Tervehdys!  
 

 

Minä olen staffordshirenbullterrieri "Ali" eli FIN MVA & TVA Hardnose All Mixed Up ja olen syntynyt 11.05.1999 neljän sisarukseni kanssa Kulennoisissa. Sitten muutin kesäksi Parikkalaan ja siitä taas Simpeleelle ja edelleen mamman mukana sitten Imatralle missä asustellaan edelleen. Nimeni olen saanut mahtavan Muhammad Alin mukaan, kun nimeni toivottiin alkavan A:lla ja siinä nimessä täsmäsi kaksi asiaa. Ensinnäkin tämä kyseinen herra oli kuulemma leppoinen ja ystävällinen kaikille, mutta nyrkkeilykehässä sitten armoton ja voittamaton taistelija ja siitä tämän rotuun täsmäävän nimeni sain. Ensimmäinen vuoteni meni asioita opetellessa ja tokon alkeita harjoitellessa ja tietenkin aina välillä piti pakata kaikki luut ja lelut kassiin kun muuteltiin. Lisäksi kävimme miltei joka viikonloppu moikkaamassa armasta kasvattajaani ja siskoani joka hänelle jäi, lisäksi myös äitini asui silloin vielä siellä ja tykkäsi pitää poikansa tiukassa kurissa.

Sitten kun  tulin reilu puolen vuoden ikään minulla alkoi uhmaikä ja siitähän mamma on kaikille mennyt kauhuissaan kertomaan kuinka kauhea se oli.  Mamma yritti silloinkin minua kouluttaa ja minä poika vaan näytin rumaa sormea ja nauroin kuinka se aina jaksoi repiä niitä hiuksia päästään,  kunnes sitten lopulta sain olla rauhassa. Tuli kouluttamisessa yli puolen vuoden paussi ja minulla alkoi jo loppuajasta olla ikävä sitä meidän yhteistä puuhastelua. Sitten piti näyttää mammalle etten minä enää ole ilkeä ..ja niin taas alettiin askarrella koulutuksen merkeissä.

 
   Näyttelyissä kävimme myös, vähän turhankin paljon kun olin nuori-kasvoin TODELLA hitaasti ja aina kaikki oli valmiimman näköisiä kun minä, muuta hiljaa hyvää tulee sanotaan. Ja tulihan minusta sitten ihan kelpo koira ja siitä muistutuksena tuo FIN MVA-arvo. Sittemmin emme enää ole jaksaneet intoilla näyttelyihin kun mikään ROP-koira en ole, ellei sitten satu olemaan rodun alkuperämaasta tulleita tuomareita niin silloin asia on eri. Kuten kuvan erikoisnäyttelyissä 2002 olin VSP kun oli Englantilainen tuomari jne. Olemme kyllä mamman kanssa keskustelleet josko lähtisimme jossain vaiheessa vaikka käymään jossain ulkomaan näyttelyissä kun nyt on löytynyt sellainen porukka keiden mukana pääsisi, mutta aika näyttää. Nyt kyllä meinattiin lähinnä keskittyä tuohon tokoiluun kun ei olisi enää kun kolmen ykkösen päässä tuo maaginen FIN TVA-arvo. Lisäksi käydään aina välillä mätsäreissä pitämässä muistia yllä että kuinkas se kehäkäyttäytyminen menikään, ja rodun mainetta täytyy myös siellä pitää yllä.

 
  Vaikka staffi olenkin on minua useita kertoja luultu bokserin pennuksi kun olen käynyt kävelyllä mamman siskon Jesse-bokserin kanssa. Ovat ihmiset luulleet että siinä menee isä ja poika, vaikka toki jotain samoja piirteitä löytyy ja isoveljen hommiahan Jesse on toimittanutkin. Lisäksi minua on luultu jopa beagleksi kun olen sen kokoinen ja värinen, mutta siitä vertauksesta en ole kyllä alkuunkaan pitänyt. Harmittavan usein minua on myös epäilty ihmisille vihaiseksi kun rodun ovat kuulleet, joka on tietenkin heti täytynyt muuttaa niin että jos suukottaa voi hengiltä niin..! Ja sitten kun ovat uskaltaneet tulla silittämään niin minä olen muuttanut heidän käsityksensä aivan päinvastaisiksi ja tykänneet ovat. Me staffithan olemme mitä ihmisrakkaimpia koiria, ja hyvä näin!

                                               keväällä -01
    Keväällä 2002 elämässäni tapahtuikin huomattava käänne positiiviseen suuntaan -sain pikkuveljen!! Se oli sellainen todella pieni ja musta käärö. Olin aivan haltioissani, olen aina tykännyt pennuista ja useasti hoitanut äitini ja siskoni muiden pentueitten pentuja. Olen leikkinyt niiden kanssa ja pessyt niitä jne. nyt sitten sain vihdoin oman hoidettavan. Minä poika jaksoin huoltaa, pestä ja leikittää sitä. Aluksi se pikkuinen kyllä pelkäsi minua eikä hoivaamisesta tahtonut tulla mitään, mutta parin päivän päästä sain päästää hoivaviettini valloilleen. Ihmettelin kyllä kun se nukkui niin paljon, välillä yritin herätellä sitä leikkimään asettamalla lelun sen pään päälle yms, jos se vaikka siitä piristyisi. Toki pientä piti myös puolustaa.. muita koiria en tykännyt päästää veljeni lähelle -ettei sille vaan sattuisi mitään. Tänä päivänäkin hoivaan Hiski-veljeäni pesemällä ja leikittämällä. Ja otan toki veikan viereen nukkumaan ja edelleen puolustan muilta. Kaikki ovat ihmetelleet miten voin tulla niin hyvin toimeen toisen uroksen kanssa- minähän rakastan Hiski-veljeäni yli kaiken, enkä vaihtaisi mihinkään. Toki lisää hoidettavia minun laumaani mahtuu, ja hyvää huolta pidän- sen takaan.

 
Ja niinhän siinä sitten kävikin että 2005 heinäkuun puolen välin jälkeen sain tuon toisen hoidettavan. Aivan mahdottoman pakkauksen jota Kiraksi kävivät kutsumaan. Nyt hoidettavaa ja leikitettävää riittää.    
  Nyt sitten olen pitänyt hyvää huolta rakkaasta Hiski-veljestäni sekä Kira-siskostani ja viikonloput riehunut siskoni kanssa Parikkalassa kun mäykyt on metsällä. Ja lisäksi siellä käy aina välillä kyläilemässä rakas kasvattajani laumoineen ja silloin siellä sitä ohjelmaa vasta riittääkin. Ja tietenkin TOKOilua täytyy jatkaa jne.
 KUVIA          TOKOILLAAN     JÄLKELÄISET (koiranet)