KAVERIT

Joen rannassa joulukuun ensimmäisen päivän iltana viime vuonna. Oli hämärää ja ulkona pakkasta. Auton, vanhan vihreän Volvon valot valaisevat vastarantaa. Autossa kaksi kaveria. Toisella ei vaihtoehtoja. Radiossa soi hiljaa kasetilta metallia, 'After life' Kaverit ovat tulleet rantaan vain olemaan. Valot sammutetaan ja he ovat autossa katsomassa pimeään. Kunnes.

"Jokos jatketaan matkaa?"

"Ei iha vielä"

"Sä siis autat mua siinä. Joten sä tiedät mitä mä aion tehdä?"

"Kylhän mä.. Mäen estä sua. Sikshän mä sut tänne toinki. Sähän oot siitä puhunut kerran että.."

Osoitin jokea. Olimme autossa, Henri ja minä. Auto oli minun ja olimme Henrin kanssa vaan lähteneet ajelemaan. Henkan oli päästävä jonnekin sillä kaikki ahdisti. Pieni paikkakunta, maalaiskylä ja sadisti isänä. Kummallakin meistä oli ollut riitaa kotona. Vanhukset eivät ymmärrä meitä nuoria. Me olemme muka liian laiskoja tekemaan töitä. Muka..

Minulla oli kyllä töitä paikallisessa tehtaassa. Kotonani - täälläpäin kun ei kotoa muuteta yksin asumaan vastoin vanhempien tahtoa - siitä ei pidetty. Minulla kuitenkin meni huomattavasti paremmin, kuin kaverilla meni huonommin. Se oli saanut potkut edellisenä päivänä eikä siitä ollut kotona uskaltanut puhua. Sen olisi tietänyt mitä siitä olisi seurannut - pakkomuutto kotoa ja haukut päälle. Henri kyllä tasan tiesi mitä isä pojastaan ajatteli. Ikuinen luuseri. Eikä Henkalla ollut mitään muuta paikkaa mennä. Minä olin niin pahoillani hänen puolestaan, mutta tiesin ettei Henkka minun sääliäni olisi kaivannut. Siksi toin hänet tänne tekemään päätöksensä. Sytytin ajovalot.

"Siis, sä annat mulle luvan lähteä? Et ees estä?"

"Kyllä. Ei sill et mä haluusin päästä sust eroon, vaan sill et sä et taida muutakaan miettiä nyt?"

"Niin.. Kaikki muut haluukin että mä häipyisin. Sitä se saatanan äijä taas selitti eilen.. Miten vitussa mä kerron sille niistä potkuista!!? Se potkii mut pihalle ja heittää kamat mukanaan. Ei sinne sitten enää olisi menemist. Ja sähän tiedät et se kuulee sen täs kyläs. Mul ei oo muutakaan paikkaa. Sä oot mun paras kaveri, todellinen ystävä! Sä ymmärrät mua."

"Hei, saat sä itkeä jos vielä haluat - en tuomitte. Sähän oot jättämäs kaiken.. Meinaan jos tuntuu siltä?"

"Must kyl tuntuu nyt siltä et mä en täs ala itkeen. Seon muute kylmää toi ves."

"Niinhä se on, just sopivaa, se ei kauan sitten kestä."

Kuu tuli esiin pilvien takaa ja alkoi valaisemaan mustaa maata. Lunta ei ollut satanut marraskuussa. Kuunvalossa näin Henkan poskella kyyneleen. Aivan oikeutettu merkki pahasta olosta. Toisaalta tahdoin sanoa jotain rakentavaa, jotakin elämää kunnioittavaa mutta tiesin ettei ole sellaisien lauseiden aika. Oli vain musiikki ja hiljaisuus. Autossa ei ollut mitenkään painostava tunnelma. Vaan vapautunut. ikäänkuin musiikin sanoma 'very last day in alive' alkoi kuulostamaan sopivalta. Sopivalta tilanteeseen. Aloin hymyilemään. Katsoin Henkkaa kysyäkseni.

"Otko valmis?"

"Kylhä täs pikkuhiljaa alan olla. Toivotaan ett mä täl kertaa uskallan.."

"Toivotaan,,"

"Joo.. mä lähen nyt. Otko miettiny mitä kerrot et mihin mä hävisin?"

"Jos mä sanon et meile tul riitaa ja sä lähit litomaan?"

"Kuulostaa iha hyvältä - tee niin. Sä olit mun paras ja ainoo ystävä. Kiitos että autoit, sil mä yksin en ehkä ois uskaltanu."

"Ei kestä.. Onko viimeisiä sanoja?"

"Sano.. Jos ne nyt kysyy - varsinkin mun äiti - että mä rakastan sitä - ja toivota hyvää joulua. Sekä että mä oon pahoillani. Ja pidä Kaukoa silmällä ettei se pilaa elämäänsä mun takii. Yritä selvittää sille tämä. Kyllä se sitten aikanaan ymmärtää. Sano sille et jos mä oisin jatkanu elämää nii mä oisin varmaan tappanut sen äijän."

