Tässä artikkelissa lähestytään sudenkorentojen valokuvausta järjestelmäkameran takaa. Lähtökohtana on, ettei kuvia tarvitsisi silpoa (rajata) ja saataisiin mahdollisimman valmista kuvaa jo ottohetkellä. Vahvasti rajatut kuvat jäävät valitettavan pieniksi, jolloin niiden käyttökelpoisuus laskee, ja optiset virheet ja kohina tulevat helpommin esille. Monelle valokuvausta harrastavalle tullee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan sudenkorentojen valokuvauksesta, että makro-objektiivi siihen hommaan tarvitaan. Totta ja tarua. Pienimmät korennot (tytönkorentojen heimo) mahtuvat haarukkaan n.25-35mm ja suurimmat (ukonkorentojen heimo ja purokorento) ovat n.65-90mm:n pituisia. Suuri kokovaihtelu heijastuu pakostikin käytettyyn tekniikkaan ja mahdollisuuksiin, minkälaisia fotoja voidaan järkevyyden rajoissa lähteä tavoittelemaan ilman liiallista vaikeusastetta. Pienimpien kohteiden kanssa helpoimmin hyvää jälkeä saadaan makro-objektiiveilla, mutta tavallissakin objektiiveilla saadaan pienet kohteet tarpeeksi suuriksi kuvassa loittoputkien avulla. Isoimmat korennot saadaan kaapattua kennolle detaljirikkaasti jo kauempaakin teleobjektiiveilla. Varsinkin, jos hieman avitetaan loitoilla.

Mikä olisi hyvä objektiivi sudenkorentojen valokuvaukseen?

Käytössäni on ollut koko kirjo objektiiveja paljon parjatusta kittiobjektiivista ja superzoomeista, macrojen ja muiden kiinteiden kautta L-sarjaan, väliltä 12-400mm. Ainuttakaan huonoa vaihtoehtoa ei tullut vastaan. Monilla on omia suosikkejaan, joita mainostavat kovaan ääneen, ilman että ovat kokeilleet muita vaihtoehtoja, tai ehkä jopa kerran. Objektiivien kirjossa ”paras” on ”tilanteeseen sopivin". Sen takia omalle kohdalla suosikkeja on useita. Riippuu ihan siitä, minkälaista fotoa halutaan, päästäänkö toivotulle kuvausetäisyydelle ja saako ottaa käyttöön loittorenkaita. Myös telekonverttereilla saadaan suurennossuhdetta nostettua, menettämättä lyhintä tarkennusetäisyyttä, mutta silloin menetetään valovoimaa. Tarkastellaanpa ensin vain polttovälejä ja mitä niillä pääsääntöisesti saadaan.

Teleobjektiivit (yli 100mm) – Korentojen lajikuvien ottaminen pitkillä polttoväleillä on helpointa. Pitkä kuvausetäisyys ei pelota kohdetta karkuun. Tällöin voidaan olla kohteesta jo muutaman metrin päässä. Kun käytetään pitkiä polttovälejä, tausta hyvin usein blurrautuu ja kohde nousee erittäin hyvin esille. Tällöin taustan häiritsevien kohteiden merkitys pienenee. 300-400mm on erinomainen polttovälialue aloittaa harrastus. Tuloksia tulee suht’ helposti.

Keskialueen objektiivit (50-100mm) – Kun polttoväli lyhenee, samaan suurennosuhteeseen tarvitaan entistäkin lyhyempi etäisyys kohteeseen. Nyt etäisyys kohteen ja kameran välillä on pudonnut jo kymmeniin sentteihin tai jopa lähemmäs. Tällöin lähestyminen sopivalle kuvausetäisyydelle on jo huomattavasti vaativampaa ja tehtävä huomattavasti rauhallisemmin. Taustan merkitys kuvassa alkaa nostamaan päätään, jos himmennetään reippaammin. Usein joudutaan himmentämään, jotta saataisiin riittävä syväterävyysalue.

Laajakulmaobjektiivit – Kohteen koosta riippuen, 10-50mm:n polttoväleillä käydään jo alle kymmenen sentin etäisyyksilläkin. Pahimmillaan ollaan jo lähes kiinni kohteessa. Laajakulmilla saadaan näyttävimpiä biotooppivalokuvia (joissa on kohteen lisäksi mukana elinympäristöä, jolla kerrotaan kuvaa katsovalle, minkälaisessa ympäristössä kohde asustaa). Biotooppikuvassa syväterävyysalueen olisi hyvä olla pitkä, jotta ympäristö saadaan hyvin mukaan. Tällöin kohteen ja ympäristön sommittelu nousee voimakkaasti esille. Myös kohteen saaminen suureksi kuvassa vaatii jo muutaman sentin etäisyydeltä kuvaamista. Aurinkoisella säällä kuvaajan, kameran ja objektiivin muodostava varjo aiheuttaa rajoitteita sopiville kuvakulmille. Laajakulmaa on vaikea suositella pienimpien kohteiden kuvaamiseen, saatikka harrastustaan aloittavalle. Laajakulman käyttö hyönteiskuvaksessa on erittäin haastavaa.

