ULLA KATAJAVUORI, KANTELETAR (2000)
/20-luvun lopun juna saapuu asemalle - junan äänet miksautuvat kanteleensoittoon, joka jää seuraavan puheen alle/
(V-962, loppupuoli)
- Tornion asema vuonna 1929. Juna on tuonut Helsingistä kaksi kanteleensoittajaa, 20-vuotiaan Ulla Katajavuoren sekä Emil Aallon. Molemmat ovat Paul Salmisen oppilaita; nyt he ovat ensimmäisellä konserttikiertueellaan. Sen ensimmäiset konsertit pidetään Torniossa ja Haaparannalla; sitten matka suuntautuu etelään, Tukholmaan saakka.
Tornion ja Haaparannan sanomalehdet haastattelevat taiteilijoita. Soitin herättää toimittajien huomiota: soittajat kertovat käyttävänsä uutta suomalaista patenttia, Paul Salmisen kehittämää konserttikannelta, jolla voi soittaa kaikissa sävellajeissa. Heidän ohjelmassaan on kaksikymmentä sävelmää: suomalaisia sävellyksiä ja kansansävelmiä sekä muutama ruotsalainen sävelmä. Nuoren taiteilijattaren yli puoli vuosisataa kestävä kantelematka maailmalle on alkanut.
/Musiikki "Mun kanteleeni" nousee/
V-2685
Ulla Katajavuori syntyi Raumalla vuonna 1909. Hänen isänsä oli musikaalinen ja soitti kannelta. Se alkoi kiinnostaa 5-vuotiasta tyttöä: hänkin halusi soittaa. Alkuopetuksen hän sai isältään, ja jo koulutyttönä hänestä tuli koulun juhlien vakioesiintyjä. Perhe muutti Raumalta Helsinkiin tytön ollessa 17-vuotias. Tämä muutto oli yksi hänen uransa avainkohtia: kolmea vuotta aikaisemmin Paul Salminen oli aloittanut opetuksensa Sivistysjärjestöjen Kansankonservatoriossa, nykyisessä Helsingin Konservatoriossa. Näinä vuosina Salminen kehitti edelleen ajatustaan konserttikanteleesta, soittimesta, jolla harpun tapaan olisi mahdollista soittaa kaikissa sävellajeissa - jokaista kanteleen kieltä olisi siis voitava joko nostaa tai laskea puoli sävelaskelta. Tähän saakka suurellakin kanteleella oli pystynyt soittamaan vain diatonisesti, vain yhden duuri- tai mollisävellajin puitteissa.
Paul Salminen käytti opetustyössään konserttikanneltaan. Näin Ulla Katajavuori oli yksi ensimmäisiä uuden kanteleen käsittelijöitä ja samalla myös Paul Salmisen lahjakkain oppilas. Tottahan keksintö herätti huomiota tuohon aikaan varsin suppean kanteleensoittajien joukon piirissä, mutta Ulla Katajavuoresta kehittyi nopeasti soittimen tunnetuin ja eniten esiintyvä taiteilija. 30-luvulla hänellä oli jo kymmeniä esiintymisiä vuodessa - lyhytkin luettelo niistä on hengästyttävä:
/musiikki V-1316 Masurkka (soi - seur. alle)/
- Helsingin Raittiusseuran Kalevala-juhla, Akateemisen Heimoklubin illanvietto, Helsingin aitosuomalaisten Kalevala-juhla, Kansantanssin ystävien juhlailtama, Helsingin Opettajayhdistyksen ja Martta-yhdistyksen Kalevala-juhlat, Lotta-Svärd -yhdistyksen illanvietto, Itä-Karjalan heimojuhlat Kajaanissa, Naisylioppilaiden Karjala-seura, Suomen naisten liikuntakasvatusliiton 25-vuotisjuhla, Suomi-Seuran ulkosuomalaisten vastaanottojuhla, Teosofisen Seuran perustajaisjuhla, Helsingin kangas- ja lyhyttavarakauppiasyhdistyksen vuosikokous, Pienviljelijöiden Keskusliiton maatalouspäivien juhla /luettelo häipyy/
/Musiikki: V-11028 OM: Soi vienosti murheeni soitto/
Suomen Kansallisteatterista saattoi tulla pikakirje:
- Helsinki, syyskuun 14. päivänä 1933 jne.
Helsingin lisäksi hänen soittoaan haluttiin kuulla myös muualla Suomessa:
- Salo 26.11.31
- Orimattila 17.1.30
Tärkein Ulla Katajavuoren esitysten ja maineen tunnetuksi tekijä oli kuitenkin Suomen Yleisradio, jossa hän aloitti säännölliset esiintymisensä jo 20-luvun lopulla, pari-kolme vuotta radion perustamisen jälkeen. - Silloin kiireinen radiomies saattoi tavoitella yhtä kiireistä kanteletaiteilijaa modernisti sähkeitse:
- Koskiluoman sähke
Ulla Katajavuoren kantele sai radiossa kymmeniä tuhansia uskollisia ystäviä ja ihailijoita. Pohjoissuomalaisen kuuntelijan mielipide yleisönosastossa:
- On yksi esittäjä - Ulla Katajavuori - jonka kanteleen soittoa suorastaan kaipaa: soinnut erottuvat puhtaina, aihevalinta onnistunut ja ääni mukautuu vastaanottimeen oikealla tavalla aina Pohjois-Suomeen asti. Siis enemmän Ulla Katajavuorta!
