Kuva
elämästäni
Sisältää muistoja elämästäni 1980 - 1999. Kaikkea turhaa
sitä ihmisaivot sullovat sisäänsä. Ensinnä sata riviä
syvää itsepohdintaa tästä minulle niin tutusta aiheesta.
Täytyy näemmä jotain tehdä itselleen selväksi. Ohita
ne jos ei
kiinnosta.
Ei se ole ollut mikään helppo. Vähäsen tuntuu paremmalta nyt
kuin ennen. Hitto kun sitä miettii sitä kaikkea paskaa mihin
sai tutustua. Oli koulukiusaamista ja yksinäisyyttä.
Kymmenenvuotiaana tahdoin tappaa itseni. Miltäs se kuulostaa?
Ensimmäiset 6 vuotta olivat tietty onnellista aikaa. Sitten se
koulu alkoi ja samalla tuli aika jolloin tämä pikkupoika tajusi
että on erilainen. Se alkoi pikkuhiljaa, aivan
pienistä asioista. Sitten vanhempana, noin 11 - 14 vuotiaana,
kun aloin tajuamaan asioista niin jäin käymättä missään.
Lapsuuteni oli onnellinen kunnes koulu alkoi.
Mikä oli sitten se
pieni hetki lapsen elämässä että alkoi tahtomaan kuolemaa? Se
tapahtui kolmannella luokalla. Silloin lapset ovat kyllin vanhoja
olemaan julmempia kuin toisella luokalla. Tai sitten minä itse
aloin ymmärtämään asioita. Mitään näitä termejä joita
viljelen näillä sivullani, niin ne ei kuuluneet sanavarastoon.
9 tai 10 vanhana tahdoin kuolla pois koska kukaan ei minusta
välitä. Sen minä muistan. Se perheneuvolakerta on jäänyt
muistiin. Neuvolan ikkunoista näin miten yhtä kerrostaloa
rakennettiin neuvolarakennuksen viereen. Se talo oli valmis
silloin kuin minut lähetettiin Jyväskylään.
Urheilu - En jaksanut sitäkään
harrastaa koska koulusta oli jääneet ne paskat muistot
joukkueisiin valinnasta. Ne oikein suunnittelivat ja laskelmoivat
etten oli jäänyt viimeiseksi että heidän olisi ollut pakko
ottaa minut mukaan. Sehän tarkoitti varmaa häviötä. No
olinhan minä silloin varma häviäjäkin. Ns. Kaverit pitivät
huolen siitä ettei minulla olisi yhtään helpompaa päivää.
Jos aamulla minä vaikutinkin iloiselta niin iltapäivästä
itketti. Erityisvaikeuksien kautta hautaan? En tiedä oliko
silloin näitä vaikeuksia enempi kuin nyt. Taisi olla, niin
silloisten lääkärien diagnoosit kertovat. Tässä vähän
aikaa sitten kuin viimein yhden noista sain luettavakseni niin
sain selville jotain mitä olikin varmaan suunniteltu että minä
saisin lukea sen vasta aikuisena että ymmärtäisin. Olisin
päässyt pienenpään ryhmään ennen 6. luokkaa. Vanhempani
eivät niin halunneet. Totta oli se mitä silloin ne
suunnittelivat. Minä ymmärrän asian aikuisena. Tajuan että
silloin toimittiin siksi parhaaksi kuin uskottiin olevan hyväksi
minulle. Mitä itse aikuisena arvioin silloista tilannetta niin
tiedän että se päätös oli väärä. Muttei sille voi enää
mitään. Mihin se päätös sitten johti? Heh, hoitoon
joutumiseeni. Masennukseen ja itsemurha ajatuksiin sekä
yrityksiin lopettaa kaikki. En mustamaalaa koko päätöstä
että siitä ei koitunut mitään hyvää.
Tapasinhan
ensirakkauden josta on vieläkin molemmanpuolista fiilistä
jäljellä muttei sille voi tehdä mitään. Rakkaus ja seksi. En
tiedä olisinko niitä, varmaan olisin, saanut ilman tuota
päätöstä silloin kauan sitten kun maailma oli valkoinen. Nyt
tänä päivänä se alkaa olemaan taas valkoisen haalea. Mutta
sitä muistelee sitä hoitolaitosta missä olin. 3 vuotta siellä
meni. Ja elämäni sen jälkeen vie minut ensimmäisen kerran
Järvenpäähän. Muistan sen kun ekan kerran laskeuduin asemalta.
"Ambulanssi on kyllä tilattu, ei hätää" Deeku makas
maassa, kuset housuissaan jonkin kohtauksen saaneena. No sama se.