"Mä sanon. Ehkä se Kauko selviää, onhan se järkevä poika. Hyvää matkaa."

"Kiitos. "

Henri hymyili heittämääni ironiaa ja avasi oven sekä jätti sen auki. Minä käänsin radion täysille. Ovikaiuttimesta soi ylevät saundit pimenevään iltaan. Olimme syrjäisella paikalla joten se ei ketään häirinnyt. Maassa ei ollut lunta joten auton jälkiä ei näkyisi, kukaan ei tietäisi niistä. Se kuitenkin alkoi tuntumaan pahalta katsoa miten Henri asteli veteen. Ensin polvia myöten ja sitten lantioita myöten, ja sitten kainaloita myöten ja sitten hän lähti uimaan. Katsoin sen perään siinä toivossa että se palaisi. Mä laittaisin lämmityksen täysille ja ajaisin sen kotiinsa. Mutta Henkkaa ei näkynyt. Hän jatkoi eteenpäin. Nousin autosta ulos. Miestä ei näkynyt enää. Kylmyys oli kai voittanut. Otin taskulampun ja lähdin sen kanssa katsomaan että jos.. En nähnyt mitään. Musiikki loppui kasetin mukana. Palasin autolle ja istuin kuskin paikalle. Vedin matkustajan puolisen oven kiinni. Katsoin vielä jokea mutten nähnyt mitään. Sitä paitsi virtaus oli siinä kohtalaisen nopea. Se veisi pois verkalleen. Minä ajoin pois odotettuani jonkun aikaa.

Kului viikko. Kotona asiat rauhoittuivat kun mä autoin isää kaikessa mahdollisessa ja yhä jatkoin tehtaalla. Jotenkin sitä tuntui että jos ei tekisi mitään niin itselle tapahtuisi jotain. Henkan perhe kysyi aikanaan, viikkoa ennen joulua, minulta että tiesinkö missä Henri oli. Kerroin sen valheen riidastamme ja sen että olimme maantiellä, lähellä sitä siltaa. Se silta vie yli sen joen. Lisäsin sen valheeseen siksi kun tahdoin että ainakin ruumis pääsee hautaan. Ajattelin tuolloin uskonnollisesti. Että Henkka saisi rauhan. He kyllä syyttivät minua kun en ollut aikaisemmin tullut itse kertomaan asiasta mutta kuitenkin uskoivat sen valheen.

Henri kyllä naarattiin ylös ja sain kertoa sen äidille mitä poika oli sanonut 'joskus kun oltiin juteltu'. Toivotin hyvää joulua. Hän itki, koko Henkan perhe suri. Tieto siitä että se oli saanut potkut ei enää suututtanut sen isää. Oikeastaan äijä oli hyvillään että pääsi Henkasta eroon. Ainakin aluksi näytti siltä. Mutta keväällä se meni autotalliin, tiivisti oven ja käynnisti autonsa. Viimeisessä viestissään se pyysi anteeksi kaikkea. Se oli kirjoittanut kirjeen kuulakärkikynällä vanhan maantiekartan kansilehteen. Kaukon piti aikuistua nopeasti, tulihan siitä ainoa mies taloon. Henkan äiti on vahva nainen. Se on hankkinut itselleensä töitä että pystyy pitämään talon. Lisäksi Henkan isosisko muutti kirkolta takaisin kotiinsa että pystyisi auttamaan paremmin. Senkin oli se sadisti ajanut pois kotoa. Ehkä se olisi sen tehnyt Kaukollekin sitten kun se olisi täyttänyt 20 vuotta.

Nyt nykyään ihmiset ovat ihmetelleet miksi minusta on tullut hiljainen. Ennenhän minä olin puhelias He ovat huolissaan minusta. Ehkä syystäkin. Onhan siitä jo kaksi vuotta enkä ole kertonut siitä kuin Kaukolle. Hän lupasi olla kertomatta etten saisi siitä hankaluuksia. Se otti uutisen hyvin vastaan. Kertoi että jotain sellaista oli epäillytkin. Aika viisas kaveri se on vaikka onkin nyt seitsemäntoista. Minulle on ehdoteltu että menisin puhumaan lääkärille uniongelmistani. En saa öisin kunnolla unta koska se ilta tulee takaisin. Mutta samalla ehkä saisin syytteen kuolemantuottamuksesta.

Täällä nyt tuulee kylmästi. Joen rannassa. Käyn täällä usein, toisinaan huutomassa tyhjään. Siitä tulee tänään kaksi vuotta täyteen. Nojaan Volvoani vasten ja mietin erästä kysymystä. Toin Henkan pikkuveljen viikko sitten tänne kun se halusi. Kuin jälleen kerroin mitä silloin tapahtui niin se poika oli pitkään hiljaa ja sitten kysyi että miksen estänyt Henkkaa? Olin hiljaa. Juuri sitä en tiedä. Joki vaan on vieläkin siinä ja vesi virtaa kylmänä ja toisinaan kutsuvana. Hitto, täällä sitä käytiin lapsena uimassa salaa.