Hän soitti omia kanteletuokioitaan ja esiintyi yhtenä ensimmäisistä A.O. Väisäsen Puoli tuntia kansanmusiikkia -ohjelmissa. Vuosien varrella näitä radioesiintymisiä kertyi, hieman laskutavasta riippuen, noin neljäsataa.
Vuonna 1937 hän sai uransa siihen saakka näyttävimmän tehtävän, esiintymisen Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlassa. Se järjestettiin tuolloin Messuhallissa, ja Ulla Katajavuori esitti yhdessä laulajatar Elna Eliassonin ja viulutaiteilija Kerttu Vanteen kanssa Heikki Klemetin keskiaikaiseen tapaan sovittaman laulun Läksin minä kesäyönä käymään. Näinä vuosina hän oli myös suosittu taiteilija eri maiden Helsingissä sijaitsevissa suurlähetystöissä. Lähettiläät halusivat esitellä vierailleen suomalaista kulttuuria, ja tähän tehtävään aina ns. Aino-puvussa esiintyvä, suomalaisia säveliä helkyttelevä herkkä soittaja oli kuin tehty. 30-luvulla hän ryhtyi esiintymään usein myös lausuntataiteilijoiden, useimmin Piippa Heliö-Angervon kanssa.
/Musiikki - O. Merikanto: Hymni Väinämöiselle/
V-9595
Uransa alkuaikoina Ulla Katajavuori soitti pääasiassa Paul Salmisen laatimia sovituksia: suomalaisia kansansävelmiä, mutta myös suomalaisten säveltäjien kuten Oskar Merikannon, Selim Palmgrenin, Sibeliuksen ja Heikki Klemetin sävellyksiä. Alusta alkaen hän on klassinen kanteletaiteilija: hän soittaa useimmiten nuoteista, käyttää mahdollisimman hyviä sovituksia ja harjoittelee ohjelmistonsa viimeistä vivahdetta myöten täydellisiksi esityksiksi. On luonnollista, että hän soittaa kanteleella suomalaisia kansansävelmiä, mutta kansansoittajana hän ei voi pitää: hän on kanteletaiteilija. Hän on myös kanteleensoiton ensimmäinen todellinen ammattilainen, joka nostaa punnitulla soitollaan kanteleen todelliseksi soittimeksi muiden rinnalle, hieman ihailemansa kitaristin Andres Segovian tai cembalisti Wanda Landowskan tapaan.
Olen aina pitänyt Ulla Katajavuoren 50-luvun äänityksistä, nimenomaan Yleisradiolle tehdyistä. Niissä hänen herkkä ja taitava soittonsa pääsee mielestäni parhaiten esiin - puhkeaa suorastaan kukkaan. Hän äänitti vuosina 1938-57 nelisenkymmentä sävelmää myös äänilevyille, mutta ne eivät teknisistä syistä yllä radioäänitysten tasolle. Noiden aikojen kaupalliset studiot eivät vastanneet kovin suuria vaatimuksia: äänityspaikat olivat vaatimattomampia, joskus esimerkiksi elokuvateattereita tai niiden auloja. Radion studiot olivat ammattikäyttöön rakennetut, niiden tekniikka pyrki seuraamaan ajan kehitystä ja musiikkitarkkailijat olivat yleensä aikansa parhaimmistoa. Ulla Katajavuori oli hyvin vaativa esiintyjä: kaiken piti studiossa olla kohdallaan, kun hän tuli äänittämään.
Kantele sopi jo 50-luvulla radioon. Mikrofonit olivat kehittyneet ja pystyivät monomenetelmälläkin tallettamaan hyvin kanteleen soinnin. Sen dynamiikka sopi myös ajan tekniikalle: äänen voimakkuuden vaihtelut eivät olleet liian suuret. Siis: äänitystekniikka pystyi tukemaan esiintyjää, mikäli tämä oli harjoittanut ohjelmansa huippukuntoon, ja ilmapiiri studiossa oli hyvä. Silloin Ulla Katajavuoren kantele, Paul Salmisen suunnittelema, soi kauneimmillaan - kuten tässä esityksessä vuodelta 1954. Sävelmä on Oskar Merikannon sovitus tutusta Iltalaulusta "Tääll' yksinäni laulelen":
/Musiikki: Oskar Merikanto (sov): Iltalaulu (UK, kantele)/
V-138 3:05
Yksi tärkeä tekijä Ulla Katajavuoren soitossa oli hänen kanteleensa virityksen puhtaus; siihenkin hän oli saanut opetuksen Paul Salmiselta. Hän oli virittäessään äärettömän tarkka: hän otti perussävelen, yksiviivaisen a:n ääniraudasta, viritti sen ja jatkoi etenemällä kvinteittäin a:sta alas- ja ylöspäin. Kvintit hän viritti hieman suppeiksi, jolloin sekä duuri- että mollisävellajien kolmisoinnut soivat miellyttävän kirkkaina. Työ kesti joskus uskomattoman kauan - kannattaa muistaa, että elettiin aikaa ennen nykyisiä virityskoneita. Ulla Katajavuoren viritysrituaalissa oli erään hänen oppilaansa mielestä aina annos tiettyä mystiikkaa - kuten viritysjärjestelmissä niin usein on. Tänäänkin konserttikanteleen viritys koneen avulla on vaativa tehtävä, ja kanteleen käyttö yhtyeinä tai muiden soittimien kanssa on tuonut siihen omat lisäongelmansa.
