Tässä elämäni niinkuin sen muistan. Kaikki on totta. Koska en ole toistaiseksi kuollut niin päivitän tätä. Viimeinen päivitys 03.12.2007 Olen merkinnyt muutaman hetken joihin voit siirtyä suoraan. Kyllä elämääkin voi pikakelata. Valitettavasti kaikki silloin pyöri puolinopeudella.. Mutta tänäpäivänä menee hyvin. Olen sittenkin selvinnyt ikävuoteen 30 Lue myös kuva elämästäni Se sisältää kuvauksia tapahtuneista asioista niinkuin ne muistan. Tämä on täällä kotisivuillani sen vuoksi, että jos sen lukee joku toinen joka on samassa jamassa - mitä mä olin sen masennuksen kanssa, niin jos hän saa tästä jotain apua tästä kertomuksesta - niin se on hyvä. Tämä on tuttavallinen teksti, jos et halua tietää - niin siirry muualle.

Kirjanmerkit: 1993 1994 1995 1997 1998 2000 2002 2003 .. .. 2007

SIMO PAHULAN TARINA
masennukseni. Sen alku ja poistuminen
vuodet 1987 – 1998


Tää on mu elämä:

Elämästäni ei saa oikein kaunista tarinaa aikaan. Synnyin 1976 ja seitsemänkymmentälukuni vietin sairaaloissa. Olin "rikkinäinen vauva" jota piti korjata. Oli siinä kyllä sen jälkeen muutama 'onnellinen' vuosi. Oli kavereita ja niiden kanssa oli mukava leikkiä. Sitten alkoi koulutus. 6 vuotiaana ekalle luokalle ja seuraavana vuonna ekalle uudestaan. Aivan, kävin ensimmäisen vuoden kahdesti. En ollut vielä koulukypsä. Paasasi opettaja omenavertauksestaan. Olisin siis voinut viettää huoletonta lapsen elämääni, jossa 10mk oli suuri raha. Sillä sai monta Kola-karkkia. No kai se ensimmäisen vuoden käyminen kahdesti oli hyväksi. Minulla oli lieviä oppimis- ja keskittymisvaikeuksia. Siis hyvä aihe oppilastovereiden alkaa kiusaamaan toista sitten seuraavana vuonna. Oli kavereita.

Asun pienessä taajamassa, paperitehtaan kyljessä. Elinpiiri isoni vähitellen. Ensin se käsitti vain meiltä näkyvän leikkipuiston, siitä se suureni hiljalleen koko kylään ja sen ulkopuolelle. Niin myös muilla kahdeksankymmentäluvun lapsille tässä kylässä. Niin myös ajatusmaalima. Oppivat kohdistetun kiusaamisen ja ryhmän ulkopuolelle jättämisen. Ollessani 8 tai 9 elämässä tapahtui muutos, lapsi särkyi. Kiitos juuri tuon kiusaamisen. Astui kuvaan masennus. Ensimmäisen kerran 10 vuotiaana muistan että silloin tuli ensimmäisen kerran mieleen ajatus että entä jos en olisikaan täällä? Onko täällä pakko olla? Sana Itsemurha tuli sanavarastooni. Perheneuvolakäyntejä, jälkeenpäin olen tajunnut että ne käynnit siellä olivat terapiaa. Siellä minä kymmenen vanhana sanoin sen että tahtoisin kuolla pois. Menin täysin lukkoon, kun oli siellä neuvolassa perhetapaamisia. Siis terapeutit, minä ja vanhempani pyöreän pöydän ääressä. Ne vuodet olivat alku 8 vuotta kestäneelle pahalle ololle. En tietty joka päivä ollut masentunut. Kesät meillä maalla olivat helpotus. Niistä onkin nuoruusvuosieni kauneimmat muistamani muistot.

