YOUTUBE FACEBOOK GOOGLE WIKIPEDIA

AIVOVERENVUOTO

OPPIMATERIAALIA NETISSÄ VUODESTA 1999 LÄHTIEN


PSYKOLOGIAN PIKALINKIT

PSYKAN VIDEOABIKURSSI:
PS7 ABI KERTAUSKURSSI

(OPS 2016-):
PS1 Psyykkinen toiminta ja oppiminen
PS2 Kehittyvä ihminen
PS3 Tietoa käsittelevä ihminen
PS4 Tunteet, psyykkinen hyvinvointi ja mielenterveys
PS5 Yksilöllinen ja yhteisöllinen ihminen


TÄRKEÄ HUOMAUTUS: EN OLE LÄÄKÄRI. VAIKKA OLEN LUKENUT AIHEESTA PALJON, OLEN TIEDOILTANI NARRI VERRATTUNA AMMATTILAISIIN. HE TIETÄVÄT. MINÄ YRITÄN SELITTÄÄ OMAN YMMÄRRYKSENI VARASSA.

SAIRAUSKERTOMUKSENI:

SAV-vuodosta yleensä
Aivoverenvuotoni 1993 ja 1998
Jälkikontrollit ja tuntemuksia
Tämän hetken tilanne





Tärkeimpiä harrastuksiani vuosikaudet oli perhokalastus. Kalastin tavallisesti aina aamuyöstä. Juice Leskisen laulu 3.30 oli minulle tärkeä ja siksi olin aina klo 3.30 aamuyöstä heittämässä perhoa koskessa. Iltakalastajat olivat jo nukahtaneet - saamatta juuri mitään, koska iltaisin kosket ovat täynnä porukkaa, ja aamukalastajat eivät olleet vielä jaksaneet herätä. Minä kalastin klo 3.30-7.30 ja lähdin pois aina saaliin kera. Kesäkuun 15. 1998 olin kuvan paikalla kalastamassa klo 5 aikoihin, kun taimen tarttui perhooni ja samalla verenpaineeni nousi sen verran, että valtimo katkesi ja minä ajauduin kosken vietäväksi. Olen kuvassa samalla paikalla ensimmäistä kertaa kohtauksen jälkeen kalassa. Isäni oli mukana. Halusin voittaa pelkoni ja niinpä en nykyisinkään koe vaikeaksi mennä perhostelemaan juuri tuolle samalle paikalle Muittarinkoskessa.


AIVOVERENVUOTONI 1993 JA 1998



ENSIMMÄINEN AIVOVERENVUOTONI V. 1993
- TUNTUI KUIN ELÄMÄLTÄ OLISI VIETY POHJA


Epikriisistä 29.10.1993 KYS: "Potilaalle tehty pään ct, jossa laaja sav symmetrisenä. Alkava hydrokefalus..." (=aivokammiot alkaneet laajeta likvorin eli selkäydinnnesteen kiertohäiriön vuoksi - sanan selitys JR:n).

Olin vuonna 1993 syyslomalla koulumaailmasta (29.10.), kun vanhempieni kotona Saarijärvellä wc:ssä käydessäni koin päässäni aivan omituisen tunteen. Tuntui kuin korvat olisivat menneet lukkoon, mutta vaikka nieleskelin kuinka paljon lukitus ei avautunut. Sanoin vanhemmilleni, että nyt minulta taisi katketa verisuoni päästä. Vanhempani rauhoittelivat minua ja sanoivat, että kunhan lepäät niin eiköhän se siitä ohitse mene. En kuitenkaan saanut mieleeni rauhaa, vaikka lukitus ja kipu tuntui hieman hellittävänkin asperiinin ottamisen jälkeen.

