Seppo Salonen, 2004

VAARA VAANII SAATTUEESSA. BETTY H:n TUHO AHVENANMERELLÄ.

Hacklinin kolmas höyrylaiva

Werner Hacklinin ensimmäisen höyrylaivan Birgitin tuhoutumisen jälkeen vuonna 1915, hän keskittyi laivanvarustustoimissaan liki 15 vuoden ajan purjealusten varustamiseen. 1930-luvun taitteessa, lamakauden alla hän kuitenkin muiden mukana keskittyi höyryalusten hankintaan. Ensimmäinen hankinta oli Otto H, vuonna 1931. Seuraavana vuonna hän hankki omistukseensa höyrylaiva Betty H:n.

Englannin saarivaltakunnassa oli 30-luvun alussa lukuisa joukko toimettomina makaavia rahtialuksia. Syynä oli Englannin harjoittama "tramppeja" syrjivä kauppapolitiikka. Kaikki tuet ja maksuhelpotukset menivät pääasiassa säännöllistä linjaliikennettä harjoittaville yhtiöille.

Hacklin löysi Englannista Essexiläisen laivanvarustajan Alfred Smithin omistaman suhteellisen iäkkään, mutta hyväkuntoisen, höyrylaiva Kirktownin. Tämä tramppi siirtyi 16.3.1932 Suomen Lontoon varakonsulin Ilmari Väänäsen vahvistaman kauppakirjan mukaan Porin Laiva Oy:n omistukseen 2350 punnan hinnalla.

Tämän juuri perustetun yhtiön, jonka kotipaikka oli Pori, hallitukseen kuuluivat Werner Hacklin, Karl Fagerholm, Edwin Samuelsson, Charles Govenius, John Lindblom ja Johan Illman.

Höyrylaiva sai uudeksi nimekseen Betty H, Werner Hacklinin vaimon Elisabethin mukaan. Laiva oli rakennettu teräksestä limisaumaan Whitbyssä Englannissa vuonna 1902. Aluksen pituus oli 94.7 metriä, leveys 13.4 metriä ja ruuman korkeus 6 metriä, mitattuna kölistä pääkanteen. Bruttovetomäärä 2478 rekisteritonnia ja nettovetomäärä 1391 rekisteritonnia. Höyrylaivaa kuljetti eteenpäin 1120 hevosvoiman trippeli höyrykone jonka lähteenä oli kaksi tuliputkihöyrykattilaa.

Tarpeellisten korjausten ja miehistön värväämisen jälkeen laiva höyrysi Suomeen saman vuoden toukokuussa. Seuraavat kymmenen vuotta höyrylaiva harjoitti tuon ajan tyypillistä liikennöintiä, eli vieden Suomesta pääasiassa puutavaraa ja tuoden paluulastina hiiltä ja sekalaista kappaletavaraa.

Torpedo osui laivaan!

Höyrylaiva Betty H:n viimeisin matka alkoi jatkosodan aikana vuoden 1942 loppupuoliskolla Kotkasta. Laivaan oli lastattu täysi lasti Outokummun kaivokselta louhittua rikkikiisua, eli kuparimalmia. Matka määräsatamaan Oskarshamniin alkoi torstaina lokakuun 22 päivänä kello 15:45. Miehistö käsitti luettelon mukaan yhteensä 23 henkilöä. Matka jatkui ilman mitään erikoista mainittavaa ja laiva saapui Degerbyn kohdalle, jossa ankkuroitiin 25 p:nä lokakuuta kello 16.30 odottamaan sotilasviranomaisten määräyksiä matkan jatkamisesta.

Lokakuun 26 p:nä kello 7.30 kapteeni Ceder sai määräyksen jatkaa matkaa Nyhamnin luotsiasemalle. Betty H lähti heti matkalle luotsin johdolla ja saapui määrätylle paikalle kello 9.50 jonne luotsi jätettiin. Laivasaattue järjestäytyi heti ja matka aloitettiin kello 10.00 merivoimien neljän saattajan, Uisko, Louhi, Aura ja VH1 suojaamana. Betty H oli saamansa määräyksen mukaan saattueessa ensimmäisenä suojattavista aluksista. Saattueeseen kuului neljä muutakin höyrylaivaa: Henry John, Monsun, Corona ja Grundsee.

Aluksen pelastusveneet olivat valmiina uloskäännettyinä, pelastuslautat paikoillaan kannella ja tähystäjät paikoillaan. Aluksen päällystöstä olivat vartiovuorollaan komentosillalla päällikkö merikapteeni Ceder ja toinen perämies Johansson sekä konehuoneessa ensimmäinen konemestari Anttila.