Toisten kiusaaminen sekä koulussa että sen ulkopuolella johti siihen että television katselu lisääntyi. En uskaltanut mennä ulos, koska pelkäsin kiusaamista. Syystä. Hain turvaa suklaasta ja sipseistä. Lihoin ja siitä alettiin huomauttelemaan ja kiusaamaan toden teolla. Opin olemaan hyväksymättä itseäni. Se oli taas uusi asia lisäämään masennusta ja tahtoa kuolla jo pois. Siis kesät maalla olivat helpotusta tilanteeseen. Ilman niitä en olisi kai selvinnyt. Kaikissa luokkakuvissa jaksoin silti hymyillä. Kai sekin oli valokuvaajan kertoman vitsin ansiota. Alkoi yläaste pienemmässä koulussa noiden oppimisvaikeuksieni takia. Sielläkin minua tietty kiusattiin ja koska jouduin menemään joka koulupäivä täydessä bussissa 6 kilometriä, astui kuvaan pelko. Pelkäsin muita samanikäisiä nuoria. Ja oli eräs bussikuski jota todella pelkäsin. Olin sulkeutunut, en osannut puolustaa itseäni. Ja se aiheutti lisää masennusta. Katselin kateellisina muita jotka näyttivät olevan 'normaaleja', osasivat puolustaa itseänsä ja olivat sanavalmiita. Siellä sitten tapasin tulevan kihlattuni. Se oli ainoa hyvä asia niiden muistojen pohjalta mitä minulla on siitä ajasta.

Aika kului ja kiusattiin minua sielläkin lihavuuden takia. Masennuin todella. En tiedä miten oikein jaksoin ne vuodet. Kuin yläaste oli käyty, olin jo niin rikki että piti mennä hoitoon. Tosin hain ennen sitä ekan kerran Järvenpäähän – en päässyt.
Olin liian nuori. uusi hylkäys lisää.

1993 - masennuksen hoito, nuorisopsykiatrinen avo-osasto. Lue lisämateriaalia tuosta ajasta

Menin siis toisessa kaupungissa sijaitsevaan nuorisopsykiatrian sairaalan asuntolaan. Päivät tein töitä sairaalan yhteydessä olleessa työkeskuksessa. Sillä asuntolassa oli mukavaa vain olla. Ei kukaan kiusannut ja porukka oli kokenut samanlaista, joten iltakeskustelut kello yhteen auttoivat ymmärtämään etten ole yksin tämän huonon olon ja masennuksen kanssa. Huomasin, että maailmassa on kohtalotovereitani. Pelkäsin kuollakseni suurta kaupunkia ensin kuin sinne muutin. Sitten vähitellen opin liikkumaan siellä ihmisvilinässä. Sitten myöhemmin siitä kaupungin ihmisvilinästä tuli paikka jossa viihdyin. Sai olla
yksin.

Kultaisia, katkeria, pahoja, hyviä, apaattisia muistoja minulla on siitä ajasta siellä sairaalassa. Asuntolassa porukka vaihtui, kun ne parantuivat tai huonontuivat ja joutuivat suljetulle. Sopeutuminen uusiin ja niiden kanssa toimeentulo oli aina alussa hankalaa. He olivat joko sulkeutuneita tai lääkkeistä niin tokkurassa että eksyivät matkalla vessaan.

Olin lapsi kuin sinne sairaalaan menin, kun sitten 3 vuotta myöhemmin pääsin sieltä olin aikuistunut. Menetin kotopuolen kaverini, ne harvat. Viihdyin siellä asuntolassa viikonloppuja. Viihdyin poissa kotoa. Oli oma huone, kotona sen jaan veljen kanssa. Oli oma rauha. Oli syvä masennus ja itsemurha-ajatukset. Minulla oli huoneessani leekoista tehty kuutio. Ei leikin vuoksi, vaan siksi että siihen sai kohdistettua kaiken vihan ja katkeruuden. Ja sitten sen heitin seinään, jolloin se räjähti palasiksi. Kova pamaus ja hiljaisuus. Hetki helpotusta. Kiroilin todella paljon ollessani 12 - 16 – 19 vuotta. Syy oli masennuksen aiheuttaman todella pahan olon. 18 vuotta. Koko nuoruuteni se oli elämäni ajateltu kesto. Poltin tupakkaa. Valvoin öitä. Annoin tukan kasvaa, en välittänyt siitä miltä minä näytin. Söin roskaruokaa.