Vuodesta 1935 hänen esiintymistensä pitkässä luettelossa alkaa näkyä muuan hyvin tärkeä nimi, viulutaiteilija Eero Koskimies. Heidän tapaamisensa liittyi erääseen Ulla Katajavuoren uran sivujuonteeseen, naisyhtyeeseen, jonka viulutaiteilija Mause Cronvall-Killinen perusti Helsinkiin vuonna 1934 - viihdemusiikkia soittavat naisyhtyeethän olivat korkeaa kansainvälistä muotia tuohon aikaan. Mickie-Mausiksi ristitty yhtye soitti parin kolmen vuoden ajan Helsingissä ja muissa Etelä-Suomen kaupungeissa sekä radiossa. Hieman yllättäen Ulla Katajavuoren soittimina olivat tässä yhteydessä kontrabasso ja ksylofoni - kanteleella hän esitti vain muutamia soolonumeroita. Tamperelaisen lehden artikkeli kertoo yhtyeen jäsenistä ja ohjelmistosta; Ulla Katajavuori saa uutta mainetta maan ainoana naiskontrabasistina:
Mickie-Maus -naisyhtyeen soitosta ei ole valitettavasti säilynyt äänitteitä. Sen perustaja Mause Killinen, salanimeltään Marle Rei, lauloi myöhemmin 30-luvun saksalaista schlager-tyyliä jäljitellen näin:
/Musiikki: Mause Killinen - DAT-nauha/
Ksylofoni oli myös yksi ajan muotisoittimia. Se oli Ulla Katajavuorelle tuttu hänen veljensä Eino Katajavuoren soittimena - velihän oli mm. tunnetun Dallapé-yhtyeen jäsen ja myöhemmin sen johtaja. - Eero Koskimies oli siirtynyt nuoren Radio-orkesterin jäseneksi Helsingin kaupunginorkesterista ja johti myös Polyteknikkojen Orkesteria. Eräänä iltana, kun Radio-orkesteri soitti lähetyksen päätteeksi Maamme-laulua - muuten kunnioittavasti seisten, kuten tapana oli - Koskimiehen huomio kiintyi studiossa istuvaan nuoreen kauniiseen naiseen, joka ei ymmärtänyt nousta seisomaan juhlallisen esityksen aikana. Joku orkesterin jäsenistä tunnisti Ulla Katajavuoren, joka oli tullut tapaamaan juuri Eero Koskimiestä pyytääkseen lupaa harjoitella Polyteknikkojen kontrabassolla Mickie-Mausin ohjelmistoa. Tapaaminen johti yhteisiin esiintymisiin ja avioliiton solmimiseen vuonna 1939.
Eero Koskimiehestä tuli nyt puolisonsa tärkein työtoveri, jonka kymmenet sovitukset muodostuivat tämän perusohjelmistoksi. Ulla Katajavuori saattoi pyytää sovituksia mielimusiikistaan ja antaa vihjeitä kanteleen soittotavoista. Viulu- ja alttoviulutaiteilijasta kehittyi myös kanteleen tuntija. - Heidän tyttärensä Satu Koskimes, radiokuuntelijoiden hyvin tuntema toimittaja, runoilija ja kirjailija kertoo vanhempiensa työstä:
- Hän teki uskomattoman paljon niitä sovituksia, kymmeniä, jos ei suorastaan satoja.. Niin teki! Ja kyllä se mielikuvissani on, että isä istui usein öisin ja kirjoitti siellä olohuoneessa kirjoituspöydän ääressä.. nuotteja, niin kuin sanottiin, että isä kirjoittaa nuotteja. Hän teki sovituksia paitsi äidille niin myös orkestereille paljon.
- Heidän, isäsi ja äitisi, ihanteet olivat toisaalla kun tämän päivän kansanomaisen kanteleensoiton?
- Se käsitys minulla on, että äiti hallitsi hyvin tämän sammutustekniikan - sammutuslaudan käyttö oli taitavaa, ja hän sammutti myös sormilla soivia kieliä - kielet eivät soineet yhtaikaa. Se on tietysti aika vaativaa, näin olen ymmärtänyt.
