Neljäminuuttia

Täydellisenä olemisessa on se ongelma että silloin ei ole olemassa.

Tänään on kaunista. Ensi viikoksi on ennustettu myrskyä. En välitä uutisista joita televisioni minulle kertoo. Kyllä minä sen tiedostan että maailma on pilalla. Kemiallisia aseita ja syöpää aiheuttavaa radonia ihmisten kodeissa. En tänään välitä edes katsoa sivuilleni ylittäessäni näitä suojateitä. Minä haluaisin olla pysähdyksissä mutta jalkani vievät minua eteenpäin kohti kerrostaloa jossa rakkaani asuu. Pihalla on pysäköityjä autoja somassa rivissä odottamassa että ne ajettaisiin jonnekkin. Avaan oven porraskäytävään. Vaikka käsken kättäni heittämään tupakkani lopun siinä porraskäytävässä oleviin lastenvaunuihin niin sitä en kuitenkaan tee. nousen likaisia portaita myöten neljänteen kerrokseen hissin ollessa vieläkin rikki.

Minua jännittää nyt kuin olen jo painanut ovikelloa. Rakkaani tulee avaamaan. Meillä on hyvää juttua menossa. Viihdymme yhdessä vaikkemme ole vielä kertoneet toisillemme niitä kolmea sanaa jotka poistaisivat synkkyyden. Toivon sitä todella ja haluan että olemme yhdessä vaikka en tahtoisi tavata. Minä pelkään sitä että joskus näinä tapaamisina saan taas pettyä ja hukkua itseeni. Kuitenkaan en jätä yhtään treffiä väliin.

Hän tulee avaamaan. Koska hän tiesi että olen tulossa, niin hän ei viitsinyt laittaa enempi vaatetta päälle kuin hänellä oli. On vielä lämmintä. Syksy saapuu vasta huomenna. Kun olen sulkenut oven niin hän tulee ja suutelee minua. Kaikki on hyvin mutta silti minua pelottaa. Tänäänkö tulee pimeys vaiko ei? Tunnen suunnattoman rauhoittavan aallon kulkevan lävitseni. ”Minä rakastan sinua” Miksi se on niin helvetin vaikea sanoa. Kumpa tietäisin ajatuksesi. Siirrymme keittiöön jossa rakkaani keittämä kahvi odottaa. Nämä meidän päiväkahvit sisältävät itse kahvinkin. Minä toin mukanani unelmakääretortun. Hänen ottaessaan sitä ulos pakkauksesta olisi täydellinen hetki sanoa se mitä haluaisin mutta hän pilaa sen käskemällä minun ottaa maito jääkaapista. Hän koskettaa minua hellästi. Katsomme toisiamme silmiin. Ei, aivan turhaan minä taas epäilin tämän suhteen kestävyyttä. Suutelen häntä taas ja otan sen maidon jääkaapista. Asetan sen unelmakääretortun viereen.

Vanha, virttynyt T-paita ja mustat verkkarit. Ne hänellä on päällänsä. Minulla ne mitkä aina. Farkut ja paita. Takin jätin sentään eteiseen. Havahdun todellisuuteen turhanpäiväisistä mietteistäni huomatessaan katseen rakkaani silmissä. Hän tahtoo minut. Juomme kahvin loppuun keskustellen tulevasta matkasta. Me lähdemme junalla Ouluun hänen tätinsä luo. Minua sekin jännittää – näen sen tädin ensimmäistä kertaa. Annan sen häiritä ettei me olla vieläkään kerrottu toisillemme niitä 3 sanaa vaikka olemme olleet yhdessä puoli vuotta. Tämä hetki on ikuinen kun hän leikkaa kääretorttua. Tänään emme suorita rakastelua koska hänen matkapuhelimensa soi. ”Ai jaa – Mika” Tuntuu kuin lattia pettäisi ja syöksyn pimeään kun hän toteaa itsekseen lukiessaan nimen näytöltä. Onko hänellä toinen ja salaa sitä. Siksikö hän ei ole kertonut niitä kolmea sanaa? Aika tuntuu hidastuvan vuosisadoiksi ja sitten se loppuu kesken. Tahtoisin pysäyttää ajan mutta se laukkaa aivojeni ympärillä kuin villihevonen. Puhelu päättyy sekä aika joka vielä äsken juoksi – se murskaa minut paineellansa. Hänen katseensa on muuttunut. Itse puhelusta en kuullut mitään sydämeni sykkeen läpi mutta arvaan sisällön. Hän haukkaa kääretorttua ja huuhtelee sen alas kahvilla. Kuulen oman ääneni kysyvän ”kuka soitti?”. Sanat ovat lähetetty, niitä ei saa takaisin. Tunkeuduinko liian lähelle? ”yksi töistä vaan..” eikä muuta selitystä. Aurinko valaisee ikkunasta kääretortun loppua. Unelma lukee kääreissä. Unelma.. hajosiko se tänään. Hän jakaa kääretortun kahtia tehden yhdestä täydellisestä ja kauniista valkoisen ja mustan kierteestä katkenneita juovia. Nainen antaa minulle toisen palan ja hymyilee. Tiedän että taas huolehdin turhia. Hymyilen takaisin, jolloin hänen hymynsä katoaa ja kuulen sanat: ”Meidän juttumme taitaa olla lopussa”