Seinäkirjoitus herjasi uusnatseja. Olin omahoitajan kanssa
tullut junalla Riihimäeltä niin kuin tänne tullaan.
Teinityttö kysyi toveriltaan että oliko hän kuunnellut
radiomafian heinähässäkkää. Kuulemma piti ohjelmasta. Juna
kolisi eteenpäin. Se ei taida enää pysähtyä sillä
pikkuseisakilla. Oli kesä ja kuuma. Koska matka oli aloitettu
aamuvarhaisesta ja me olimme tavanneet sen Heikin kanssa,
sukunimi vaikka sitä ei ehkä saisi paljastaa mutta paskat
siitä - se on Hyvärinen.
Niin sen kaupunkiin
menin polkupyörällä. Oli kolea aamu ja minä vaatteissa jotka
sopivat pyörälenkille mutteivät Helsinkiin missä sitten
kävelimme kun olimme valmiiksi tutustuneet tähän kaupunkiin.
Vieläkin tänä päivänä on muisto jota ei pitäisi olla.
Toinen omahoitaja sanoi minulle täällä etten selviäisi
täällä. Hyvä että sanoi - päätin näyttää sille. Voin
vain sen sanoa että se on niin saatanan vaikeata palata
normaaliin elämään laitoksen jälkeen. Sitä ottaa kaikesta
nokkiinsa ja luulee että mikään ei onnistu. Sitä käyttäytyy
oudosti kun on unohtanut kuinka käyttäydytään normaalisti ja
huomiota herättämättä. Ne tyypit joista tuli ystäviä
tuntuivat aluksi oudoilta. Ja se salassapito ja valkoiset valheet
kun ne kysyy että mistä minä tulen? Ei sitä uskalla paljastaa
kun joka yö ajatteli että se mitä se oma hoitaja sanoi on
totta. Ajatteli kuinka sitä menisi pois. Kuolisi täällä. Ja
se seikka että mun entinen nainen petti minut silloin ja
erosimme vähäksi aikaa.
Tosin se oli hyvä
opiskelun kannalta. Alku oli vaikeaa mutta kyllä se siitä
lähti. Nyt kuin olen täällä niin olen vanha. Ryhmän vanhin
vastoin tahtoani. Se sairaalassa olo on suuri osa elämääni.
Siksi sitä nyt pohtii ja arvioi toimintaansa. Ritari
ässä sai keskeytyä kun yksi sai
itkukohtauksen ja paikalta piti poistua - lue: häädettiin -
omaan huoneeseensa. Silloin muistaakseni oli ambulanssi jälleen
pihassa. Näistä muistoista tulee niin surullinen mieli. Miksi
minä? Kysyn ja tiedän vastauksen. Kaikki oli huonosti.
Itsemurhaa olen yrittänyt. Tiedän miltä tuntuu kuin ainoa asia
mitä tahtoo on kuolla. Nykyään.. masentavia ajatuksia
vieläkin muttei masennusta. Se voi uusiutua ja se olisi menoa.
Tuntuisi pahalta olla elossa. Ja kun on näitä eritysvaikeuksia
niin se voisi olla turmiollinen. Myönnän että vaara ei ole
vieläkään ohitse - minä saatan tappaa itseni tulevaisuudessa
kunhan vaan tarpeeksi paljon pahaa tapahtuu, mutta mulla on
kaikesta huolimatta kai sitä voimaa jatkaa ja kykyä sopeutua
asioihin. Varmaa on se, että mä kuolen joskus - sitä, että
kuinka se käytännössä tapahtuisi - niin sitä ei voi tietää.
Mutta itsemurha se ei todennäköisesti ei ole.
Kuva minusta kymmenen vuotta sitten..
Lue ajatuksella tai älä ollenkaan.
Ensin kaivan
aivoistani ne muistikuvat 21 vuoden takaa kun olin leikkikoulussa. Nämä ovat hajanaisia
muistoja, olinhan vasta lapsi. Kaikki oli hyvin enkä tiennyt
pahasta mitään.
On vuosi 1982 ja
Meidät jaetaan mansikoihin ja mustikoihin. Jotkut meistä ovat
rauhattomia ja tädeillä on täysi työ pitää ryhmää kasassa.
"Mansikat menevät ensin sisään, sitten mustikat."
Olen leikkikoulussa. Saan soittaa triangelia 'lumi alla jalasten'
joululaulussa. Jonain toisena päivänä teen leekoista hienon
laitteen. Toinen lapsi ottaa sen ja rikkoo. Itken.