Yritin itsemurhaa tammikuussa 13. päivä 1994 kello 23:34 – 9 Asuntolan keittiössä. (minuutteja meni siihen pohdintaan viiltääkö ranteet auki vaiko eikö) Minut pelasti eräs potilastoveri joka tuli huoneestaan kahvia hakemaan. 'Likanen veitsi' sanoin hänelle ja laitoin veitsen pois. Poistuin huoneeseeni itkemään. Osasyy siihen miksi aloin pohtia ratkaisun oikeellisuutta oli tuleva kihlattuni, joko opiskeli samassa kaupungissa. Me olimme yhdessä silloin. Hän oli kertonut rakastavansa minua. Rakastavansa minua! Se tieto oli käännekohta masennuksesta toipumiseen

1994

Sen yrityksen jälkeen menin vielä samana yönä keittiöön ja kirjoitin avunhuudon paperille, jonka jätin pöydälle. Seuraavana päivänä se löydettiin ja pidettiin pikapalaveri. Oli perjantai ja sain ensimmäisen "valvotun" pillerin. Valvotun siksi, että katsottiin että minä otin sen. Lupasin etten tekisi itsaria viikonloppuna. "Muista sitten, mitä lupasit" Oman hoitajani lause. Muistan sen vieläkin. Siis Aloin saamaan unilääkettä. Aluksi otin sen tunnollisesti. Mutta sitten kuin aloin huomata, että se aiheutti minulle saman tokkuraisen olon etten tiennyt oliko ilta vai aamu, eksyin matkalla vessaan. Koin olevani pohjalla. Siis niin pohjalla kuin vain voi olla. Päätin omatoimisesti lopettaa lääkitykseni. En muista tarkalleen, että montako unilääkepilleriä murskasin huoneessani roskiin. Varmaan jotain 60, joka päivällinen 'illallinen' meni roskiin. Toukokuussa 94 lääkitys sitten lopetettiin. En kuulemma enää tarvinnut sitä. En sanonut heille, etten ollut ottanut sitä kolmeen kuukauteen.

Joka viikko oli terapiaa. Se alkoi, kuin sinne sairaalaan menin. Aluksi en tajunnut mitä se oli. Puhuin vain jostakin. Niistä sadoista terapiatunneista en muista paljon mitään. Kai alussa minulta kysyttiin että miten voin ja sen tyylistä. Sitten kuin tajusin jujun, niin aloin käyttämään sitä ongelmieni kertomiseen. Mietin joskus että kuinka moni silloinen asuntola kaverini on tehnyt itsemurhan. Ehkä on vain parasta olla tietämätön niistä.Masennuksesta toipuminen.. Se tosiaan kesti aikaa. Siihen kuului se että hyväksyin itseni sellaisena kuin olen. Traumat koulukiusaamisesta vaivasivat pitkään. Kotona kuin olin käymässä ja tapasin kavereita ja kun ne kysyivät että missä minä olin, niin en kehdannut sanoa että 'mielisairaalassa'. Sanoin vaan kaupungin nimen. (peittelyä, koska vaitiolovelvollisuus)
Aloin välttelemään heitä ja niin ne kadotin lapsuudenkaverit ystävinä. Kaupungin nimi on Jyväskylä.

1995

Vuonna 95 aloitin valmentavan linjan kaupungin toisella laidalla olevassa opinahjossa. Linjalta sain tovereita joihin vielä olen yhteydessä. Linjan alusta kuin oli kulunut kuukausi, niin se masennus iski tosi pahana. Siihen johti se että samassa kaupungissa opiskelleen tulevat kihlattuni ja minun välit menivät poikki. Hän petti minua. On olemassa valokuva, jonka taka-alalla on todella masentunut nuori, 19 vuotias. Kaikki tuntui turhalta, aloin taas polttamaan tupakkaa. En muista miten siitä selvisin, kai linjan opettajan tuen ja sairaalakavereideni tuen avulla. En minä koskaan kai uskaltaisi tehdä itsemurhaa. Onko se oikea pelkuruuden ilmeämismuoto..