(Kursiivilla olevat kappaleet ovat yliperämies Bruno Haltamon muistikuvia tapahtuneesta)

Oli harmaa, pilvinen syyspäivä. Merenkäynti oli varsin ankara. Vapauduttuani vahtivuorosta klo 8 aamulla ja menin puolipukeissani loikoilemaan hyttiini kuluttaen aikaani jotakin kirjaa lukemalla. Oltiin matkalla saattueen mukana Kotkasta Ruotsiin rikkikiisulastissa. Saavuimme juuri niin sanottuun vaaravyöhykkeeseen, joten en uskaltanut ruveta nukkumaan. Kulku kävi tavalliseen tapaan kolmisen tuntia. Uhkaavan vaaran johdosta olivat laivan pelastusveneet valmiusasennossa ulospäin käännettyinä. laivalla oli kaksinkertainen tähystys.

Lokakuun 26 p:nä aluksen ollessa noin 10 meripeninkulman suuntimassa 246 astetta Nyhamnin majakasta ilmoitti tähystäjänä toimiva matruusi Ajoviita kello 11.10 toiselle perämiehelle, että aluksen oikealla puolella meressä on tulossa laivaa kohti kaksi torpedon rataa. Peräsin käännettiin heti jyrkästi vasemmalle, mutta tästä huolimatta toinen torpedo osui laivan peräosaan.

Klo 11:10 olimme 10 mpk:n päässä Nyhamnin majakasta. Olin juuri ulos lähdössä, kun laiva tärähti äkkiä voimakkaasti ja samalla kuului valtava tärähdys. Ennen tärähdystä ei kuulunut mitään ennakkovaroitusta. Outo paine heitti minut kaatuneena ulkokannelle. Tajuntaani jysähti tietoisuus: "Torpedo osui laivaan!"

Tapahtui valtava räjähdys niin että aluksen peräosa alkoi heti painua mereen. Kapteeni Ceder kehotti miehistöä huutamalla heille menemään nopeasti pelastusveneisiin, mutta oikeanpuoleinen vene oli mennyt rikki ja toinen vene oli jo painumassa veden alle, alus oli nopeasti uppoamassa. Miehistön jäsenet hyppivät mereen päästäkseen pois uppoavan aluksen läheisyydestä. Tämä kaikki oli tapahtunut vähemmässä kuin yhden minuutin ajassa ja pian sen jälkeen tapahtui laivassa toinen valtava räjähdys, joka todennäköisesti johtui kattilain räjähtämisestä, ja alus katosi mereen.

Hyttini oli oikeanpuoleisen käytävän varrella. Aioin lähteä käytävää myöten laivan keulaan ottaakseni selvää tilanteesta, mutta käännyinkin kohta takaisin mennäkseni hyttiin noutamaan kaiken varalta rahani ja jotain muuta arvokasta. Tällöin huomasin säpsähtäen, että valtava vesimassa alkoi vyöryä perältä käytävää myöten vastaani. Juoksin heti keulaan ja huusin: "Nopeasti pelastusveneisiin!". Samalla näin kapteeni Cederin seisovan noin 4 metrin etäisyydellä. Hänkin toisti sanoja: "Nopeasti pelastusveneisiin!". Mitään muuta ääntä ei kuulunut laivalta. Ketään ei näkynyt liikkeellä. Noustuani nopeasti rautatikkaita myöten ylös venekannelle huomasin oikeanpuolisen pelastusveneen olevan rikki. Menin vasemmalla olevan veneen luokse. Siellä tapasin hätääntyneen kokkipojan Vesterlundin. Tähänkin pelastusveneeseen turvautuminen oli tuloksetonta, sillä se oli laivan veteen vajoamisen johdosta puolittain veden täyttämä. Normaalioloissa oli venekansi 6-7 metrin korkeudella, joten laiva oli jo silloin varsin syvälle veteen vajoamassa, vaikka räjähdyksestä ei ollut kulunut kuin joitakin sekunteja. Veneen irrottaminen osoittautui mahdottomaksi, sillä heti olimme polviin saakka vedessä.

Huomasin, että kokkipoika koppasi pelastusrenkaan veneen kannelta ja hyppäsi sen kanssa mereen. Veden kohotessa yhä korkeammalle laivan kannelle, kiipesin konehuoneen läheisyydessä olevan lankkukasan päälle. Lautoja oli 10-20 kappaletta. Uskoin niiden avulla pysyväni veden päällä. Näin, että laiva alkoi painua syvyyteen perä edellä. Kohiseva vesimassa painoi minut laivan savupiippua vasten, jolloin samalla kaikki laudat soluivat pois altani. Jäin veden varaan ilman vähäisintäkään pelastuslaitetta.