Meillä on
leikkihuone täynnä kaikenlaista jännää. Suosikkileluni on
leikkikassakone. Myyn nuken 400 markalla. Meillä on suolakurkkua
kun syödään. Minä inhoan suolakurkkua. Vappuna me
koristellaan huone. Täti hieroo ilmapalloa tukassaan ja sitten
kiinittää sen kattoon.
Ja meillä on
hauskaa. Jokainen päivä odotan pääsyä leikkikouluun. Yksi
päivä on erilainen, kaikki katsovat minua erilailla. Olen
saanut vahvalinssiset silmälasit joista olen ylpeä. Tulen
erilaiseksi muiden silmissä mutta en itse sitä tajua.
1992 Jämsän linja-autoasema. Yksinäinen poika istuu
syrjässä katsellen ja kalehtien muuta porukkaa. Paljon nuoria
joilla menee paremmin kuin minulla. Linkissä eilen käytettiin
päätäni nyrkkeilyyn. Siirryin vapaaseen paikkaan ja sain olla
rauhassa. En tiedä kuka se kiusaaja toisesta koulusta on mutta
visusti sitä välttelen. Linja-automatka kotiin ne 6 kilometriä.
Pelkään niitä. En vielä tunne sanaa masennus. On vain paha
olo. Kotona tuntuu kuin olisin tiellä. Kukaan ei ymmärrä.
Ainoa kaveri on televisio. Meillä on videonauhuri.
Linja-autossa on tunnelmaa..
Ei lippuvihko kelpaa. Niin huutaa
pelottava bussikuski, vanha mies ja toiset nauravat. Mistä minä
olisin saanut uuden lippuvihon kun koulusta ei perjantaina saanut.
Olen liian sulkeutunut puolustaakseni itseäni. Loppumatkan varon
itkemästä. Juoksen bussista pois kun se on mahdollista. Taas
uusi loistava päivä olla koulukiusattu. Olen lapsi vielä.
Pitäisi kasvaa mutta en tahdo mutta alan jo tajuamaan asioista
jotain. Käyn perheneuvolassa ja kun se tuli julki niin sain
siitä kuulla pitkään koulussa. Jättäkää minut rauhaan!
Luokkamme katossa on koukkuja. usein ajattelen itseäni johonkin
niistä roikkumaan. Luokan perällä on iso komero jossa
säilytetään kemiantunneilla tarvittavia myrkkyjä. Onneksi
joku eilen koputti oveen ajoissa.
On opon tunti. Pitää keskustella siitä
että minne menemme koulun jälkeen. Minulla ei ole mitään
suunnitelmia ja opettaja tietää sen. Olenhan erityistapaus.
Tämä on pieni koulu - uskon että opettaja välittää oikeasti.
Meidän luokalta jäi yksi pois kun ei enää jaksanut olla
kiusattu. Miksen minäkin lähtisi mutta sitä ei kotona
katsottaisi hyvällä. Kapinoin ja opettajat sanovat siitä
minulle. Älä kiusaa muita. Miksi en kestä kritiikkiä
itkemättä. Kumpa tämä päättyisi jo. Muut suunnittelevat
tulevaisuuttaan mutta minä aina liikunnantunneilla kuin ollaan
kävelemässä kirkon ohitse - kuvittelen omia hautajaisiani.
Kellot soivat tasatahtia. En elä yli 18 vuotiaaksi. Se on varmaa.
Mä en tätä paskaa jaksa enää.
Perheneuvolassa palaveri. kyllä minä puhuisin jossei olisi
tätä lukkoa. Tahdon puhua mutta olen lukossa. On pala kurkussa.
Henkilökunta kertoo että koska Simo ei pääse Järvenpäähän
nuoren ikänsä vuoksi niin on olemassa Jyväskylässä sairaalan
yhteydessä oleva työkeskus. Ajatus kuulostaa hyvältä ja minä
nyökkään että saisi tämän piinallisen tilaisuuden vain
päättymään. Sama se mihin ne minut lähettää. Aivan sama.
Maailma on turta.
Miksi minulla ei ole kavereita ja miksi kotona huudetaan?
1993. Koulu on päättynyt ja olemme matkalla Opel Kadetilla
ukkospilvien jyristessä tien molemmin puolin. Kohde on
Jyväskylä. Tutustumisretki Haukkalaan. Se on kuulemma ihan kiva
paikka. Perillä en osaa kertoa mitä mustassa kyltissä
valkoisella sana "nuorisopsykiatrinen" tarkoittaa.
Kyllä tämä näyttää rauhalliselta paikalta. Meidät
vastaanottaa kiva täti. Ukkonen jyrisee aina silloin tällöin.
Vai tämännäköinen paikka. Mukavaa ja jännittävää mutta en
odota mitään.