- Kun menen ajatuksissani tuohon Pihlajatien kotiin, niin muistan kyllä esim. sellaisia päivällispöytäkeskusteluja, jossa puhuttiin esim. suurista kapellimestareista tai suurista ulkomaisista solistivieraista, joita oli ollut orkesterin harjoituksissa, ja tällaiset nimet kuin Crona ja Fuga - siis Erik Cronvall ja Nils-Eric Fougstedt - esiintyivät usein. Ja Paavo Berglund, jota sanottiin Huratsuksi, koska hän on vasenkätinen...
- Niin, tämä nuori, nousevat kyky.
- Ja Simon Parmet, tällaisia nimiä muistan. Ja kyllä, kun isä teki äidille näitä kantelesovituksia, niin sellaisia iltakeskusteluja muistan, joissa niitä kokeiltiin ja niistä puhuttiin. Mutta se oli minusta ihmeellistä, että isä toi viulun erittäin harvoin kotiin - jos hän toi sen kotiin, niin se oli minusta ihmeellistä, sillä hän ei koskaan soittanut eikä harjoitellut mitään kotona.
/Musiikki seuraavan puheen alle/
V-9597 Valamon kellot
Äiti soitti sitäkin enemmän. Se kantele-äänikulissi on mielessäni kyllä aika voimakkaana kun ajattelen lapsuutta ja nuoruutta.
- Olen aina kuvitellut, että hän oli hyvin kova harjoittelemaan?
- Kyllä, esim. kesällä kun olimme Sääksmäellä kesähuvilalla, niin joka ikinen aamu hän otti kanteleen siihen keittiön pöydälle ja usein
heräsinkin siihen kun hän soitti. Hän harjoitteli.. usein ehkä pari tuntia, kun itse kävin hakemassa maidon naapurista niin hän vielä soitti kun palasin. Hän tykkäsi, että aamulla on virkeämpi ja hän harjoitteli vaikkapa radiolle suunnittelemiaan nauhoituksia, ja harjoitteli todella paljon. Myös sitten talvisin kotona sitten kun oppilaat olivat lähteneet hän harjoitteli. Äiti on ja oli erittäin tunnollinen ihminen kaikessa, mitä hän teki - tämä koskee myös taloudenpitoa, ei vain tätä ammattia.
/Musiikki vaihtuu V-1071 - seuraavan puheen alle/
V. Hannikainen (sov.): Kesäilta
Ulla Katajavuori ei antanut mielellään haastatteluja. Vuosikymmenten varrella maan lehdistössä ilmestyi vain muutamia artikkeleita hänen urastaan ja hänen taiteestaan. Yleisradion ainoa säilynyt haastattelu hänestä lähetettiin helmikuussa 1964; sen toimittaja on Eeva Rantalainen:
- Milloin kanteleesta tuli Teidän instrumenttinne?
- Siitä on tullut instrumenttini vähitellen. Osasyyllisenä on tietysti ollut radio; esiintymisiä on kertynyt niin, että siitä on vähitellen muodostunut ammatti, ja opetustyö on sitten sen seurauksena. Ja jonkunhan kansallissoitintammekin täytyy vaalia.
- Sukujuurenne?
- Minussa ei ole mitään karjalaista. Isäni on Uudeltamaalta ja äitini oli Satakunnasta.
- Millaiselle yleisölle on mieluisinta soittaa, näkyvälle vai näkymättömälle?
- Vaikeata sanoa. Kaikissa tapauksissa minusta tuntuu aina esiintymispäivänä, että olen vähintään hermoromahduksen partaalla. Tyttäreni sanookin, että esiintymispäivinä äiti on kiukkuinen kuin ampiainen. (nauraa)
- Mutta tänään se ei pidä paikkaansa!
- Sitä paitsi minulla on, kuten niin useilla radioesiintyjillä, niin sanottu mikrofonikauhu, on sitten kyseessä radionauhoitus tai levylle soitto. Punaisen valon syttyminen merkitsee minulle kerrassaan kauhun hetkeä. Ja minut valtaa ikään kuin pakkomielle, että edessäni olevaa instrumenttia en ole koskaan nähnytkään! ja kaiketi sitä pitäisi osata vähän soittaakin.
- Tarjoaako kromaattinen kantele suuremmat mahdollisuudet?
- Kr. kantele tarjoaa mahdollisuudet soittaa muutakin kuin Karjalan kunnailla. Eihän missään laissa ole määrätty, että jollakin soittimella saa soittaa vain tietynlaista musiikkia. Soitetaanhan esim. harpulla klassista ja nykyaikaista musiikkia, ja kuulinpa minä Saksassa sillä soitettavan nykyaikaista tanssimusiikkiakin. Ja harppuahan pitivät kelttiläiset aikanaan kansallissoittimenaan. Mutta sanoisin, että melkeinpä pyhyydenloukkaus olisi, jos kanteleella ryhdyttäisiin soittamaan nykyaikaista tanssimusiikkia. Kieltämättä kuitenkin kansanlaulut ja yleensä melodinen musiikki, kuten esim. Oskar Merikannon, on kanteleen ominta alaa. Lisäksi myös hengellinen musiikki on erittäin sopivaa kanteleella soitettavaksi.
