Kirjallisuus


Kirjallisuudessa pääpaino on ollut tietokirjallisuudessa. Mutta eräät kirjailijat ovat saaneet myös mielenkiintoni heräämään. Vuonna 2000 luin kustavilaissyntyisen Volter Kilven saaristosarjan ja olin mukana professori Asko Korpelan vetämässä nettilukupiirissä.

Kilpi kirkastui

Kirjailija Volter Kilpi syntyi tällä paikalla olleessa talossa 12.12.1874. Tunne on kuin suuren urakan jälkeen. Välillä voimat meinasivat loppua, mutta sisukkuudella pääsin maaliin. Kirjoitin näin "pöytälaatikkoon" Alastalon salissa -lukupiirin päättyessä kesän korvalla. Samaa voin sanoa nyt Pitäjän pienempien -nettipiirin saadessa saaristosarjan toisen osan loppuun.

Kiinnostukseni Kilven kirjoja kohtaan johtuu paljolti siitä, että elin lapsuuteni Taivassalossa, johon Kustavi kappelina kuului kirjan tapahtuma-aikaan. Alastalon kakkososa oli kirjahyllyssäni jonkin aikaa sivut leikkaamattomina ja lukematta oli Pitäjän pienempiäkin, molemmat alesta hankittuja. Tantun kuvittaman Albatrossin tarinan olin kyllä lukenut, mutta ei se yksinään säväyttänyt.

Sitten tulivat herrat Ihantola ja Kämärä ja heidän johdollaan luin Alastalon, joka vei heti mukanaan. Kun sitten loppukeväästä pääsin nettiin, lukunautinto vain lisääntyi, kun sai lukea monenlaista kommenttia ja tietoa kirjan vaiheilta. Itsekin ehdottelin jatkoksi näiden novellien lukemista. Ja nyt sitten pääsemme helmikuussa Kirkolle. Taitaapa tulla todennetuksi teesi, antiteesi ja synteesi. Kohtahan näemme.

Kotiseutueepos

Saaristosarja on siis minulle kotiseutueepos. Aikakausi ja ihmiset tulevat lähelle, kun he elävät tutuissa paikoissa. Taivassalolaisiakin nimiä vilisee paljon: Onnikmaa, Lahdenperä, Urkola, herras-Heikkilä ja Ketarsalmen Hyrklä. Koulutieni kulki Ketarsalmen ohi, Hyrklää en tiedä, mutta Hylkilä oli kotini naapurikylä.

Kirjat kuvaavat hyvin havainnollisesti lähihistoriaa, sitä arkea missä maalaisväestö eli. Vaikka olen maakrapu ja isän puolelta kolme vuosisataa talonpoikia ja renkejä, ovat saariston ihmisen askareet tuttuja. Vielä sotien jälkeen kalastus oli merkittävä tulonlähde. Retarit ovat sitten asia erikseen. He jatkoivat sitä merenkulkua, jolla on juurensa 1500-luvulle, jolloin vakkasuomalaiset veivät puuastioitaan Itämeren satamiin. Vakoista nimensä saanut pienoismaakunta eli suuruudenaikaansa purjelaivojen aikana. Meri merkitsee Kustaville paljon, siellä on yli 2000 saarta ja rantaviivaakin 1150 kilometriä.

Kaunokirjallisuus parhaimmillaan innostaa hakemaan myös faktatietoa. Sattumoisin löysin uudelleen Akseli Kajantolan Aikain takaa, jossa on taattojen tietoja ja tarinoita entisajan elämästä. Kirjassa kerrotaan Vakka-Suomeen kuuluvan Pyhärannan seudun tapahtumista juuri 1860-luvun paikkeilla. Kirjoittaja toteaa, että rannikkoseutu omaksui ensinnä uutuudet. Eurooppaan meno ei ollut mitenkään poikkeuksellista, vaan oli jatkunut vuosisatoja.

Nousukausi

Äsken lukemaamme kirjaan viitaten poimin joitakin tietoja tästä Aikain takaa -historiikista. Hamppua viljeltiin vähän köysitarpeeksi ja kalanpyydyksiin. Riveämistä (tilkkimistä) varten katkottiin hyljättyä tervaköyttä 10-20 cm pituisiin paloihin, joista kuumaan veteen kastamalla ja kirvoittamalla mummot ja vaarit talvin nyhtivät rohtimista "triiviainetta". Syysvehnää kasvatettiin joissakin taloissa vähän. Kevätvehnä tuli käyttöön itsenäisyyden alussa. Piipputupakkaa poltettiin paljon ja syljeskeltiin lattialle. Sanomalehti tuli vain pappilaan. Vuonna 1866 kiellettiin kotipoltto. Vuodet 1865-67 olivat katovuosia, joiden seurauksena ihmisiä kuoli paljon nälkään ja tauteihin. Olen nähnyt Pyhärannan kirkonkirjoista, miten eräät kylät menettivät valtaosan väestään näinä aikoina.

