se maan öisten varjojen huomaan vai aloittaisiko se uudelleen hyväätekevän kulkunsa sitä valaisten?

Tarkkasimme, kuinka pitkäksi erään kallion varjo venyi toisen kallion pinnalla. Muutaman minuutin kuluttua näimme, että se oli lyhentynyt, mikä osoitti auringon nousevan. Pian juhlikin lintujen yhteiskuoro aamua, jota yö ei ollut edeltänyt.

Onneton se ihminen, jonka tunteita tällainen näky ei jaksa liikuttaa. Minun mieleeni siitä jäi elinikäinen muisto.

Lähde: A.F.Skjöldebrand, Piirustusmatka Suomen halki Nordkapille 1799

***

 Käyntimme Aavasaksan vuorella oli hauskin ja kiintoisan kaikista retkistämme. Tästä vuoresta Maupertuis puhuu maapallon teoriaa käsittelevässä teoksessaan. Kulkumme sinne oli monessa suhteessa samanlainen kuin hänen, nousimme sinne samalta puolelta ja samalla tavalla kuin tuo akateemikkokin ja saimme kokea samat ruumiilliset ponnistukset. Hänen kuvauksensa vuoren huipulta avautuvasta näköalasta on niin tarkoin totuudenmukainen, että minun tarvitsee vain jäljentää se ilmaistakseni omat elämykseni.  Näimmepä haukatkin, jotka hän mainitsee ja joita hän turhaan yritti tappaa. Hänen tarkka selostuksensa tuotti meille niin suurta iloa, että ajattelen tekeväni lukijallekin mieliksi ottamalla sen tähän: »Tämä vuori sijaitsee noin 15 lieue'n (ransk. peninkulma, 4444 metriä) päässä Torniosta, joen rannalla, mistä nousu sille ei ole suinkaan helppo. On kavuttava ylöspäin läpi metsän, joka ulottuu vuoren puoliväliin. Metsässä on paikka paikoin suuria kallioiden ja liukkaiden kivien kasautumia, ja niiden jälkeen tulee taas metsää, joka ennen ulottui vuoren laelle saakka; sanon ennen, sillä me annoimme kaataa kaikki lakea peittävät puut. Vuoren pohjoisen sivun muodostavat peloittavat kallionjyrkänteet, joihin haukat rakentavat pesiään. Näiden kallioidenjuurella virtaa Tengeliönjoki kiertäen suurena kaarena Aavasaksan, ennenkuin laskee Tornionjokeen. Näköala vuorelta on suurenmoinen. Etelää kohden se on avoin ja rajoittamaton ja Tornionjoki näkyy silmänkantamattomiin. Idässä katse seuraa Tengeliönjokea kauas monilukuisille järville, joiden läpi se virtaa. Pohjoisessa näköala ulottuu 12-15 lieue'n päähän, missä sitä rajoittaa joukko toinen toisensa päälle kasautuneita vuoria; ne tuovat katsojan mieleen hänen kuvitelmansa kaaoksesta, mutta näiden kuvitelmien joukossa ei ole ainoatakaan, joka vetäisi vertoja Aavasaksan näkymille.» (Maupertuis, III osa, s. 110.)

Vuoren huipulla oli joukko palaneita puita ja paljon muita puunjätteitä, jotka ajan mittaan olivat lahonneet ja rapistuneet. Kuvittelimme, että ne olivat niiden puidenjäännöksiä, joista Maupertuis oli rakennuttanut merkkilaitteensa, mutta talonpojat kertoivat meille, että ne olivat peräisin vuonna 174I ja samaten äskeisen Suomen sodan aikana sinne pystytetyistä hälytysmerkeistä. Nämä ovat suuria puupinoja, jotka sytytetään palamaan vihollisen lähestyessä ja antavat siten asukkaille vaarasta tiedon. Teimme itsekin sinne suuren tulen omaksi huviksemme ja samalla osoittaaksemme kohtaamispaikkaa seurueen jäsenille, jotka olivat hajaantuneet puuhiinsa eri tahoille vuorta. Liitän tähän retkellä havaittujen kukkivien kasvien luettelon: Lycopodium complanatum (keltalieko), Lycopodium selago (ketunlieko), Andromeda polifolia (punainen suokukka), Ranunculus auricomus (kevätleinikki), Vaccinium uliginosum (juolukka), Convallaria majalis (lehmänkielo), Geranium palustre (suo-kurjenpolvi), Anthoxanthum odoratum (tuoksusimake), Bartsia alpina (tunturipunakko).