Ne puhuivat jotain ja kyselivät vanhemmilta jotain. En kuuntele
heitä. Seinällä oleva taulu vetää kaiken mielenkiintoni.
Parin viikon päästä tulemme tänne taas. Ne jättävät minut
ja aurinko paistaa. Ikkunasta näen auton lähtevän. Jään
huoneeseen itkemään. Ne puhuivat sellaista että olisi hyvä
jos minä en kävisi kotona kuukauteen niin sopeutuisin paremmin.
Kaikki on sekaisin enkä tiedä mistään mitään. Lähden
huoneestani yhteisiin tiloihin ettei ne tule hakemaan. "Hyvä
että tulit. Me ihmeteltiinkin jo että missä sä oot"
1994. On pidetty palaveri vuokseni. Olen jättänyt
viestin. Kaikki on vakavana ja yksi lääkäri nostaa ääntään
kun en kuullut sitä koska yksi muu hoitaja muutti asentoaa
narisevalla nahkasohvalla. Ne kyselee miten minulla menee vaikka
tietävät sen kai paremmin kuin minä. Se on varmaa että
lääkitys alkaa. On perjantai. Torstaina löytyi kirjoittamani
lappu, "Te juhlitte kun mua ei enää ole" En taatusti
puhu siitä kun yritin lopettaa jo. Ne luulee että minulla menee
vain tosi kehnosti. Pohditaan että viedäänkö veitset talosta
viikonlopuksi kun minä jään. Lupaan etten tee mitään.
Leipää saa leikata lauantainakin.
On Tammikuu enkä minä tiedä onko ilta vai aamu. Tuskin osaan
kertoa edes nimeäni. Kirotut lääkkeet! päätän etten ota
niitä enää. Olen oppinut kyllin paljon etten kerro terapiassa
päätöksestäni. Täällä pitää osata leikkiä mukana.
Kaupunkiin onneksi voi paeta tätä kaikkea. Siellä kukaan ei
tunne minua ja ihmisvilinässä on sopivan yksinäistä.
Vaikka minua masentaa todella rankasti kaikki mitä olen niin
silti aina kaupungilla minut valtaa suunnaton elämänjano.
Tahdon vielä joskus olla kuten nämä normaalit. Mutta minun
täytyy palata sairaalaan nyt. Kello on 16:15 ja linja 25 lähtee
Vapaudenkadulta kymmenen minuutin päästä. Minun täytyy nyt
mennä. Kävelen Asemakatua alas räntäsateessa.
Me kuuntelemme LP-levyjä alakerrassa. Siellä on
musiikinkuunteluhuone. Olen vieläkin hauras siitä kun tyttö
jätti. "sinulla sentään on ollut joku, mulla ei ketään"
Viisaita sanoja häneltä jonka elämä on vielä enemmän
sekaisin kuin minulla. Keskustelemme itsemurhasta ja siitä
miksemme jo sitä tee. Roxette neuvoo kuuntelemaan sydäntä.
Rikkinäinen ei kerro mitään.
"En mä oo hermostunut" "joopa joo - et yhtään.."
Ne juo kahvia pöydässä keittiössä. Pihassa seisoo isän auto.
Nyt saan taas tuottaa häpeää perheelle - minä olen vakavasti
masentunut. Minusta tuntuu pahalta että kävi näin. Äiti itkee
kun tulee ulos palaverista. Pääsen kotiin niiden mukana. Pussi
naksuja odottaa takapenkillä. Radio aukaistaan vasta Muuramen
kohdalla.
Sairaalan matkat. Kuvia niistä..
1993 Bussilla Tampereelle. "..ja mä liikunnanohjaajan
ominiasuudessa ehdotan tietenkin, että me kävellään
näsinneulaan portaita pitkin.." Liikunnanohjaaja yrittää
olla vitsikäs. Kiertelyä ja häpeämistä Koskikeskuksessa.
Mitä hittoo nää ihmiset ajattelee noistakin? Voisvatten
sentään yrittää käyttäytyä. Koskikeskuksesta pizzeriaan.
Mä en jaksa syödä pitsaa, joten se pakataan folioon. Pitsa
törmää katulamppuun. Se huvittaa heistä yhtä. Bussissa
takaisin Jyväskylään. TV näyttää nauhoittamaani miestä ja
alastonta asetta. Bussin videot temppuilevat. Ulkona pimeää.
Viimein perillä. Se kylmä pitsa menee hetkellisestä muistosta
parempaan, kun sitä syö asuntolan keittiössä.