Saaristosarjan kuvaus ajoittuu siten näihin hyviin vuosiin. Autonomian aikahan oli maallemme pääosin suotuisan kehityksen aikaa. Talouselämä alkoi kukoistaa monilla aloilla.

Kieli kirjailijan työkalu

Viimeksi sitten kaikkein viehättävin alue eli Kilven kieli. Saavuttamatta aiottua kielikuvaa haluaisin sanoa, että kirjailijalla on longituudien loimina rakkaus kotiseutuun ja sen ihmisiin sekä lapsuudenmuistot ja latituudien kudelankoina oma oppineisuus, kielen kokeilu ja maailmankirjallisuuden tuntemus. Omaperäinen kieli tuottaa varmasti jatkossakin tutkimuksia. Siinä on niin monia elementtejä, eikä vakkasuomalainen voi sitä omia itselleen kuuluvaksi, vaikka elämmekin lounaismurteiden pohjoisalueella, joka ulottuu Luvialta Rymättylään.

Pahasti meni Mika Waltari sanomaan, että romaanilla (Alastalo), jonka ehkä parikymmentä henkilöä jaksaa kahlata lävitse, ei voi olla elämisen oikeutta nykyaikana. Tuomittiinhan Kivikin aikoinaan.

Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä ovat erilaisia teoksia. Kirjailija on tehnyt ne rinnakkain. Saaristosarjan voisi mielestäni aloittaa Pitäjän pienempien Ylistalon tuvasta, jatkaa sitten Alastalon saliin ja viimeksi lukea neljä novellia, joissa mennään perimmäisten kysymysten äärelle. Ensiksi olisi helpompi tutustua humoristiin, ja tottua polveilevaan ajatuskulkuun ja sanan kiemuroihin ja sitten ihailla saman tekijän syvämietteisiä, uskonnollisia pohdintoja.

Vuonna 2001-02 tutustuin laitilalaissyntyisen Hilda Huntuvuoren tuotantoon. Hän on monille nykylukijoille vieras.

Kuka ihmeen Hilda Huntuvuori?

Kirjailija Hilda Huntuvuoren muotokuvan on maalannut Saimi Hämäläinen. Opettaja, kirjailija, FK, Hilda Helena Huntuvuori (vuoteen 1906 Hollmén) oli oman aikansa Kaari Utrio, kirjailija joka kirjoitti tiedolla ja sydämellä historiallisia romaaneja.

Hilda Hollmén syntyi 8.5.1887 Laitilassa. Vanhemmat olivat maanviljelijä Kaarle Fredrik Hollmén ja Iida Laurén. Hilda Huntuvuori valmistui Jyväskylän seminaarista opettajaksi 1910. Hän tuli Sääksmäen (nykyisin Valkeakoskea) Jutikkalan koululle opettajaksi 1910 ja toimi siellä aina eläkeikäänsä asti vuoteen 1947. Hän toimi myös opettajana Jyväskylän seminaarin harjoituskoulussa, Pukinmäen kokeilukoulussa ja Päivölän kansanopistossa. Huntuvuori sai opetusneuvoksen arvonimen 1965. Hän kuoli 1968 Toijalassa, jossa hän vietti eläkevuotensa.

Huntuvuori opiskeli työnsä ohessa Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatiksi, pääaineenaan Pohjoismaiden historia. Hän keräsi tietoja Suomen keskiajan historiaan liittyvää väitöskirjaansa varten, mutta tutkimuksen aineisto tuhoutui 1921 Jutikkalan koulun tulipalossa. Sen jälkeen hän alkoi hyödyntää tietojaan kirjoittamalla historiallisia romaaneja.

40 vuoden aikana parikymmentä kirjaa

Huntuvuoren esikoisteos "Karjalan Osman nuoruus" ilmestyi vuonna 1919. Se on historiallinen kertomus 900-luvulta, viikinkiajalta. "Kultarannan Impi" seuraavalta vuodelta kertoo 1000-luvusta. "Suomen apostoli" on historiallinen romaani, joka kertoo piispa Henrikistä. Se ilmestyi 1923. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt "Lallin pojat" on historiallinen kertomus 1100-luvun loppupuoliskolta. Vanhan uskomuksen mukaan talonpoika Lalli tappoi piispa Henrikin. "Aurelia" on itämainen kuvaus Kristuksen ajoilta. Se ilmestyi 1924.