Masennus alkoi keväällä 96 häipyä hiljalleen pois. Ei sen jälkeen ole tullut mitään vakavia masennusoireita. Ei mitään pitkäkestoista. Linja loppui kesäkuussa 96, vietin viimeisen kesän sairaalassa, asuntolassa 'lomana' Elokuussa sitten muutin opiskelemaan Järvenpäähän, 300 kilometrin päähän siitä, jo kotikaupungikseni tulleesta paikasta. Kihlattuni kanssa olimme taas yhdessä. Hän jäi sinne satojen kilometrien taakse. Ei suhde sitä välimatkaa kestänyt, erosimme syyskuussa, mistä koitui pienikestoinen masennustila. Aloin taas polttamaan tupakkaa.

Järvenpäässä olin alkuhankaluuksien jälkeen onnellinen. Pääsin päivittäin tutkimaan tietokoneita ja internetiä. Siis ATK:ta. Se
kiinnosti ja kiinnostaa yhä. Luokkamme oli hyvä. Tovereita joiden kanssa oppiminen oli hauskaa. Kauppaoppilaitoksessa
asiakaspalvelua. Tuntui että tämä oli minun juttuni. Junassa sain joka toinen viikko matkustella, tykkäsin siitä
matkustusmuodosta. Sitten tuli kirje, jossa rakastamani nainen kertoi tylysti että hänellä on toinen Koko loppuvuosi olikin sitten sen jutun kelaamista. En keskittynyt kunnolla koulunkäyntiin mikä aiheutti sitten ajan kanssa sen ettei minusta merkanttia tullut. Olin tyhmä, tajuan
sen. Annoin elämäntilanteen vaikuttaa opiskeluun. Siinä tuli sitten itsemurha-ajatuksia uudestaan mieleen, kun alkoi
syyttelemään itseänsä vähän kaikesta. Mutta taistelin taas sen masennuksen pois. Lakkasin polttamasta tupakkaa.

1997

Järvenpäässä ei oikein kukaan tiennyt elämäntilanteestani mitään, en kertonut. Se oli mukavaa. Minusta ei tiedetty paljonkaan mitään. Tietty kaikki luki koulun suljetuissa mapeissa mutta en törmännyt menneisyyteeni siellä kaukana Jyväskylästä. Voin sanoa että olin oikeastaan aika onnellinen, kaukana poissa. Sain olla poissa täältä, missä kaikki nuo muistot olivat. Tarkoitan tässä niitä kaukaisia muistoja kiusattuna olemisesta. Lähennyimme Kirsin, sen mun kihlatun, kanssa sitten kevään 1997 aikana, syksyllä sitten meni paljon kirjeitä Järvenpään ja Jämsän välillä.

1998

Keväällä '98 sitten ostin sormuksen ja kihlasin Kirsin. Siihen aikaan liittyy paljon tuskaa. Olin korviani myöten rakastunut häneen. Siis olin, en enää. Sormuksen annoin ja hän otti sen vastaan juuri silloin keväällä 98, Helmikuussa. Sain tietää Maaliskuussa, että Kirsi oli taas pettänyt minua. Paljon olen saanut kärsiä hänen aiheuttamaa tuskaa. Mutta kuten olen jo kertonut, ei hän enää koskaan onnistu tuottamaan minulle sellaista tuskaa mitä se suhteen päättyminen tekee ja petetyksi tuleminen. Olin lakannut rakastamasta häntä.