Tavallinen vai makro-objektiivi?

Tavalliset objektiivit soveltuvat heikosti lähikuvaukseen, koska lyhin tarkennusetäisyys on usein pitkä. Asiaa voi korjata tehokkaasti ja edullisesti loitoilla, joilla suurennosuhdetta saadaan kasvatettua. Jos pelkää, että innostus voi jäädä lyhyeksi, voi rahallisesti olla fiksumpaa hankkia loittosarja, jota voi hyödyntää jo omistamiensa objektiivien kanssa, kuin hankkia usean sadan euron makro-objektiivia. Jos aikoo kuvata paljon ja hyvin pieniä kohteita, on parempi hankkia samantien makro. Loittojen haittoina ovat lyhentynyt pisin kuvausetäisyys, hidastanut automaattitarkennus ja käytetyn optiikan virheiden suureneminen. Vaikutukset ovat suuremmat mitä pidempiä loittoja käytetään (suhteessa objektiivin polttoväliin). Myös valovoima kärsii, mutta sen merkitys ei ole merkittävä, jos ei käytetä pidempiä loitonnuksia (ja taas suhteessa objektiivin polttoväliin). Loittoja voi käyttää myös makro-objektiivin kanssa, jos tuntuu, ettei 1:1-suurennossuhde enää riitä.

Tavallisissa zoom-objektiiveissa näkee usein macro-merkinnän kyljessä. Näissä se on merkkinä, jos sillä päästään 0,3-0,5:n suurennossuhteeseen. Usein se on varsin riittävä, jos ei pientä kohdetta (alle 5cm) haluta koko kuvan kokoiseksi. Tällaiset objektiivit soveltuvat erinomaisesti aloittelevalle sudenkorento- ja/tai perhosvalokuvaajalle.

(Kuvassa Sigma 150mm macron tarkennusalueen kolmiasentoinen rajoitin)

Erilaiset kuvat

Kuten kaikessa muussakin valokuvauksessa, sudenkorennoista voidaan ottaa vaikka millaisia fotoja ja vain mielikuvitus on esteenä. Nyt tuodaan esille vain muutamia yleisimpiä lähestymistapoja.

Lajikuvan perusideana on tarkkuus ja tunnistettavuus (lajikohtaiset ominaisuudet). Jotkut lajit ovat hyvin yksilöllisiä ja todella tuhnusta räpsystäkin on helppo tehdä tunnistus. Toisilla vuorostaan on hyvin samalta näyttävia sisarlajeja ja silloin tarvitaan hyvän lajikuvan ominaisuuksia. Esimerkiksi hyvin saman näköisen kokonaisuuden muodostavat tytönkorennot. Jos ei ole hajuakaan, mitä on kuvaamassa, on turvallisinta ottaa mahdollisimman tarkat ja detaljirikkaat valokuvat. Lajikuva on yleisin tapa lähestyä aihetta.

Biotooppikuva näyttää kohteen ja sen elinaluetta. Tällöin kohde saa olla mielellään tunnistettavissa, mutta ei se ole samanlaisena vaatimuksena kuin lajikuvassa. Lähtökohtana on, että laji on jo tunnistettu. Oleellisempaa on saada kaapattua asuinympäristöä. Tällaisissa valokuvissa laajemmat kuvakulmat (lyhyemmät polttovälit) pääsevät oikeuksiinsa. Kun kuvataan lyhyillä polttoväleillä, jotta kohde saadaan kuvaan mahdollisimman suureksi, täytyy olla erittäin lähellä kohdetta. Kun varovaisen lähestymisen päälle on vielä panostettava sommitteluun, ei homma ole helppo. Mitä isommasta korennosta on kyse, sitä helpompaa homma on. Vai pitäiskö sanoa, vähemmän vaikeaa.

(Canon 20D + efs10-22mm @ 22mm/5)

Tilannekuva - Tätä osastoa voi ammentaa vaikka seuraavilla ajatuksissa: toukkavaihe, kouriutuminen, lennossa, aikaiset/myöhemmät värivaiheet, tandem, parittelu, muniminen, syömässä, syötynä. Siinä muuta, mitä tuli nopeasti mieleen. Lisää saa keksiä tai havainnoida omatoimisesti.