Ulla Katajavuori oli tarkka ja täsmällinen: hän tiesi, mitä hän halusi. Se ilmenee myös hänen mielipiteistään omasta soittimesta, kanteleesta. Kun häneltä kysytään, millaisella soittimella olisi hyvä aloittaa, hänellä on tästä selkeä kuva:
- Kun aiotaan hankkia kantele, on aina parata kääntyä asiantuntijan puoleen, ettei tule hankituksi instrumenttia, joka heti alkuun osoittautuu kelvottomaksi. Tosiasia nimittäin on, että hyvistä kanteleenrakentajista on huutava puute. Kanteleita kyhäävät kokoon usein harrastelijat; rakennetaan kaikukoppa kosteista, usein vääristä puulajeista. Suhteet ovat väärät, eikä kaikukoppa ole sisästä usein riittävästi tuettu. Tästä seuraa, että kansi ja koppa painuvat sisään ja halkeavat. Ääni, joka kanteleessa on oleellisinta, on tällaisessa instrumentissa kerrassaan olematon. Ammattimainen kanteleenrakennushan on paljon kehittynyt - emme enää elä 5-kielisen aikakautta, eikä hiien ruunasta tai Aino-neidon päästä enää nyhdetä viittä jouhta tai hiusta pingotettavaksi hauen leukaluuhun. Nykyisenä kehityksen aikakautena, jolloin kaikki vanha pyritään kääntämään päälaelleen, ei ole mitään syytä jättää kantelettakaan primitiivisyyden asteelle. Tämän ymmärsi jo 20-luvulla Paul Salminen, joka ryhtyi parantamaan kanteletta, ja tuloksena oli sitten ns. kromaattinen kantele. Paul Salmisen kuoltua hänen työllään oli jo usean vuoden ajan jatkaja, joka kuitenkin joutui terveydellisistä syistä lopettamaan kromaattisten kanteleiden valmistamisen.. Olisi todella toivottavaa, että jostakin löytyisi mitä pikimmin henkilö, joka tuntisi asiaa kohtaan mielenkiintoa ja halua ryhtyä niitä rakentamaan.
- Millaiset edellytykset hänellä tulisi olla?
- Ennen kaikkea tällaisen henkilön pitäisi olla mekaanikko, siis metallialan tuntija, ja hänellä pitäisi olla lisäksi musiikkiteoreettisia tietoja, samoin tarkka korva, sillä tärkeintä ja vaikeinta on kromaattisen kanteleen rakentamisessa sen viritys. Luonnollisesti tällainen kantele syntyy puusepän ja mekaanikon yhteistyönä.
- Ulkomaisia esiintymisiä?
- Olen esiintynyt useita kertoja mm. kaikissa Skandinavian maissa, enimmäkseen Ruotsissa. Siellä esiintymisiä on kertynyt jo useita satoja. Sitä paitsi olen esiintynyt Eestissä ja eräissä Saksan kaupungeissa. Viime talvena sain kutsun Yhdysvaltoihin, jossa viivyin puoli vuotta. Siellä teimme pitkän kiertueen amerikansuomalaisen laulajattaren Sylvia Aarnion kanssa. Ensimmäinen esiintymisemme oli Carnegie Hallin pienessä salissa, ja matka jatkui sitten satumaiseen Floridaan saakka.
Carnegie Hallin esiintyminen tapahtui helmikuun 3. päivänä 1963. Ulla Katajavuori aloitti konsertin soittamalla sikermän suomalaisia kansansävelmiä sekä karjalaisia sävelmiä ja tansseja. Sylvia Aarnio lauloi neljä kansanlaulusovitusta, mm. kaikkien ulkosuomalaisten pyhän laulun "Kotimaani ompi Suomi". Toisessa osuudessaan hän esitti Oskar Merikannon ja Yrjö Kilpisen lauluja. Ulla Katajavuori soitti lisäksi Väinö Hannikaisen ja Eero Koskimiehen sovituksia sekä Oskar Merikantoa. Hän päätti konsertin Sibeliuksen Finlandia-hymniin.
Ulla Katajavuoren uran vaikuttavin esiintyminen oli kuitenkin tapahtunut itsenäisyyspäivänä vuonna 1946 - siitä kertoo hänen kiitokseksi saamansa kirje:
- Pyydämme lausua lämpimät kiitoksemme siitä, että ystävällisesti olitte saapunut Keskusvankilaan ilahduttamaan mieliämme itsenäisyyden päivänä. Kauniisti valittu ohjelma ja sen erinomainen suoritus teki järjestämänne tilaisuuden juhlahetkeksi, joka pysyvästi säilyy mielissämme muistona itsenäisyyden päivästä 1946. Ja tämän teksti alla olevat seitsemän omakätistä nimikirjoitusta - Risto Ryti, TM Kivimäki, Henrik Ramsay, Tyko Reinikka, Edwin Linkomies, JW Rangell ja Väinö Tanner antavat aavistuksen, että kyseessä oli todellinen erikoistilaisuus.