Sitten vuonna 98 syksyn olin työttömänä. Alkoi tuntumaan Marraskuussa siltä, että pitäis saada jotain tekemistä, työtä. Työnhaku tietoni ja uskallukseni olivat heikoilla. Hain Haukkalan kautta Nuorten polku työelämään - linjalle Jyväskylän aikuiskoulutus keskukseen. Hyvin minä sinne linjalle sopeuduin. Siellä oli saman asian edessä olevia nuoria. töitä pitäis saada, mutta miten hakee? Puhuimme elämänhallintaan liittyvistä asioista, elämän varjopuolista kuten itsemurhasta. Kuuluivat koulutussuunnitelmaan nekin aiheet. Siellä avauduin kertomaan vieraille ihmisille itsemurhayrityksestäni ja masennuksestani ensimmäisen kerran täysin avoimesti. Tuntui olo todella helpottuneelta sen jälkeen, olin saanut purkaa ne asiat, mitä olin vain itsekseni hautonut ja analysoinut mielessäin, ulos.

Sellaista orientaatiota elämään oli se eka kuukausi, kuljin joka päivä Jämsästä Jyväskylään. 12 tunnin päiviä. Ei ne olleet
raskaita, kyllä ne kulki. Olihan nyt paikka mihin mennä päivisin ja siitä oli apua. Sain yhteyden työnantajiin Jämsässä.
Kauppoihin soittelin. Kiinnosti asiakaspalvelu ja kaupanala. Sain sitten työharjoittelupaikan K-Lähikauppa Mansikassa. Tein
työni hyvin, ei ollut koskaan kahta samanlaista päivää. Pidin työstä, menin aina mielelläni sinne. Otti se sitten veronsa:
jalkani kipeytyi pitkäksi aikaa sen seisomatyön takia. Se alkoi aiheuttamaan poissaoloja ja se oli raskas päätös, se minkä
järkeilin parhaaksi tehdä. Minä lopetin sen mukavan työn siellä, olin Mansikassa melkein 4 kuukautta, vaikka alun perin piti olla
vain 1 kuukausi.

Siis jalka kipeytyi. Se vaiva esti jatkamisen kaupan alalla, mikä oli aika pettymys. Se oli tosi mielenkiintoista ja vaihderikasta työtä, vaikka vain apupoikana pyörin niin kyllä siinä seurasi myös kauppiaan työtä. Vaikutti sellaiselta mitä itsekin voisi alkaa tehdä. Mutta kuten sanottua se jalkavaiva estää sen. Kun en löytänyt muuta harjoittelupaikkaa niin olin Jaikolla sen syksyn. Loin ne ensimmäiset kotisivuni tänne nettiin ja itseopiskeluna ATK-ajokortin. Kirsin ja minun suhde sai huipennuksensa elokuun lopussa Tampereella. Olimme rakastavaisia. Olin onnellinen hänen kanssaan. Kaikki tuntui helpolta. Sain jokapäivä olla rakastamassani kaupungissa, tehdä jokapäivä mieleistäni hommaa. Kirsin kanssa meni hyvin. Ei se loppujen lopuksi ollut tosiaan niin rankkaa lähteä aamun ensimmäisellä bussilla Jämsästä Jyväskylään. Sain nukkua autossa sen tunnin. Takaisin kello neljän bussissa, kotiin tulin puoli kuusi. Siina se loppu vuosi 1999 meni.

Alkuun

2000

Aloitin ja olin Jämsän kuntayhtymän terveydenhuollon.. Jämsän
aluesairaalan Keskusvarastolla ATK-tallentajana.

Vuoden 2001 alussa sitten jäin työttömäksi.

2002:

No siinä 2001 marraskuussa sitten aika alkoi käymään pitkäksi ja työllistämiskurssin kautta menin ammatinvalintapsykologille koska en itse enää vuoden työttömyyden jälkeen enää tiennyt mitä alkaisin tekemään. No löytyihän paikka nuorten työkeskuksen atk-puolelta. Se oli vain hyvä sillä nyt minulla oli taas paikka jonne mennä päivisin. Olihan se mielenkiintoista päästä kokoamaan koneita ja laitteita. Lasetkirjoittimia opin kasaamaan ja purkamaan. Purkutyötä se oli mitä me siellä teimme. Kyllä sitä teki kun tiesi ettei olisi muuta. Tein tammikuussa 2002 päätöksen että jos hakisi takaisin Järvenpäähän. Tulinkin kaupunkiin tutustumis/koulutuskokeiluun. Kaupunki oli muuttunut, lisää kerrostaloja oli noussut ja asemaa siirretty. Ilokseni huomasin että samat portaat (jotka nyt on korjattu 4.12.2002) olivat vielä työn alla. Ne olivat sitä jo vuonna 1998. Rikki.