(Canon 1DmkIIN + 48mm + 100-400mm @ 400/8)

(Canon 1DmkIIN + 24-105mm @ 50/4)

Aukon vaikutus kuvaan

Lähikuvauksessa lyhyt syväterävyysalue pakottaa usein himmentämään. Vain aniharvoin laji- ja biotooppikuvissa päästään käyttämään isoimpia aukkoja. Samalla kun kohteen detaljien määrä kasvaa, valitettavasti sama tapahtuu myös taustalle, eikä korennot aina valitse kaikkein kauneimpia taustoja. Tällöin joudutaan usein tekemään kompromissejä. Himmennyksen paras puoli on parantunut piirto. Lähes kaikki objektiivit parantavat piirtoa, kun himmennetään 1-3:n aukon verran. Kun mennään osastolle f/13 ja sitä pienemmät aukot, alkaa diffraktio syömään piirtoa, mutta harvemmin se on ongelma. Yleisenä lähtökohtana kaikessa valokuvauksessa pidetään silmiin tarkentamista. Sama pätee tälläkin alueella, ellei haluta korostaa jotain muita osia tai tehdä pientä kompromissia ja hieman siirretään syväterävyysaluetta. Myös biotooppikuvissa (varsinkin jos päästään aivan iholle) erittäin voimakas himmennys pienen kohteen kanssa tulee eteen. Onpa käynyt niinkin, ettei laajakulmakuvassa edes f/22 riitä himmentämään taustaa riittävän teräväksi.
 

Kuvauskohteina ääripäät: tytönkorennot ja ukonkorennot

Tytönkorennot ja ukonkorennot edustavat kuvauskohteina toistensa ääripäitä ja vastakohtia monessa suhteessa. Pienikokoiset tytönkorennot pakottavat lajikuvissa isoihin suurennossuhteisiin, jolloin makro-objektiivin käytettävyys pääsee oikeuksiinsa. Käytökseltään ne on ovat vuorostaan varsin kuvaajaystävällisiä. Ne lentävät varsin verkkaisesti, lyhyitä matkoja ja pysyvät tiivisti maantasossa. Ne piileskelevät pääsääntöisesti aluskasvillisuudessa ja ovat erittäin paikkauskollisia.

 Kookkaat ukonkorennot ovat helppoja kuvattavia suuren kokonsa ansiosta, mutta lentäjinä varsin vauhdikkaita, lentävät pitkiä matkoja ja kuvaajan kannalta paikkauskollisuudessa olisi paljon parantamisen varaa. Muut (keskikokoiset) aitosudenkorennot ovat pääosin käytökseltään ukonkorentomaisempia, mutta paremmalla paikkauskollisuudella varustettuja – lajista riippuen. Aitosudenkorennoilta löytyy yksi merkittävästi kuvausta helpottava ominaisuus. Niillä on tapana palata samalle tikun nokalle istuskelemaan (väijymään saalista ja/tai vahtimaan reviiriä), jos niitä häiritsee vain kevyesti. Kaikki korennot ovat lentotavoiltaan erittäin lämpö- ja aurinko-orientoituneita. Mitä enemmän lämpöä on tarjolla, sitä aktiivisempaa lentäminen on. Aurinkoisella säällä korennot on helpompi löytää, mutta myös lähtevät herkemmin karkuun. Kolealla ja pilvisellä säällä löydetty korento ei vaihda maisemaa kovinkaan helposti ja antaa kuvaajalle enemmän liikkumatilaa. Löytäminen onkin työläämpää. Korentoja on helpointa lähteä etsimään reheväkasvustoisilta, kosteilta paikoilta (esim. suot, joet, lammet, järvet ja meren ranta-alueet). Mitä saastuneempi alue, sitä pienemmäksi lajikirjo muuttuu. Myös peltojen valumat vaikuttavat merkittävästi.

(Canon 1DmkIIN + sigma 150mm)

Vaatetus

Koska korennot viihtyvät usein vesien lähellä, on hyvä olla kumisaappaat mukana. Niillä ei syvyksiin uida, mutta antaa lenkkareita enemmän liikkumatilaa kosteilla alueilla. Jos tekee mieli hieman syvemmälle, on aika harkita kahluuhousuja, joilla voi upottautua veteen lähes kainaloita myöden. Korentojen kuvaus ei tapahdu aina seisaallaan. Välillä ollaan polvillaan, istuelteen tai pitkin pituuttaan maastossa. Siksi kannattaa etukäteen laittaa sellaiset vaatteet, ettei likaantuminen haittaa menoa, vaikka olisi kuinka kuivalla alueella tahansa. Jos kuvatessa joutuu varomaan vaatteidensa likaantumista, tulee siitä helposti erittäin merkkittävä häiriötekijä valokuvaukselle. Henk.koht. pidän autossa mukana vaihtovaatteet ja pyyhkeen siltä varalta, ettei kaikki mene ihan suunnitelman mukaan.
 

Lähestyminen

Sudenkorentoja lähestymisessä on varsin samat säännöt kuin perhosta lähestyttäessä. Liiku mahdollisimman rauhallisesti, älä tömistä, äläkä peitä kohdetta varjollasi auringon paistaessa, ellet nimenomaan halua sen lähtevän lentoon. Lajista, yksilöstä, lämpötilasta ja säästä riippuen jotkut päästävät aivan iholle. Toiset lähtevät karkuun useamman metrin päästä. Ahkeruus kuitenkin palkitaan.