- Muisto tästä itsenäisyyden päivän juhlasta Helsingin Keskusvankilassa on tosiaan järkyttävä. Kuulijakunta oli tällöin sangen harvinaislaatuinen. Sen muodosti suuri joukko vankeja sekä presidentti Risto Ryti ja hänen erään hallituksensa jäsenet sekä muutamia upseereita. Tunnelmaa, joka tässä tilaisuudessa vallitsi, en voi milloinkaan unohtaa. "Suomen Laulua" ei minun koskaan ole ollut yhtä vaikeata esittää.
Sotavuosina Ulla Katajavuoren esiintymispaikat vaihtuivat tavanomaisista Kalevala-juhlista maanpuolustusjuhliin, Lotta-Svärd -järjestön tilaisuuksiin, asevelijuhliin ja rintamamiesten kotiuttamisjuhliin. Sodan jälkeen laadittu asiakirja kertoo hänen esiintyneen myös rintamalla.
Todistus:
Todistan että kanteletaiteilija Ulla Katajavuori on ollut Päämajan viihdytystoimiston ja ohjelmatoimiston lähettämänä rintamakiertueilla eri sotatoimialueilla vuosina 1941-44.
Häntä tarvittiin siksi, että hänen soittimensa oli niissä oloissa harvinainen ja viihdytyskiertueiden käytössä kiitollinen. Hänen esiintymispaikkojaan olivat mm. Äänislinna, Karhumäki, Salla, Ilomantsi, Suomussalmi, Tuntsa, Savukoski, Rovaniemi, Alakurtti, Ivalo ja Kirkenes.
Helsingissä, 12. toukokuuta 1981
Eero Salola, opetusneuvos, viihdytystoimiston ja ohjelmatoimiston jatkosodan aikainen päällikkö
- Satu Koskimies, olet Katariina Eskolan kanssa julkaisemissasi kirjoissa "50-luvun tytöt" ja "50-luvun teinit" kertonut varsin paljon kodistasi ja sen elämästä. (Molemmat vanhempasi, Ulla Katajavuori ja Eero Koskimies olivat taiteilijoita, muusikoita.) Millainen äiti Ulla Katajavuori oli?
- Äiti oli hyvin turvallinen, aika tiukka, temperamenttinen, iloinen, seurallinen. Säästäväinen, huumorintajuinen..
- Näistä kirjoista päätelleen teillä oli kuitenkin aika usein kiistoja. Olivatko ne tavallisia nuoren tytön ja äidin välisiä yhteenottoja?
- Ehkä nuo yhteenotot johtuivat siitä, että äidillä oli kovastikin paljon periaatteita, ja itse asiassa hän oli kyllä hyvinkin dominoiva äiti. Mutta siitä on seurannut sitten jotain hyvääkin - olen oppinut häneltä paljon. Hän yritti opettaa taloudellisuutta ja täsmällisyyttä ja tuollaista. Mutta täytyy sanoa, että kyllä siinä oli jonkin verran tuollaista äidin ja tyttären välistä voimien mittelöä. Kyllä minä ainakin yleensä jäin toiseksi.
Sodan jälkeen yhteydet ulkomaihin avautuivat. Ulla Katajavuori oli ensimmäisiä taiteilijoitamme, joka sai vierailukutsun, ensin Ruotsiin ja sitten muihinkin Pohjoismaihin. Ruotsissa hän teki Piippa Heliö-Angervon kanssa kiertueen jo vuoden 1946 helmikuussa ja palasi Tukholmaan kahtena seuraavana vuonna. Ruotsin kansanpuistot kutsuivat hänet esiintymään vuosina 1950 ja -51, jolloin mukana oli ryhmä muita suomalaisia taiteilijoita, monet asteen verran kevyempää muusaa palvelevia - Ruotsissahan on aina ymmärretty estradiviihteen ja revyyn arvo. Mutta Ulla Katajavuoren kantele valloitti kuulijansa aina riippumatta siitä, soiko se konserttisalissa vai kansanpuistossa.
/Musiikki/
Helsingissä hän soitti olympiavuonna myös Yhdysvaltojen presidentin tyttärelle:
Helsingin Sanomat 23.8.1952
KANTELEENSOITTO LUMOSI TÄYSIN MARGARET TRUMANIN
Kun päivällinen oli syöty - tämä tapahtui kello 21 - oli musiikin vuoro. Miss Truman näki ensimmäistä kertaa elämässään vanhan kansallisen soittimemme kanteleen ja kuunteli lumoutuneena, kun taiteilija Ulla Katajavuori upeassa Aino-puvussaan loihti kanteleestaan suomalaisia kansanlauluja ja -tansseja. Erityisen syvän vaikutuksen häneen oli tehnyt "Konevitsan luostarinkellot", mukaelma vanhasta suomalaisesta kansansävelmästä, jonka pianissimoa hän ei lakannut ihailemasta. Ministeri Cabotin pyynnöstä Ulla Katajavuori, joka esiintyi eilen muuten jo kolmannen kerran Amerikan lähetystötalossa, soitti myös "Reppurin laulun". Miss Truman halusi itsekin kokeilla merkillistä suomalaista instrumenttia, ja kiittäessään lämpimästi suomalaista taiteilijatarta hän osoitti ihastustaan myös Aino-puvun monille koruille.