Herra Julin laati tuntemistaan Aavasaksan kasveista luettelon, jolle hän antoi nimen Flora Avasaxensis.¹

Kirkkoherra Svanberg tarjosi meille päivälliseksi poronpaistia, joka oli siitä erikoista, että se oli pysynyt hyvänä hänen kellarissaan kahdeksan kuukautta. Eläin oli teurastettu marraskuussa 1798 ja me söimme sen lihaa 19 päivänä kesäkuuta 1799.  Mainitsen tämän seikan vain saadakseni lukijan käsittämään, kuinka pitkiä talvet ovat tässä maassa ja kuinka kauan liha voi jäätyneenä säilyä. Paisti oli erinomaista, siinä ei ollut mitään epämiellyttävää hajua eikä mitään vikaa, paitsi että se ehkä oli hiukan liian kuivaa.

Kesäkuun 20 päivänä keskiyön tienoissa lähdimme Ylitorniosta. Kaikki se hauskuus, mitä olimme kokeneet vieraanvaraisessa majapaikassamme, sai lähdön tuntumaan vain sitä vaikeammalta. Tätä haikeutta lisäsi vielä paljon kirkkoherra Castrénin eroaminen seurastamme. Hän oli näet päättänyt palata kotiin, ja hänen esittämänsä syyt olivat niin pakottavat, ettemme voineet mitenkään vastustaa tätä päätöstä. 

¹ Tämä 39 latinalaista kasvinnimeä sisältävä luettelo on jätetty suomennoksesta pois. - S.m.

(Lähde: Giuseppe Acerbi, Matka halki Suomen v. 1799)

Alla on kartta siitä Tornionjoen alueesta, jolla [Maupertuis'n] kolmiomittaukset tehtiin.

( Lähde: Réginald Outhier, Matka Pohjan perille)

Palaa takasin

Palaa Rajanveto 1809 - 200 vuotta myöhemmin -projektin sivulle

Palaa kotisivulle

Laskimme veneellä myös Sompakosken ja jatkoimme matkantekoa torstaiaamuun kello viiteen asti, jolloin saavuimme Huitaperin laelle ja tapasimme siellä kaikki muut. Koko aamupäivän satoi; iltapäivällä jatkoimme aloitettuja mittauksia, ja perjantaina ne saatiin päätökseen.

Herra Meldecreutz, joka oli lähtenyt Tukholmasta osallistuakseen mittauksiimme, olikin enemmän mieltynyt retkeilyyn herra Cederströmin kanssa ympäri maata tai paremminkin erämaata, sillä Pellon pohjoispuolella ei juuri tapaa asumuksia. Heti Tornioon tultuaan he lähtivät eteenpäin ja kävivät aina Tornionjoen lähteillä ja Torniojärvellä asti; he näkivät jopa Jäämeren. Lähtiessään tälle retkelle Cederström ehdotti, että me tunsimme mukaan, mutta de Maupertuis ja kaikki muutkin olimme sitä mieltä, että meidän olisi ryhdyttävä heti siihen työhön jota varten olimme tulleet.

Paluumatkalla Meldecreutz kuuli meidän olevan Huitaperillä ja tuli sinne. De Maupertuis otti hänet erittäin kohteliaasti vastaan, mutta koska hän ei ollut välittänyt olla mukana silloin kun työ aloitettiin, hänen intonsa tulla nyt mukaan jatkamaan sitä ei saanut meissä vastakaikua, ja niin hän palasi Cederströmin seuraan.