Yliperämiehen pelastuminen

Tämä kaikki tapahtui tavattoman nopeasti enkä muista kuulleeni lainkaan avunhuutoja mistään päin. En myöskään nähnyt koko onnettomuuden aikana ketään muuta kuin mainitun kokkipojan ja kapteenin. Jäädessäni mereen vajoavan laivan luokse olin tietoinen siitä, että uppoava laiva imee mukanaan syvyyteen, ellei sitä ennen ehdi uida ulommaksi uppoamispaikalta. Toinen vaara oli kattilan räjähtäminen. Välttyäkseni mainituista vaaroista potkaisin itseni savupiipusta ulommaksi ja aloin uida kaikin voimin kauemmaksi. Mutta ehdin temmata käsilläni vain 5-6 vetoa, kun painuin äkkiä veden alle. Olin siis joutunut uppoavan laivan imuun, joka veti minua vastustelustani huolimatta pimeyteen yhä syvemmälle. Onneksi olin nuorukaisena sukeltanut paljon, joten veden alla oleminen ei ollut outoa. Vaikka kuinka koetin "kaivaa" itseäni ylöspäin, vajosin yhä edelleen. Hengittämättä oleminen oli vaikeata. Tuntui siltä, että keuhkot pian halkeavat. kuoleman ja elämän raja lähestyi nopeasti toisiaan. Epätoivoisimmalla hetkellä välähti mielessä ajatus: "Jos vetäisen täysin siemauksin vettä keuhkoihin, niin silloin on loppuni helpompi". Olin kuullut aikaisemmin hukkumiskuolemasta perillä olevien asiantuntijoiden niin selittävän. Usein olimme laivalla tovereiden kanssa jutelleet, että jos kerran joutuu toivottomaan tilanteeseen, niin silloin on paras päättää päivänsä tällä tuskattomalla tavalla. Jokin sisäisen "minäni" voima esti minua tekemästä asiantuntijain neuvon mukaan. Samalla tunsin lieväksi lohdukseni, että pääsin vähitellen ylöspäin. Viimeiset sekunnit toimin miltei tainnoksissa. Viime sekunnilla tapahtui ihme. Pääsin pinnalle ja sain vesipärskeen lomasta veden mukana ilmaa pakahtuviin keuhkoihin. Se tapahtui niin viime tingassa, että tuskin olisin voinut olla sekunnin murto-osaakaan kauemmin veden alla.

Miehistön rippeet ajelehtivat meressä

Olin luonnottomasta ponnistuksestani ylen uupunut. Veden pinnalla pysytteleminen tuotti suurta vaivaa. Onneksi näin aivan lähelläni ryöppyävässä aallokossa irrallisen korkkiliivilaatikon kannen ja tartuin siihen kiinni. Siinä hetkessä sukeltautui aivan lähelläni pinnalle kokkipoika pelastusrenkaan kanssa. Vähän ulompana näin meressä ruuman luukun kannen varassa matruusi V. Ajoviitan. Kansi oli niin suuri, että se kannatti kaksi. Siksi uin korkkiliivilaatikon kannen varassa Ajoviitan luokse ja tartuin samaan kanteen kiinni. Onnistuimme yhteistuumin saamaan lähistöltä merestä kaksi ruuman luukkua allemme, joten aloimme tuntea itsemme melko turvallisiksi. kun suurin omakohtainen vaara oli ohi, silloin voin tehdä havaintoja ympäriltäni. Lähistöllä oli pienen pyöreän puuesineen varassa laivan toinen konemestari Lindell. Hän huusi koko ajan valittavalla äänellä apua: "Minä sain pojat kovan tällin, jos voitte, niin auttakaa!". Noin 50 metrin päässä näkyi laivan pelastuslautta, jonka päällä oli neljä miestä. Toinen pelastuslautta, jolla näytti olevan yksi mies, oli vastakkaisella suunnalla noin 100 metrin päässä. paikalla kävi raju ristiaallokko, joten oli tuiki vaikeata pysytellä veden päällä luukkujen varassa. Oli aivan mahdoton pyrkiä pelastuslautoille, jolla olisi ollut paremmin turvassa. Lähistöllä näin uiskentelevan laivan yläkomentosillan, jääkaapin ja kaikenlaisia hyttien sisusteita, kuten pesutelineitä, lipastoja, seinätauluja, tyynyjä ja patjoja. Olin jo niin kylmän kangistama, että en voinut uida lähellä olevan komentohytin luokse, vaikkapa sen varassa olisikin olo ollut turvallisempaa, koska se oli noin 3 metriä veden yläpuolella. Onneksi ei kulunut kuin noin 20 minuuttia onnettomuudesta kun "Aura" -niminen pelastuslaiva saapui paikalle. Todettiin, että laivan miehistöstä pelastui 12, joten 11 hukkui.