Lähdin sitten ajelemaan Saarijärveltä Äänekoskelle kotiani kohti. Ajoin noin 40 kilometriä autollani tietämättä mitä minulle oli tapahtumassa. Halusin ennen kotiin menoa käydä paikallisesta kirjakaupasta ostamassa diskettejä (tuohon aikaan käytettyjä tietokonelevykkeitä - nykyisin vastaavia ovat kai muistitikut). Pääsin kauppaan hyllyille asti ja sain otettua disketit käteeni, kun yhtäkkiä kaaduin maahan. Oksensin, ulostin ja virtsasin ja sain häthätää sanotuksi, että päähän sattuu ja että valtimo katkesi päästä. Tiedostin tilanteen heti. Kahdessa minuutissa paikalle saatiin ambulanssi, joka kiidätti minut Jyväskylän Keskussairaalaan. Siellä pääni kuvattiin ja todettiin, että kyseessä on laaja-alainen aivoverenvuoto. Pikaisesti minua lähdettiin viemään Kuopion Yliopistolliseen Sairaalaan (KYS). En tiedostanut mitään noin puoleen vuorokauteen. Sitten heräsin KYS:ssä ja näin ympärilläni hoitajia.

Makasin letkuissa, katselin pääni yläpuolella olevaa tietokoneruutua, joka valvoi aivojani ja elintoimintojani. Täysin terve mies putosi yhtäkkiä sairauden kuiluun. Silloinen vaimoni ja siskoni tulivat minua katsomaan sairaalaan. Olin hyvin heikossa kunnossa, ja kuulin miten lääkärikäynnillä vaimolleni kerrottiin, että kaksi vuorokautta ovat Jyrkin kohdalla todella kriittiset, eikä vielä voida luvata mitään. Minulta ei oltu löydetty vuotokohtaa, joka sinänsä pakotti tähän parin päivän ehdottomaan valvontaan ja toisaalta oli ennusteeltaan SAV-tapauksista paras. Henkilö, jolta vuotokohtaa ei löydy, katsotaan muutaman kuukauden kuluttua täysin parantuneeksi, ja ennuste, jolla valtimovuoto uusisi olisi vain 2 %. Siis 98 % varmuudella en enää koskaan saisi uusintavuotoa.

KYS:stä minut siirrettiin kolmen päivän jälkeen Jyväskylän Keskussairaalaan. SAV-potilaille tulisi tarjota rauhallinen, yksinäinen huone, jossa toipua. Minä jouduin Keskussairaalassa neljän aivoinfarktipotilaan kanssa samaan huoneeseen! Oli sietämätöntä kuunnella aivoinfarktista kärsivien vanhojen miesten örinää, kun itse olin ns. kuolemankielissä ja kovissa kivuissa. Totta kai hoitomahdollisuudet ovat tämän päivän sairaalamaailmassa rajalliset, mutta Keskussairaala-ajasta minulle jäi erittäin huono maku suuhun. Hoitohenkilökunta teki parhaansa ja auttoi minua toipumisessa minkä muilta kiireiltään (eli muilta potilailta) ennättivät. Silti olisin toivonut paljon parempaa hoitoa Jyväskylässä. Olin peloissani tämän kaiken uuden keskellä. Pelkäsin kuolemaa, pelkäsin uutta kohtausta, pelkäsin jääväni yksin. Voikin sanoa, että keskeisin asia, joka hallitsi elämääni nelisen kuukautta ensimmäisen SAV:ni jälkeen oli PELKO isoilla kirjaimilla! Apua tähän pelkooni en saanut.

Kaksi viikkoa Keskussairaalassa ja minut lähetettiin kotiin. Vanhempani hoitivat minua ystävällisesti, mutta minulla oli todella suuri tuska ja pelko sisimmässäni. En uskaltanut kunnolla liikkua, kun pelkäsin niin kovasti uutta vuotoa. Pidin päätäni täysin yhdessä asennossa, kun aloin uskaltaa vähän kävelemään. Katselin televisiota (Pekka Puupää-elokuvia tuli silloin TV:stä uusintoina lähes joka päivä! Muistan senkin vielä!), söin Orudista (särkylääkettä), söin muitakin tarvittavia lääkkeitä (rauhoittavia, mieleen vaikuttavia lääkkeitä). Talven pimeys aiheutti osaltaan sen, että yöt olivat minulle kuin helvettiä. Pelkäsin, pelkäsin ja taas pelkäsin. Useammin kuin kerran jouduin soittamaan apua terveydenhuoltohenkilökunnalta paikallisesta terveyskeskuksesta. Yöllä sain heiltä kuitenkin tukea, sillä vaimoni ei jaksanut kuunnella enää itkuani, kuoleman tuskaani, kipuiluani. Kuoleman kohtaaminen on rankka juttu, joka vaikuttaa koko elämään. Minun elämäni oli suoraan sanottua luhistua tuon ensimmäisen SAV:ni jälkeen.