Neljän aikaan siirrätimme kaikki tavaramme alas vaaralta, ja seitsemältä asetuimme kaikki kuuteen veneeseen, joita kutakin ohjasi kolme miestä. Lähdimme kohti Aavasaksaa ja saavuimme keskiyöllä sen laelle. Pystytettyämme teltat ja syötyämme ja levättyämme hiukan laskeuduimme lauantaina vaaratta alas mennäksemme Ylitorniolle eli Särkilahteen tapaamaan Ylitornion kirkkoherraa Brunniusta ja läänin maaherraa Gyllengripia, joka oli hänen vieraanaan. Saimme erittäin hyvän vastaanoton; nautimme siellä päivällisen ja he lupasivat tulla seuraavana päivänä aterialle meidän luoksemme. Vitsauksenamme olivat mäkärät ja kuumuus, mutta saimmehan ainakin pukeutua miten halusimme; olimme liivisillämme ja meillä oli suomalaiset jalkineet, eräänlaiset nahkatossut. Teimme olomme mukavaksi eikä kukaan nähnyt siinä mitään merkillistä. Seuraavana päivälläkin otimme tässä asussa vastaan maaherran koko seurueineen. Koska pieniin telttoihimme ei olisi mahtunut suojaan auringolta, panimme sotamiehet rakentamaan puista ja lehvistä ruokasalin, jossa oli pöytä ja kaksi penkkiä. Kaikki jäljellä oleva viinimme pantiin pöytään, ja nyt se loppui.

Aavasaksan vaaralta on hyvin vaikea tulla alas. Laskeuduttuaan pieneen metsikköön joutuu suurten liukkaiden kivien muodostamaan louhikkoon ja sen jälkeen metsään, joka jatkuu vaaran juurelle asti. Siellä virtaava Tengeliönjoki kiertää vaaran kolmelta sivulta ja laskee suureen Tornionjokeen. Kaikkien näiden vaivalloisten nousujen ja laskujen aikana kaksi sotamiehistämme marssi vakain askelin kantaen olkapäillään kahden jalan kvadranttia, ja muut samoin kantoivat kaksittain varusteitamme ja ruokatarpeitamme. He eivät kieltäytyneet työstä, vaikka tuskin ehdittiin levähtää välillä. Rasittavasta työstä huolimatta nämä sinnikkäät suomalaiset tulevat toimeen hyvin vähällä: muutamia kuivattuja kaloja, joita he kantavat kupeellaan riippuvassa tuohikontissa, ja leilillinen piimää, siinä heidän ruokansa ja juomansa. Joskus heillä on palanen rutikuivaa ohrakakkua, ja sitä mukaa kuin he juovat leilistään piimää, he lisäävät sinne vettä.

Lähiseudun asukkaita tuli vaaralle suurin joukoin. Monet tulivat tarjoamaan veneitään ja palveluksiaan. Maksoimme jokaiselle päivältä kaksi taalaria, meidän rahanamme noin 24 souta, mikä on tässä maassa hyvänlainen palkka. Jotkut olivat niin innokkaita pääsemään palvelukseemme, että ostivat paikat niiltä jotka olivat tulleet mukanamme Torniosta, toiset taas toivat meille maitoa, lampaanlihaa tai kalaa. Kahdella ensimmäisellä vaaralla, Nivavaaralla ja Huitaperillä, olimme syöneet paljon tuoretta lohta. Huitaperillä ostimme kolmen jalan kymmenen tuuman pituisen lohen, ja vaikka maksoimme siitä vain kolme livreä, myyjä katsoi saaneensa liikaa; paikkakuntalaisilta hän olisi saanut siitä korkeintaan 40 souta.

Pohjoissuunnalla oli Pullinki ainoa vaara, jolla meillä oli tähtäysmerkki, ja voidaksemme muodostaa lisää kolmioita meidän oli löydettävä vielä toinenkin. Sunnuntai-iltana kahdeksan aikaan lähdin sen vuoksi Hellantin ja kuuden sotamiehen kanssa matkaan kahdella veneellä. Astuimme veneisiin Tengeliönjoen rannalla --.

Lähdimme Lohijärveltä vasta kymmenen tienoissa aamulla jatkamaan matkaa kohti Aavasaksaa, jolla arvelimme de Maupertuis'n vielä olevan. Koska eväämme olivat lopussa, poikkesimme jotakin suuhunpantavaa saadaksemme Portimon taloon, joka sijaitsee samannimisen järven rannalla. Saimme siellä kuivaa ohraleipää, jossa oli puolet olkea; olin niin nälissäni, että se maistui herkulliselta. Saapuessamme illalla kymmeneltä Aavasaksan laelle meikäläiset olivat juuri palaamassa kirkkoherra Brunniuksen luota. Koko sen ajan, minkä minä olin ollut matkalla, he olivat tehneet mittauksia. Koska he eivät olleet onnistuneet näkemään Kiettimenvaaran tähtäysmerkkiä, he olivat odottaneet tuloamme voidakseen päättää, mihin suuntaan olisi lähdettävä.