Vuoden 1956 merkittävin ulkomainen esiintyminen suuntautui Saksan Kölniin. Kaupungissa järjestettiin 50. "Musiikki ei tunne rajoja" -tapahtuma, johon kertyi solisteja yhdeksästä maasta, orkestereita neljästä. Konserteilla oli suuri kansanvälinen merkitys, koska niitä radioitiin kymmenissä maissa eri puolella maapalloa; niiden ohjelmisto liikkui kansanmusiikista klassiseen viihdemusiikkiin. Viimeksi mainittua arvostettiin vielä ennen television läpimurtoa varsinkin Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Ulla Katajavuori nautti varsinkin Kölnin tuomiokirkosta ja herätti kanteleineen suurta ihastusta.
/Musiikki/
Varsinkin 50-luvulla Ulla Katajavuori ryhtyi - tai ajautui - myös opettamaan kanteleensoittoa esiintymistensä lomassa. Silloin ei vielä kukaan uskaltanut kuvitella kanteleen pääsystä musiikkikorkeakouluun; hyviä opettajia oli vähän, ja maan paras kanteleensoittaja oli luonnollisesti haluttu opettaja.
- Hänen oppilaansa?
- Useana päivänä viikossa heitä oli, aamu- ja iltapäivällä. Ei ollut mukava tulla koulusta, kun heitä oli kotona. /Oliko se hänestä hauskaa?/ Musikaaliset oppilaat olivat mieleisiä. "Ei tänne tunnille tulla harjoittelemaan!" - hän oli vaativa. Monia hyvä oppilaita - Tellervo Lankinen, Annikki Smolander../Yllättävä lehtinainen?/ Kirsti Jaantila, Aino Räty-Hämäläinen /Miehiä?/ Hannu Syrjälahti tuli täydentämään osaamistaan.
- Hannun nimi hauska kuulla tässä yhteydessä, Ulla K:n tyylin jatkaja.
Hannu Syrjälahti muistelee Ulla Katajavuorta vaativana ja perusteellisena opettajana. Syrjälahti aloitti kanteletuntinsa karhulalaisena koulupoikana, jolle Helsingin-matka oli aina suuri tapaus. Hän kunnioitti suurta kanteletaiteilijaa: tämä oli hänen silmissään aina hieman salaperäinen, ei kovin helposti lähestyttävä, todellinen Lady isolla L:llä. Syrjälahden mieleen on jäänyt, kuinka opettaja perin muodollisesti teititteli 14-15:n ikäistä oppilastaan. Muutaman tunnin jälkeen Ulla Katajavuori kehotti Syrjälahtea jatkamaan omin voimin: tämän perustekniikka oli kunnossa, eikä tunneista enää ollut opettajan mielestä hyötyä. Suuri nuottinippu vanhalla, pyöritettävällä kopiokoneella tehtyjä kantelesävelmiä oli hänen läksiäislahjansa oppilaalleen. - Satu Koskimies jatkaa äitinsä tämän päivän kuulumisista:
- Ulla Katajavuori täytti viime kesänä 90 vuotta. Me elämme nyt helmikuuta vuonna 2000: mitä hänelle kuuluu tänään?
- Hän asuu hyvässä pienessä hoivakodissa, Virkkuukodissa Veräjämäessä, on oikeastaan aika virkeä ikäänsä nähden. Hän muistelee paljon näitä samoja asioita joista hän nyt ehkä puhuu enemmänkin ja halukkaammin kuin mitä hän on aikaisemmin puhunut - hän ei ole haastattelijoista niin pitänyt eikä ole antanut juurikaan haastatteluja. Niitä on hyvin vähän olemassa, niin kuin olet huomannut.
- Mutta hän ei jaksa soittaa enää?
- Ei, kantele on täällä minun hallussani tällä hetkellä. Tämä kantele jolla on soitettu monissa historiallisissa yhteyksissä.
- Hyvin kuuluisa kantele - ja sehän on myös Paul Salmisen kanteleita.
- Kyllä, ihan niitä ensimmäisiä.
- Jotenkin se on minun korvissani aina uskomattoman kaunisääninen.
/Musiikki
- Kun ajattelet itseäsi tuossa 50-luvulla tyttönä ja teininä, niin tiedostitko sinä koskaan, että sinun äitisi oli Suomen paras kanteleensoittaja?