Pääsin peloistani ja ahdistuksistani eroon lopulta vasta keväällä (huhtikuussa) 1994, kun lääkäriystäväni ja entinen koulutoverini määräsi minulle Seronil-kuurin. Seronil, hyvänä mielialan nostattajana, serotoniinia, luontaista hermosolujen välittäjäainetta sisältävänä lääkkeenä, auttoi minua takaisin kiinni elämään. Koin mieleni piristyvän, kevätaurinko toi myös elämänhalua lisää, ja erityisen suuri arvo oli lääkäriystävälläni, jonka koin ihmiseksi, jolle voisin missä tahansa tilanteessa kertoa mitä tahansa. Häneltä tiesin saavani kaiken mahdollisen tuen. Ja sainkin. Suurimmat tukijani tämän kaiken keskellä olivat vanhempani, vaimoni ja Äänekosken terveyskeskuksen lääkärit ja hoitajat. Myös työtoverini jaksoivat tukea minua monin tavoin.

Meni varmasti nelisen vuotta ennenkuin aloin tuntea olevani jälleen jaloillani. Ensimmäinen SAV oli jättänyt jälkensä myös fyysiseen kuntooni. Heti alussa minulle oli kehittynyt stressin vuoksi suun limakalvolle ns. lichen planus eli punajäkälä. Se aiheutti paljon harmia ja monta hammaslääkäri- ja keskussairaalareissua. Koepaloja otettiin ja pyrittiin pitämään huoli siitä, ettei lichen kehittyisi suusyöväksi. Lichen kroonistui ja on minulla nykyisinkin, mutta hallinnassa Protopic-nimisen lääkkeen avulla, jota tarvittaessa käytän. Toiseksi, minulle tuli heti vuodon jälkeen virtsaamisongelmia, joiden vuoksi olin tutkittavana keskussairaalassa, mutta asia jäi sitten sikseen. Kolmanneksi, se kaikkein pahin vaiva, olivat jatkuvat selkäsäryt, jotka ovat vuosien varrella vain pahentuneet.

Pääsin kuitenkin vihdoin irti siitä jatkuvasta oman elimistön kuuntelusta ja pelkäämisesti, että jos vähän korvissa napsahtaa, että nytkö se kohtaus taas tulee. Elämä alkoi maistua. Vuonna 1996 saimme pojan, joka toi elämään valtavasti kaikkea hyvää. Mies sai tullessaan isäksi muuttua taas pikkupojaksi (joka aina on ollutkin) ja pääsi leikkimään lapsensa kanssa legoilla jne. Perhokalastuksesta oli kehkeytynyt jo vuosikausia sitten tärkein harrastus. Nyt se oli noussut todella keskeiseen rooliin ja kävin kotiseudun koskilla kalastamassa kuukaudessa kymmenisen reissua aina öisin ja lähes aina yksin. Olin päässyt palaamaan töihin ja kirjoittanut kirjojakin. Elämässä tuntui kaikki taas olevan kohdallaan, kunnes...


TOINEN AIVOVERENVUOTONI V. 1998
- VIELÄKIN ELOSSA!!


Epikriisistä 15.6.1998 KYS: "Potilaalla on akuutti subaraknoidaalivuoto ja vuodon syyksi paljastuu oikealla arteria cerebri anteriorin a 1 -osan aneurysma, aneurysma suuntautuu taakse mediaalisesti. Aneurysma on n. 4,5 mm pitkä ja kaula n. 2 mm...Kolme ensimmäistä koilia menevät vaikeuksitta. Kaulaosaan laitettavan koilin asentamisessa on pitkään vaikeuksia ja joudutaan laittamaan sulkupallo aneurysman suulle ja sitten saadaan myöskin aneurysman kaula täytettyä."