Olin siellä ATK-pajalla heinäkuun alkuu saakka. Toukokuussa oli tullut tieto että minut oli hyväksytty Järvenpäähän. Sitä tietoa minä odottelin. Se oli hyvä, sillä muuten minä en ehkä olisi kestänyt. Jotenkin vain oli tunne että eteenpäin elämässä piti päästä.

2003
Nyt tänä vuonna minusta on alkanut tuntumaan siltä että kyllä tämä tästä. Viimein on alkanut tuntumaan siltä että mä selviän. Masennusta en ole kokenut pitkään aikaan. Lopetin tupakoinninkin tuossa viime marraskuussa koska sen maku alkoi maistumaan pahalta. Ei elämäkään maistu niin pahalta että pitäis tehdä hiljaista itsemurhaa. Itse asiassa en ole koko tänä vuonna edes ajatellut asiaa vaikka näinä päivinä tulee täyteen tasan 9 vuotta siitä kuin yritin lopettaa. Minulla itsellani menee hyvin.

25. Helmikuuta 2003 - jatkan elämänkertaa koska on tapahtunut jotain.

Siis voin olla viimein aika varma siitä että minulle käy elämässä hyvin. Tämä kaikki oli vaarassa päätyä itsemurhaan 9 vuotta sitten. Siinä ei käynyt niin. Elämällä on vielä monta iskua jäljellä varastoituna. Mutta en jää yksin. minua rakastetaan. Ja viimein voin olla varma siitä että se on pysyvää. Olen onnellinen eikä merkkiäkään masennuksesta. En epäile enää mitään. Eihän tässä mun elämässä voi käydä huonosti. Eihän?

1. Syyskuuta 2004.
Vuodessa tapahtuu paljon.

Tänä vuonna tuli täyteen kymmenen vuotta siitä, kuin minä yritin tappaa itseni. Se hetki viime tammikuussa meni ohitse huomaamatta. Siis sitä ei muistanut.

7. Kesäkuuta 2006

Ja taas on paljon tapahtunut. Valmistuin tietohallinnon ja toimistopalveluiden merkonomiksi tuossa vuosi sitten. Olen työharjoittelussa ollut nyt tämän vuoden, loppuu heinäkuussa. Asun nyt Jämsässä, kun ennen se osoite on ollut Kaipola.

Minä rakastan nyt elämää.

22. tammikuuta 2007

Jotenkin tuntuu siltä, että voisi sensuroida, poistaa kotisivuiltani asioita. Ja niin mä olen tässä tehnytkin. Asioita vain pois. Elämänkertaani taidan päivittää vasta seuraavan kerran kymmenen vuoden kuluttua, sillä pääsin pari vuotta sitten tässä tähän nykyiseen tilanteeseen, josta pidän. Minusta on tullut aikuinen ja kaikki nuoruuden vaikeudet ovat takanapäin. Kirsi kuuluu vielä kuvioihin - aina.

Olen kolmekymmentä vuotta. Tästä hetkestä eteenpäin elämästäni kertoo Nettipäiväkirjani

03. joulukuuta 2007.

Kulunut vuosi on mennyt töissä s-marketissa. Eli olen päässyt kauppaan töihin, mistä nautin kokonaisuutena. Eli kaiken tämän jälkeen - mitä tässä elämänkerrassa kerron - niin voi olla mahdollista tulla yhteiskuntakelpoiseksi ja työkykyiseksi ihmiseksi. Olen onnellinen nyt ja uskon tulevaan. Tulevaisuuteeni itselleni tiedoksi, että Jätkä - sä selviät kyllä!

paluu kotisivuilleni