Aavasaksan vaara sijaitsee joen tiheimmin asutulla ja kauneimmalla seudulla. Joen uoma on varsinkin parin peninkulman verran vaarasta etelään erittäin leveä, ja alue oli perusviivalle ihanteellinen, sen päät kun näkyisivät Aavasaksalle ja Huitaperille. Perusviivan mittaus oli mahdollista vasta talvijäällä, mutta nyt voitiin määrätä sen paikka ja pystyttää sen päihin tähtäysmerkit, niin että se voitaisiin liittää kolmioketjuun sekä suorittaa tarpeelliset mittaukset ennen talvea.

Maanantaina puolelta päivin laskeuduimme kaikki Aavasaksalta. Clairaut ja Camus ottivat määrätäkseen perusviivan kulun ja sen alku- ja loppupisteet, ja de Maupertuis lähti muun joukon kanssa viidellä veneellä kohti Pullinkia. Illalla yhdeksältä nousimme rantaan kulkeaksemme ohi Kattilakosken, joka on juuri napapiirillä. 

---

Keskiviikkoiltana pakkanen alkoi kiristyä. Jouduimme melkoisesti kärsimään siitä palatessamme pappilaan, josta olimme etääntyneet jo runsaan peninkulman verran. Nousimme rekiin aivan hiestyneinä rasittavasta mittauksesta ja istuimme sitten liikkumatta yli peninkulman matkan jäätävässä tuulessa, joka tunkeutui turkkiemme läpi. Kenellekään ei sentään tullut tästä vakavia seurauksia, de Maupertuis tosin palellutti muutaman varpaansa ja minun sormiani särki sen jälkeen muutaman viikon ajan, mutta hullumminkin olisi voinut käydä. Keskiviikkoiltana lämpömittari osoitti viittätoista pakkasastetta, torstaina oli peräti 25 astetta.

Vielä oli mitattava perusviivan loppupää, jota ei ollut ehditty vielä paaluttaa. Sillä välin kun Clairaut ja Camus olivat pystyttämässä paaluja, de Maupertuis ja minä teimme lyhyen mutta kauhean matkan. Aavasaksalla kulmanmittauksia suoritettaessa oli unohdettu mitata erään puun korkeus, joka sisältyi mitattaviin kulmiin. Tämä huomaamattomuus ei olisi voinut aiheuttaa mittauksissamme havaittavaa virhettä, mutta de Maupertuis oli liian tunnollinen voidakseen lyödä pienintäkään seikkaa laimin. Nousimme siis Aavasaksalle porojen vetämissä pulkassa; ne ovat pienten veneiden tapaisia teräväkärkisiä rekiä, joissa on korkeintaan parin kolmen tuuman levyinen emäpuu. Lappalaisilla on tällaisia viiden ja kuudenkin jalan pituisia rekiä, joissa he kuljettavat kuivattua kalaa ja porontaljoja. Matkustukseen käytetyt pulkat, jollaiset meillekin annettiin, ovat sen sijaan korkeintaan neljän jalan mittaisia. Niiden terävä keulaosa on peitetty laudoilla ja näiden reunaan naulataan porontalja, jonka pulkassa istuja vetää rintansa kohdalle ja sitoo nauhoilla vartalonsa ympäri; tämä estää lunta pääsemästä pulkkaan, vaikka ajaja itse on usein aivan hautautuneena kinoksiin. Vaikeutena on tasapainon säilyttäminen, sillä pulkat eivät ole juuri sen tukevampia kuin Ranskassa käytetyt luistimet. Kirkkoherra Brunnius, joka tuli mukanamme, oli tottunut tähän ajoneuvoon ja ohjaili kädessään olevalla pienellä sauvalla pulkkansa niin taitavasti, että säilytti täydellisesti tasapainonsa. Sen sijaan de Maupertuis ja minä menimme vähän väliä kumoon, ja kun yritimme sauvamme avulla nousta toiselta puolelta, kellahdimme toiselle.  De Maupertuis loukkasi tässä käsivartensakin.