Epikriisistä 16.6.1998 KYS: "Potilaan tajunnantaso pysynyt hyvänä, mutta ongelmana pariin otteeseen esiintyneet poissaolotyyppiset kohtaukset, joiden yhteydessä suun nykinää. Kohtaukset kestäneet joitakin minuutteja. Tänään katsottu kontrolli-CT, jossa todettu oikeassa temporaalilohkossa pieni harventuma. Aloitettu Epanutin-lääkitys." Epanutin on tiputuksessa annettava lääke, joka vaikuttaa keskushermostoon ja estää kouristuksia (JR).

Edesmenneellä äidilläni oli sellainen positiivinen sanonta: "Hyväthän ne täältä otetaan". Siis se sama sanonta toisinpäin: "Mikäpä sen pahan tappais!" Itse olenkin kysellyt usein, että hetkinen, mikähän se minä olen, kun vieläkin täällä olen hengissä, vaikka jo kaksi aivoverenvuotoa saanut.

Olin kesäkuun 15. päivän aamuna 1998 perhokalastelemassa tapani mukaan aamuyöstä ja yksin Saarijärven Muittarinkoskella. Olin todella onnellinen kesälomasta, tästäkin kalastusreissusta, niin kuin muistakin tekemistäni perhostelumatkoista. Edellinen SAV oli jäänyt lähes täysin unholaan ja koin vihdoin taas eläväni. Koko elämä näytti valoisalta. Hienon kalastusaamun kunniaksi n. klo 5.30 iski taimen kiinni tutulta kohdalta Muittarinkoskessa. En ennättänyt ajatella kuin yhden lauseen, jonka muistan, "nyt se tuli taas, ei... minä kuolen!", ja silloin jalat menivät altani ja kaaduin koskeen. Tämän jälkeen minulla on täysin poissa muistista tapahtumat koskella ja sen jälkeen pari liekö vuorokautta.

Tuttavani, kosken rannalla asusteleva eläkeläiskauppias, kuuli suoran huutoni, ulinani ja löysi minut kohtalaisen nopeasti läheisen kesämökin kuistilta. Hän kertoi, että olin läpimärkä. Olin siis joutunut uppeluksiin koskessa. Virta oli tuonut minua alaspäin jonkin matkaa. Hän kertoi myös, että minulla oli kännykkä kädessä - joka ei kuitenkaan toiminut. Muistelen hämärästi, että minulle tuli tunne, että "voi ei, en pysty hälyttämään apua, kännykkä on kastunut pilalle". Perhostellessani minulla on aina kahluuhousut jalassa, ja kalastelen aika syvällä. Nyt sain kohtauksen seisoessani noin metrin syvyydessä Muittarinkosken alaosassa, kohtalaisen voimakkaasti virtaavassa kohdassa. On aivan ihme, että selvisin koskesta ylös, sillä kahluuhousuni olivat olleet täynnä vettä, ja olin sentään saanut sairauskohtauksen. Hurjinta kaikessa oli se, että tuttavani kertoi myöhemmin kuinka minulla oli ollut taimen haavissa, kun minut löydettiin! Olen siis saanut perhollani taimenen, jota en ole koskaan nähnytkään - tuntenut vain iskun.

Nyt matka hoitoon kesti kauan. Ambulanssi saatiin lopulta kosken rannalle, mutta sitten pieniä hiekkateitä Jyväskylään, jossa todettiin, että jälleen kerran SAV. Tapasin jälkikäteen yhden ensiapuhoitajan, joka kertoi, että kun minut tuotiin Jyväskylään en kyennyt enää mitään muuta puhumaan kuin toistamaan lausetta: "niin se on, niin se on, niin se on...". Minulla oli jäänyt ikään kuin levy päälle. Jyväskylästä sitten taas KYS:iin. Siellä olin pitkään tiedostamatta mitään (kansankielellä tajuttomana). Potilaspapereitteni mukaan olin silti operaatioita (nukutusta) lukuunottamatta koko ajan tajuissani ja reagoin, keskustelin (papereiden mukaan yksisanaisesti) henkilökunnan ja lääkäreiden kanssa, mutta itse en muista mitään ennen kuin tuossa pari päivää kohtauksesta.