Historiallinen romaani "Kokemäenmaan kuningas" ilmestyi 1930. Historiallinen romaani "Piispa Tuomas", vuodelta 1933, kertoo Turun piispasta, joka oli virassa noin vuodesta 1225-1245. Seuraava historiallinen romaani "Vaeltajan virsi" ilmestyi 1937.

Vain yksi hänen teoksistaan 1922 julkaistu "Onnen kannel" liittyy osittain Sääksmäkeen. Huntuvuoren kirjoittama pieni romaani "Näytelmä Mörön asemalla", joka ilmestyi 1944, liittyy Saarioispuolen lähihistoriaan.

Suuri unelma

"Suuri unelma" -romaanissa tuodaan eräs historiamme hämärimmistä ajankohdista, 1300-luvun alkupuoli, koko silloinen Suomi elävänä eteemme. Teoksen keskeisimpänä aineksina ovat Suomen johtomiesten itsenäisyyden unelmat, Suomen päämiehen Matti Kettilmundinpojan voimakas ja onnellinen hallituskausi, hänen loistava hovinpitonsa, turkulaisten porvarien ja kirkonmiesten elämä sekä vanhan riimikronikan, "Eerikin kronikan", syntyminen, kirjoittaa silloinen kustantaja Kirjokansi Oy 1945.

- Sotaretket, rauhanneuvottelut ja tarmokas rakennustyö luovat värikästä vaihtelua tapahtumien kulkuun. Suomen mainion piispan, Pentin, ja kauniin porvarisemännän, Valpurin, hieno ja ylevä rakkaustarina valaa lisäksi kaiken ylle romanttisen hohteen. Piispa Pentti oli virassa 1321-1338.

"Suuri unelma" on ensimmäinen kaunokirjallinen teos, joka värikkäästi, laajasti ja luotettavasti kuvailee 1300-luvun alkupuolen kukoistuskautta maassamme. Sen luettuaan lukija tuntee eläneensä harrastunnelmaisen, ylevän ja uutta elämänuskoa herättävän hetken esi-isiensä seurassa, kustantaja jatkaa kuvastaen sodanjälkeistä ajatusmaailmaamme.

"Ihanaa menneisyyttä" sisältää historiallisia henkilökuvia. Se ilmestyi 1946. Seuraavana vuonna ilmestynyt "Harmaa vaeltaja" on historiallinen kertomus 1300-luvulta.

Olavi Tavastin tarina

Historiallinen romaani "Olavi Tavastin tarina" ilmestyi 1949. Siinä kerrotaan laitilalaisille tutuista Palttilan ja Kaukalon kartanoistakin. Olavi on "Suuren unelman" päähenkilöiden poika ja hänen poikansa on taas tuleva piispa Maunu Olavinpoika Tavast, joka oli piispana 1412-1450.

"Erämaan nuotiolta Turun linnaan" on kuvauksia keskiajalta. Se ilmestyi 1954. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt "Viipurin linnasta Lapin tunturille" sisältää kuvauksia uuden ajan historiasta.

"Tuulia Toijalasta" on runokirja, jonka Toijalan seudun vanhainkotiyhdistys julkaisi 1966.

Lukukirjoja

Yhdessä E.A. Saarimaan ja K.A. Horman kanssa Huntuvuori toimitti useita "Kansakoulun lukukirjoja." Näitä oli neljä vuosina 1930-31. Lisäksi oli supistettuja kouluja varten ensimmäisen ja toisen vuosiluokan lukukirja vuodelta 1932.

Sensuuri iski vuonna 1945 ja opetuksesta poistettiin suomen kielen oppikirjana käytetty lukukirja IV.

Valkeakoski-Seuran järjestämässä kotiseutulaulujen kilpailussa Huntuvuori sai kolmannen palkinnon "Valkeakosken laulullaan".

(Lähteinä käytetty Huntuvuoren teoksia Suuri unelma ja Olavi Tavastin tarina, Suomen kirjailijat 1917-44 ja nettisivua Kirjallista elämää Sääksmäellä ja Valkeakoskella.)


Sivuja muokattu: 25.1.2004
© MR 2004

Valid XHTML 1.0!