- No kyllähän sellaisia lauseita kuuli, ja luulen että olin hyvin ylpeä äidin tällaisesta erikoisesta ammatista ja ihailin häntä, kun hän pukeutui tähän Aino-pukuunsa ja kulki edestakaisin, vähän hermostuneena kotona ja ne helyt kilisivät ja silloin ei saanut häiritä eikä yleensäkään saanut häiritä, kun hän soitti. Kyllä minusta tuntuu, että olin tietoinen siitä, että hän on jotakin erikoista, mutta toisaalta se oli niin jokapäiväistä samalla että eihän sitä sillä tavalla ajatellut. Mutta luulen että olen omaa työtäni tehdessäni saanut jonkinlaisen esimerkin äidistä siinä, mitä on olla itsenäinen nainen ja taiteilija. Hänhän kuitenkin elätti itsensä ja piti meidän perhettä koossa - isä oli jollakin tavoin aika boheemi henkilö, äiti piti talousasiat järjestyksessä ja teki paljon työtä todellakin.
- Hänellä on ollut uskomattoman paljon esiintymisiä, kun katsoo hänen leikekirjojaan.
- Joo, olen itsekin ihmetellyt sitä kun olen seurannut noita vuosilukuja. Olin itse aika pieni ja ihmettelin, missähän olen silloinkin ollut kun hän soitti siellä ja siellä. Siinä on ollut varmasti järjestämistä, miten hoitaa lapsen ja kodin ja sitten oli vielä sota-aika ja levottomat vuodet.
- Ja näyttää siltä, että hänen ulkomaanmatkansa olivat sinulle erityinen juhla: odotit tuliaisia!
- Kuule, jos äiti meni Ruotsiin, niin se oli silloin aivan ihmeellistä! Sieltä sai hedelmiä, purukumia, Aladdin-suklaata ja joskus sitten vaatteitakin - nehän olivat tietysti ihmeellisiä kun ei niitä Suomesta niin vaan saanut. Muistan sen, että purukumia tuli mutta purukumia ei olisi itse asiassa saanut syödä kotona ainakaan kovin paljon. Se oli sopimatonta: "älä nyt splatkuta", hän sanoi.
- Puhuiko hän koskaan näistä matkoistaan ja menestyksistään siellä, koska hän oli hyvin suosittu Ruotsissa?
- Kyllä hän kertoi näistä turneistaan ja niistä muista taitelijoista juttuja, mitä siellä tapahtui ja varmaan se oli aika hauskaa ja värikästäkin aikaa, kuvittelisin. Näillä kiertueilla, jotka saattoivat kestää kesälläkin kuukauden, pari. Silloin olin itse jossakin tuttavien luona maalla - ei minulla mitään hätää ollut, mutta oli joskus vähän ikävä äitiä.
Yleisradio järjesti Sibelius-viikoilla, Helsingin juhlaviikkoja edeltäneillä musiikkijuhlilla myös kansanmusiikkikonsertteja. Vuonna 1958 siinä esiintyivät maan parhaat voimat: Kaustisen Purppuripelimannit, jotka olivat jo saaneet mainetta radioesiintymisillään, sekä Ulla Katajavuori. Carl-Erik Creutz kuulutti peräti kolmella kielellä - Sibelius-viikkojen kansainvälisiä radiointeja pidettiin erittäin tärkeinä:
V-4296 Sibelius-viikko 1958, kuuluttajana Carl-Erik Creutz (suom, saks, engl)
Ulla Katajavuori: Tääl' yksinäni laulelen, kesto 3:10 + apl.
Ulla Katajavuoren viimeinen, virallinen esiintyminen tapahtui Finlandia-talossa 1980-luvun alussa. Ennen sitä hän teki vielä kaksi kiertuetta Ruotsiin ja esiintyi myös Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuonna 1969. Näin 1900-luvun merkittävin klassisen kanteleen soittaja vieraili uransa loppupuolella Kreeta Haapasalon synnyinpitäjässä. Kanteleen uusi renessanssi oli tulossa muutaman vuoden kuluttua; Keski-Pohjanmaalla soitin ei ollut kansanmusiikissa päässytkään millään tavoin unohtumaan.
Tämän Ulla Katajavuori -tunnin viimeinen musiikkinäyte ei liene kenellekään yllätys. Uransa aikana hän tuli esiintyneeksi kymmenien laulajien kanssa, ja tärkeimmät yhteiset esitykset, Matti Lehtisen ja Anna Mutasen kanssa tehdyt, äänitettiin jo 50-luvulla. Ilman Ulla Katajavuoren kanteletta ei "Karjalan kunnailla" olisi niin satuttava vielä tänäänkin.
Ulla K: "Se oli sotien aikana hyvin ajankohtainen ja vielä paljon sen jälkeenkin. Se on hyvin läheinen ja nimenomaan karjalaisille, ja sitä on tullut soitettua niin paljon, että jos joku muu kuin Anna Mutanen ja minä on esittänyt sitä enemmän, niin jo on ihme!"
/Musiikki: Karjalan kunnailla (Anna Mutanen ja Ulla Katajavuori)/
V-1551