Ensi reaktio herätessäni oli elämääsyleilevä! Minä elän, kerta kaikkiaan minä elän yhä! Ja nyt tämä poika aikoo myös elää! Päätin siinä hetkessä, että nyt en jää sängynpohjalle ruikuttamaan, en aio antaa masennukselle ja pelolle valtaa, vaan minä elän. Elän, sillä olen saanut vielä kerran jäädä eloon jopa täysin mahdottomasta tilanteesta. Elän, sillä en voi koskaan tietää, milloin elän viimeistä päivääni.

KYS:ssä ensihavaintoni olivat kaksinaisia: nimittäin näin kaiken kahtena. Olin niin heikossa fyysisessä kunnossa, että silmissäni oleva synnynnäinen lievä karsastus alkoi hallita. Silmänlihakseni eivät kyenneet pitämään katsettani kurissa ja siksi näin kaiken kahtena. Meni varmaan päivä pari ennen kuin hoksasin ja ymmärsin tästä edes lääkärille kertoa. Morfiini tai aivojen "tilttaaminen" yleensä tuotti minulle hallusinaatioita. Näin hirvittäviä elukoita, jotka terävin hampain hyökkäsivät kimppuuni. Sairaanhoitaja piti minua parin vuorokauden aikana useaan otteeseen kädestä kiinni ja tuki minua näissä peloissani. Sain epilepsiakohtauksia. Puhuin jopa jotain omituista kieltä. Oli hurja kokea tilanne, jossa en kykene sanomaan sanaakaan suomeksi, mutta suuni tuotti jotakin outoa kieltä. Viittomalla sain lääkärin ymmärtämään, että minä ymmärrän mitä hän puhuu, mutta en kykene vastaamaan suomeksi. Mielenkiintoinen kokemus sinänsä - osin pelottava, osin hauska.

Sitten muutama vuorokausi ja alkoivat ne kauheat kivut. Samat kivut olin kokenut vuoden 1993 kohtauksen yhteydessä. Aivopaine alkoi kasvaa, päänsärky kävi sietämättömäksi. Kaksi ja puoli vuorokautta vain oksensin, vaikka kolmen tunnin välein minuun piikitettiin tehokasta kipulääkettä. Kivut olivat todella sietämättömät. Pääni kuvattiin, jotta varmistettiin, ettei tarvitsisi tehdä sunttia päähän (jonka avulla aivopainetta voitaisiin vähentää).

Heti KYS:iin tuotua, minua oli operoitu. Minulle tehtiin ns. embolisaatio eli koilaaminen eli suomeksi: suonensisäisesti minun aneurysmani (eli valtimopullistumani) täytettiin platinalla niin, ettei veri enää kierrä pullistuman kautta ja heikennä seinämää aiheuttaen uutta vuotoa. Nähtävästi vuoden 1993 tapauksessa vuotokohta oli ollut sama, mutta se oli jäänyt tuolloin diagnosoimatta. Kun vuotokohtaa ei näy kuvauksissa, lääkärit olettavat ettei uusintavuodon mahdollisuus ole kovin suuri. Minun tapauksessani kävi niin, että hoitamaton aneurysma puhkeaisi n. 50 % varmuudella uudestaan ja niinpä puhkesikin. Monet syyt voivat aiheuttaa sen, ettei angiografioissa (valtimoiden varjoainekuvauksissa) näy pullistumaa. Varjoainekuvaus perustuu verenkierron toimivuuteen ja siihen, että kuvauksessa varjoaine näkyy siellä, missä veri virtaa. Nyt vuonna 1993 oli mahdollista, että pullistuma tukkeutui pois verenkierrosta hyytymän kautta ja siksi koko pullistumaa ei näkynyt. Mahdollisuuksia lie monia muitakin. Lisäksi aneurysmani oli tuolloin nähtävästi hyvin pieni - toisaalta kun vuonna 1998 lääkärit tarkastelivat vuoden 1993 kuviani, niin aneurysmaa ei voitu paikallistaa vanhoista kuvista siitäkään huolimatta, että nyt tiedettiin vuotokohta. Lääkäritkään eivät ole poppamiehiä, jotka kykenisivät antamaan vastauksen kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin ja tapauksiin. Eivät tietenkään!