Porot, jotka meitä vetivät, ovat eräänlaisia hirviä, joilla on leveät eteenpäin kaartuvat haarasarvet. Näillä eläimillä on monenlaista käyttöä: niiden lihaa syödään, siinä on melko herkullinen joskin laimea maku, ja asukkaat, varsinkin lappalaiset, säilyttävät sitä kuivattuna pitkiä aikoja; porojen jänteistä tehdään nuoraa, jota käytetään etenkin veneiden ompeluun; poron maitoa juodaan ja siitä valmistetaan juustoa, joka ei kylläkään ole hyvää. Varsinkin nuorten eläinten taljoja, joissa on pehmeämpi karva, käytetään pukimina. Asukkaiden joukossa ei ole ainoatakaan suomalaista, lappalaista eikä ruotsalaistakaan, jolla ei olisi poroturkkia, ja meilläkin oli kaikilla sellainen. Niistä käytetään nimitystä lappmude, ja niitä pidetään päällysvaatteena. Niissä on karvapuoli ulospäin ja ne vuorataan palttinalla, sarssilla tai toisella taljalla, jossa karvapuoli on sisäänpäin. Vanhojen porojen taljoista valmistetaan myös sukkia tai paremminkin pehmeitä saappaita, joissa karvat ovat ulospäin. Ne ovat hyvin lämpimät ja niissä on erittäin hyvä kulkea lumessa kovalla pakkasella, mutta suojakelillä niitä ei voi käyttää.

Poroilla ajetaan matkustettaessa maastossa, jossa hevosten olisi vaikea kulkea, ja seuduilla joilla ei ole hevosille syötävää, kuten koko Köngäsen pohjoispuolisella alueella eli siis koko tämän mantereen pohjoisosassa. Jotkut matkamiehet ovat väittäneet, että kun poron korvaan kuiskaa minne on mentävä, se ymmärtää tämän, mutta se on pelkkää tarua. Porot ovat hyvin nopeita mutta eivät kovin vahvoja. Pulkan eteen valjastettu poro saattaa juosta päivässä viisitoista peninkulmaa, jos tie on hyvin tallattu, mutta ellei tie ole kovaksi tallautunut ja pulkan on raivattava tiensä lumessa, poron on vaikea päästä eteenpäin ja se kulkee hyvin hitaasti. Porossa on se hyvä puoli, että se löytää mistä tahansa itselleen ravintoa. Kun poro väsyy, kylmyyttä vastaan hyvin pukeutunut isäntä päästää sen valjaista. Poro pysyttelee lähistöllä, kuopii lunta ja löytää sen alta eräänlaista vaaleaa sammalta, joka on sen jokseenkin ainoaa ravintoa - ajaja pitää vain itselleen hiukan evästä mukana. Saattaa tuntua oudolta, että Vuoreijan matkoilla matkamiehen on kuljetettava mukanaan puita, mutta hän joutuu ylittämään laajoja paljaita ja puuttomia alueita.

Pappilasta olimme tulleet hurjaa vauhtia jäitse kovaksi painunutta tietä pitkin Närkkiin ja olimme nyt Aavasaksan juurella. Vaara oli kokonaan lumen peitossa, raivattua tietä ei ollut, ja saimme pelätä putoavamme lohkareiden väliin ja hautautuvamme lumeen. Muuan suomalainen, joka oli kiinnittänyt jalkoihinsa pitkät kapeat laudat, kulki hitaasti edellämme tunnustellen tietä ja taluttaen köydestä etumaista pulkkaa vetävää poroa. Eläinparka vajosi lumeen vatsaansa myöten ja sillä samoin kuin perässä tulevillakin oli täysi työ kiskoa meidät vaaran laelle. Meidän oli monta kertaa annettava niiden hengähtää ja levätä.

Pääsimme sentään perille, ja ensiksi laitoimme 18 tuuman kvadrantin kuntoon mittauksia varten. Oppaamme, kaksi lappalaismiestä ja yksi lappalaisnainen, sytyttivät sillä välin suuren nuotion, ja porot menivät kaivamaan lumen alta jäkälää ja söivät sen mitä löysivät. Oli niin ankara pakkanen, ettei lumi sulanut nuotion alta eikä sen ympäriltäkään enää jalanmitan päästä. Lappalaiset neuvoivat meitä vaaratta alas tullessa työntämään ohjaussauvamme lumeen niin kauas eteen kuin suinkin, sillä näin voisimme jarruttaa pulkan vauhtia ja estää sitä yhtenään törmäämästä edellä juoksevan poron jalkoihin. Kun olimme jälleen vaaran juurella, lappalaiset oppaamme jättivät omat pulkkansa Närkkiin; kukin heistä istahti jonkun meikäläisen pulkan keulalle ja piti sitä ihailtavalla taidolla tasapainossa. Paluumatka sujui hyvin nopeasti ja ilman kaatumista, ja pian olimme jälleen pappilassa.