1994 taas bussilla
Tampereelle. Citykierrosta, Tammerkosken rannassa Kotipitsassa
työvoimapulaa. Aurinko ehtii laskea ennen kuin saadaan ruuat.
Yksi saa ilmaiset muonat.
1994 minibussilla Helsinkiin. Viime vuonna mentiin junalla. Helsinki
kuulemma
kuuluu hoitooni - en tahtonut lähteä. Liian iso kaupunki
minulle. Sieltä kuuluu vain pahaa. Matkalla maisemat valuvat
ikkunoiden ohi. Minulla on taskukonsoli missä on pelejä.
Valehtelen toisten kysyessä että onko siinä laitteessa
tetristä. En tahdo luovuttaa sitä kenellekkään. Kai se on
säälittävää suojelutahtoa. Hotellin TV on musiikkikanavalla.
Se näyttää Beckin "Looseria" Kuinka sopivaa...
Olemme menossa
Korkeasaareen. Pääkaupunkilaiset tuijottavat tätä hullujen
seuruetta kun olemme suurkirkon edessä. Kujaa pitkin rantaan ja
laivaan. Minua hävettää sillä en tahtoisi olla minä. En
ainakaan Helsingissä. Eläintarhassa Coca Cola automaatti ottaa rahan mutta ei anna
pulloa. Potkaisen laitetta ja hoitaja näkee sen. Tiedän saavani
hankaluuksia. Ei saisi osoittaa mieltäni. En osaa puolustautua
muuten kun itkemällä. Häpeän sitä tihkusateessa.
Paluumatkalla joku saa itkukohtauksen. Minä käännän
korvalappusstereoiden volymen täysille. Siellä laulaa Yö
laulun tuhannen kilometrin päästä. En tahtoisi kasetin
loppuvan. Rauhoittakaa se jo! Nelostie matelee alla.
Kuulokkeisiin saapuu hiljaisuus. Ei rauhoita parkujaa vastaukseni
että Jyväskylään kestää Jämsästä ajaa vain tunnin.
Käännän kasettia. Kuuntelen sitä vaikka paristot alkavat olla
lopussa.
1994 syksy - Tulen viikonloppulomalta ja illalla kun istumme
keittiössä niin yksi on joukosta poissa. Se kuulemma alkoi
huutamaan keskellä yötä ettei jaksa enää. Kenen kanssa nyt
keskustelen kuolemasta? "Sun pitää puhua niille"
neuvo jonka noudattaminenkaan ei paranna oloa. Ne vain on
antamassa lisää lääkkeitä. Alan pikkuhiljaan muodostamaan
käsitystäni mömmöistä. Ne on niin turhia kuin vain voi olla.
Itse tästä on selvittävä. Mä epäonnistun jos selviän
tästä pahasta olosta lääkkeillä. Petän itseäni sillä
sitten olen troppien orja lopun ikääni.
On vuosi 1995 ja minä tahdon kuolla pois. Kävelen
isoa siltaa pitkin. tämä yhdistää keskustan Kuokkalaan.
Hyppäisinkö Jyväsjärveen? Selviytyykö siitä hengissä.
Alhaalla on vesi, oikealla liikenne. Ei auta - minun on mentävä
opistoon.
Tänään otetaan valokuva kaikista. Kaikkien pitää hymyillä.
Minäkin laahaudun aivan taka-alalle. Niin monta nuorta ja takana
tahdotaan kuolla. En usko että tämä paremmaksi muuttuu. Mä en
osaa mitään, tyttö jätti, pitää salata sitä että käy
täällä koulussa mielisairaalasta. Liikaa paineita. Mutta
kaupunkiliikenteen bussit ovat mukavia. Voin kulkea niissä niin
paljon kuin haluan. Minulla on kortti. Mutta yöksi pitää
palata sinne.
1995 ja viimein hoitoni loppuu. Olen ollut "lomalla"
asuntolassa. Ne puuhas mulle tietokoneen hoitsujen pukuhuoneeseen,
jotta sain kirjoitettua ruokareseptejä. Mutta nyt viimein on se
hetki kun kaikki tavarani on autossa. Viimeisen kerran käytän
asuntolan yhteisvessaa. Veto ja se on ohi. Ne eivät vieläkään
ole korjanneet sen vessan lamppua, mutta sama se. En mä sen
valoa tarvitse.
Musta ja siitä
"omahoitajasta" otetaan valokuva. Myöhemmin revin sen
ja tuhoan negatiivit.
Olin niin katkera kaikesta siitä.
(7. kesäkuuta 2006.
Tuo aika tuntuu nyt kovin kaukaiselta. Annanko sen haitata
elämääni vieläkin? En.)
paluu
kotisivuilleni