Toipuminen sairaalassa meni nyt hyvin. Toivuin henkisesti yllättävän hyvin. Tosin hyödynsin aiempaa kokemustani kaikessa. Ensimmäiseksi pyysin psykiatrista kriisiterapiaa, jota sainkin. Vuoden 1993 kohtauksen tiimoilta olin lähtenyt terapiaan (psykologille) vasta vuoden päästä tapahtuneesta. Seurauksena oli, ettei terapiasta ollut oikeastaan mitään hyötyä. Nyt sain apua henkiselle puolelle heti. Lisäksi jatkoin terapiaa aina keväälle 1999 asti psykologin vastaanotolla Äänekoskella. Nyt koin saavani apua - ja suosittelen ehdottomasti, ettei kannata jäädä tällaisessa tilanteessa yksin. Estonia-turma oli onneksi nostattanut kriisiterapia-idean terveyshenkilökunnan tietoisuuteen ja sitä myös nykyisin hyödynnetään joko yksilöä tai yhteisöä koskevissa kriisitilanteissa. Psykiatrin lisäksi pyysin välittömästi mielialalääkityksen: samaa Seronilia. Tätä minulle myös määrättiin ja voikin sanoa, että minulla oli nyt kaikki tiet edessä nousta tästä toisesta SAV:sta elämään kiinni.

Kuoleman pelon olin käsitellyt oikeastaan täysin loppuun vuoden 1993 kohtauksen jälkimainingeissa. Nyt suhtauduin asiaan aivan toisin: elämä on lahja, ja nyt kun kerran vieläkin saan elää, haluan myös yrittää päästä elämään täysillä kiinni! Niinpä, kun vaimoni nouti minut sairaalasta kotiin, kävelin itse apteekista noutamaan lääkkeitäni (epilepsiaan, mielialaan, särkyyn). Aloin myös välittömästi tekemään kesäisiä kävelyretkiä lähiympäristössäni. Voimaa antoi minulle erityisesti pieni poikani Eelis. En saanut nostaa Eelistä syliini vielä, mutta halasimme paljon toisiamme siten, että polvistuin maahan ja Eelis kiipesi polvilleni. En saanut myöskään käyttää pisaraakaan alkoholia enkä ajaa autolla.

Lokakuussa 1999 minulle suoritettiin kontrolliangiografiat siis pään varjoainekuvaus. Kuvauksessa todettiin, että toinen valtimopullistuma voitaisiin koilata suonensisäisesti. Suostuin välittömästi operaatioon. Radiologi Tapani Saari johti operaatiota, kuten tietääkseni kesäkuussakin. Näin kuvaruudulta, miten tapahtuma eteni. Nivustaipeesta työnnettiin valtimoon katetri, joka ujutettiin päävaltimoita myöten kaulalleni ja pitemmälle päähän, katetrin sisällä oli pienempi katetri, joka työnnettiin ohuisiin aivovaltimoihin. Muistan kuinka en meinannut uskoa, että tuo kallo, jossa katetri kulkee kuuluu minulle. Liikautin leukojani ja kas kummaa, kuvaruudulla luurankoleuat liikahtivat. Myöhemmässä vaiheessahan kuvaruudulla näkyi vain valtimoita, joiden perusteella minulla ei ollut hajuakaan, mitä tapahtui ja missä osassa aivojani. Ohuemman katetrin sisällä kuljetettiin platinalankaa, jonka radiologi osutti aneurysmaan. Kun aneurysma oli täytetty, lanka katkaistiin ja katetrit vedettiin pois. Toimenpide ei sattunut yhtään, paitsi välillä näin säkeniä silmissäni (ikään kuin sähköiskusta) ja varsinainen kuvaushan kuumottaa jonkin verran. Mielenkiintoista oli myös se, että vaikkei verisuonissa ole hermopäätteitä, niin tunsin välillä pientä "nypytystä", kun katetria tms. työnnettiin pääni sisällä. Hoitavat lääkärit toteuttivat työnsä hienosti ja vastasivat jatkuvasti kysymyksiini, joita esitin. Ammattilaisten työtä! Tämän jälkeen seurasi kolmen neljän tunnin huiluutauko lyijypussit nivusvaltimon päällä. (Huom! Nykyisin koilaus tehdään aina anestesiassa!)