(Lähde: Réginald Outhier, Matka Pohjan perille)

18. Luppiovaara ja Aavasaksa.

Vuolaana kohisten kiemurtelee Tornion rajajoki monien koskien ja putouksien kautta matalaan laskupaikkaaasa Pohjanlahden perukkaan. Joen rannoilla on paljon harjanteita, ja niiden joukossa kohoaa joen Ruotsin-puoleisella rannalla, 6 penikulman päässä Tornion kaupungista pohjoiseen päin, korkea ja pyöreä vuorenkukkula, Luppiovaara. Jo kaukaa häämöittää vuori taivaan rannalla matkustajan silmiin, milloin luoden pitkiä varjoja, milloin heleässä valossa kimmeltäen, aina sen mukaan, mistä päin aurinko paistaa ja mikä vuoden ja vuorokauden aika on. Vuoren laella tapaat suuria kalliolohkareita, kummallisesti toinen toisensa päälle ladottuina. Näiden kallioiden välissä on luolakin, missä väsynyt matkamies joskus lepäilee sen alituisesti kosteilla kiviilä, jotka näyttävät jättiläisten portailta.

Näköala Aavasaksalta.

Paljon kuuluisampi kuin Luppiovaara on kuitenkin Aavasaksan vuori, joka kohoaa 7 penikulman päässä kaupungista pohjoiseen päin virran Suomen-puoleisella rannalla, siinä, missä Tenkeliönjoki laskee Tornionjokeen. Tenkeliönjoki juoksee kiertäen kaarena Aavasaksan juurta niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympäri. Itse Aavasaksa ei ole niin korkea eikä niin jylhä kuin moni muu tunturikukkula, mutta ihmeellisen kaunis on sen laelta näköala itään ja pohjoiseen päin. Sieltä näet tuon kiemurtelevan joen ja sen rannalla Ylitornion kirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä pitkänä vuorijonona, toiset paljaita, mutta useimmat metsäisiä ja sydänkesän aikana pehmeän vihannuuden peittämiä. Aavasaksan kukkulalla ja tämä kaunis näköala edessään asui vuonna 1736 useita oppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1739 nähtiin siellä taas toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä Ranskasta näin kauas pohjolaan mittaamaan auringon kulkua saadakseen selville, millainen maan muoto on pohjoisnavan kohdalla.

Se näet, mikä Aavasaksan on tehnyt muita pohjolan kukkuloita kuulummaksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se erikoisuus, ettei ole tarvis matkustaa kauemmas pohjoiseen nähdäkseen auringon kello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu sinne joka kesä päivänseisauksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista maista sydänyön aurinkoa katsomaan. Ja moni heistä on piirtänyt nimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallionseinämät ja paadet ovat aivan täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat päivänseisauksen aikana pilviset ja että matkustajat näkevät toivonsa raukeavan tyhjiin. Niin epäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuninkaallekin, nimittäin Kaarle XI:lle, kun hän oli matkalla Torniosta. Mutta tavallisesti on kolmesta päivänseisausyöstä kuitenkin jokin kirkas. Silloin matkustajat kokoontuvat vuoren kukkulalle ja odottavat ikävöiden ja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaan rantaa kohti suoraan pohjoisessa. Siitä se ei enää vaivu alemmas: se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastaan. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkauttansa, se näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa vieriä eteenpäin pitkin taivaanrantaa. Se alkaa raskaasti, hitaasti, juhlallisesti kohota punertavasta ilmanrannasta, joka yhtäkkiä näyttää olevan täpötäynnä säkeniä. Yö on voitettu: se ei ole voinut vangita ja kahleissaan pitää taivaan suurta kuningatarta. Tämä kohoaa jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa, kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys yhdessä aamuauringon kanssa ylistää Luojan kaikkivaltaa.

 Topelius, Maamme kirja

 http://www.phpoint.fi/ulrikaj/bookshelf/maamme1.htm