Miehistö pelastetaan

Molemmat pelastuslautat jäivät pinnalle samoin kuin suuri määrä lankkuja ja aluksen muita puuosia. Osa miehistöstä pääsi uimalla lautoille ja osa pysytteli puuosien varassa. Saattoaluksista ryhtyi kaksi heti pelastamaan miehistöä ja kun kaikki oli saatu laivoihin todettiin, että aluksen miehistöstä puuttuivat ja olivat siis hukkuneet seuraavat: merikapteeni Ruben Ceder, kolmas konemestari Eero Vihtori Koskinen, matruusi Esko Honkavuori, matruusi Albin Reinhold Laitinen, kansipoika Åke Juselius, lämmittäjä Arvo Engström, lämmittäjä Erik Eino Sjögren, trimmari Väinö Sorjonen, emännöitsijä Margareta Eugenia Pettersson, keittäjä Matilda Karlsson ja messityttö Taimi Maria Jalonen.

Traagisesta tapahtumasta huolimatta jäljelle jäänyt saattue jatkoi matkaa Ruotsin aluevesirajalle, jossa saattuelaivat kääntyivät takaisin Suomeen. Sotalaivat ja pelastetut miehistön jäsenet saapuivat Maarianhaminaan samana päivänä kello 16.30. Räjähdyksessä loukkaantuneet toinen konemestari Lindell ja toinen perämies Johansson toimitettiin sairaalaan toisten miesten jäädessä yöksi kaupunkiin. Aluksen kansallisuustodistusta, päiväkirjoja ja muita papereita ei voitu pelastaa sen nopean uppoamisen takia.

Miehistöluettelo

Höyrylaiva "BETTY H":n miehistö Laivan lähtiessä Kotkasta 22/10 1942 matkalla Oskarshamniin.

Toimi Nimi Syntymäaika Kotipaikka

Sukellusveneen toiminta

Syksyn aikana lähetettiin Suomenlahden perukasta Kronstadtista kuudentoista sukellusveneen ryhmä merelle partiomatkalle. Eräs niistä oli SC-307 (Treska), jonka päällikkönä oli Momot ja partioalueena Ahvenanmeri. Sukellusvene oli 59 metriä pitkä, kuudella keulatorpedoputkella ja kymmenellä torpedolla varustettu vene. Miehistön koko oli 38 henkilöä ja laskettu partiointiaika merellä 40 vuorokautta. Sukellussyvyys 75 metriä.

Sukellusvene makasi passissa Nyhamnin edustalla ja sai näköyhteyden saattueeseen jossa oli viisi rahtilaivaa ja neljä saattajaa. Kello 11.10 vene oli ampuma-asemassa saattueen pohjoispuolella ja laukaisi kaksi torpedoa oikealla puolella olevien saattajien välistä. Toinen torpedo osui hl. Betty H:n perään ja raskaassa lastissa ollut alus upposi nopeasti. Saattuetta suojaamassa ollut lentokone hyökkäsi heti torpedovanoja vastaan ja pudotti syvyyspomminsa. Myös saattajat Uisko ja Louhi pudottivat vielä yhdeksän syvyyspommia. Sukellusvene vältti pommit ja myös paikalle tulleiden suomalaisten sukellusveneiden takaa-ajon.

SC-307 selviytyi takaisin tukikohtaan ilman vaurioita, eikä enää loppuvuoden aikana lähtenyt partiomatkalle. Saksalaisten merisotatoimien tiivistyttyä Suomenlahdella Neuvostoliittolaisten sukellusveneiden toiminta keskeytyi kokonaan vuodeksi 1943.

Sodan Suomea vastaan päätyttyä SC-307 teki kaksi tuloksetonta partiomatkaa vuoden 1944 aikana saksalaisia vastaan, sekä vuoden 1945 alussa vielä yhden tuloksettoman partiomatkan. Sodan päätyttyä vene riisuttiin ja lopulta romutettiin Kronstadtissa vuonna 1958-59. Veneen komentotorni päätyi muistomerkiksi sukellusvenekoulun pihalle.

Lähteet:
Turun maakunta-arkisto: Betty H:n asiapaperit ja meriselitys.
Ekman, P-O: Meririntama. Juva 1983.
Ekman, P-O: Sukellusvenesotaa Itämerellä. Hämeenlinna 1986.
Meriupseeriyhdistys: Suomen Laivasto 1918-1968. Helsinki 1968
Lähteenoja et.al.: Reposaaren Historia. Helsinki 1942.
Ennekari, Risto: Hacklin, sata vuotta satamassa. Pori 1998.
Kirjoittajan oma arkisto.