PAOLO TOSTI - ITALIAN OSKAR MERIKANTO (1998)

MUSIIKKI 1: Paolo Tosti: L'ultima canzona (Ensemble Wien)

Kaikki vertaukset ontuvat, jopa onnistuneetkin. Kun nimitän Paolo Tostia Italian Merikannoksi, on tässä totta vain toinen puoli - tai enintään kuusikymmentä prosenttia. Nämä kaksi säveltäjää muistuttivat kyllä jossakin mielessä paljon toisiaan, eniten siinä, että kumpikin oli suuri melodian mestari. Molemmat olivat myös parhaimmillaan pienten muotojen ja pääasiassa laulujen parissa. He olivat myös toistensa aikalaisia, Tosti tosin 1846 syntyneenä oli Merikantoa parikymmentä vuotta vanhempi. Kumpikin oli taitava esittävä muusikko, Merikanto kuitenkin laaja-alaisempi. Tosti pitäytyi pääasiassa pianon, säestämisen ja laulun pariin, Merikanto selvisi mainiosti jopa oopperakapellimestarina, urkujensoitosta puhumattakaan.

Molempien laulut ovat jatkuvasti elinvoimaisia. Niille on yhteistä sekin, että heidän suosituimmat laulunsa ovat suuren yleisön tajunnassa muuttuneet kansanlauluiksi, suuren kansan yhteiseksi ja rakastetuksi omaisuudeksi. Paolo Tostia voisi mahdollisesti luonnehtia herkemmäksi ja hienovaraisemmaksi lauluntekijäksi. Hänen parhaat laulunsa ovat kuin veristisen oopperan aarioita, pieniä sattuvasti muotoiltuja kohtauksia elävästä elämästä, useimmiten rakkaudesta. Merikannon slaavilaishenkinen melodia tuntuu meistä joskus sujuvammalta, luistavammalta tai suorastaan kauniimmalta. Mutta taitavia lauluntekijöitä he ovat molemmat, eivät ehkä maailman syvällisimpiä säveltäjiä, mutta pidettyjä.

Ja vielä viimeinen yritys löytää yhteisiä piirteitä Tostista ja Merikannosta: molemmat rakastivat ihmisiä ja elämää, omalla tavallaan. Laulajatar Nellie Melba kertoo muistelmissaan tästä pienestä italialaisesta yllättäviä piirteitä:

Oli tilanteita, jolloin olisin halunnut lyödä Tostia, tilanteita, joissa hän käyttäytyi kuin pahankurinen lapsi. Mutta koska nyt päätin muistella Tostia, minun on pakko kertoa eräästä illasta Covent Gardenissa, jolloin hän sai sekä Caruson että minut melkein täysin suunniltamme. Oli meneillään Bohemen esitys, ja Tosti istui permannon ensimmäisellä rivillä, minkä huomasin astuessani näyttämölle. Ensimmäisen näytöksen ajan kaikki meni hyvin, ja hän esiintyi moitteettomasti. Mutta toisessa näytöksessä, kun meillä ei juuri ollut mitään erityistä laulettavaa, Caruso kuiskasi minulle äkkiä: "Taivaan tähden, katso Tostia!" Ei olisi kannattanut katsoa! Tämä näytti niin omituiselta, että vaati miltei yli-inhimillisiä ponnistuksia pysyä vakavana. Tosti oli ottanut taskustaan puhtaan nenäliinan ja kiinnittänyt sen ylähuuleensa, niin että näytti täsmälleen siltä kuin hänellä olisi ollut pitkät ja erikoisen naurettavat valkoiset viikset. Mutta hän ei tyytynyt tähän. Hän pullisteli poskiaan, kohotti päätään ja tirkisteli meitä suurin, tuijottavin silmin, juhlallisena kuin egyptiläinen pappi. Tämä esitys ei tuntunut meistä erityisen huvittavalta, koska meidän tilanteessamme olisi ollut rikos puhjeta nauramaan, ja on helppo kuvitella, kuinka kärsin toisen näytöksen jatkuessa.

Paolo Tosti oli kooltaan todella pieni mies. Kun hän seisoo vanhassa valokuvassa ystävänsä Enrico Caruson rinnalla, hän jää tätä viitisentoista senttiä lyhemmäksi - eikä Carusokaan mikään jättiläinen ollut. Tosti syntyi viljakauppiaan poikana Ortonan kaupungissa, joka sijaitsee Adrianmeren rannalla, suurin piirtein Italian saappaan kannuksen yläpuolella. Perhe oli suhteellisen varakas, eikä pojan musiikinopiskelulle ollut mitään esteitä. Lähin musiikkikaupunki oli Napoli, jonka konservatorioon Paolo hyväksyttiin 12-vuotiaana. Hän opiskeli viulunsoittoa, laulua ja sävellystä - hänen nimekkäin opettajansa oli Saverio Mercadante, varsinkin huilukonserttonsa ja sen Rondo russo-osan vuoksi tänäänkin tunnettu säveltäjä. Tosti oli Mercadanten suosiossa, ja pian hän nousi konservatoriossa apuopettajan asemaan.

Tosti oli saavuttanut jo kotikaupungissaan menestystä poikalaulajana. Ortonan Pyhän Tuomaan katedraali oli seudun musiikkielämän keskuksia, ja kirkkoa arvostettiin Pyhän Tuomaan jäännösten vuoksi, jotka oli saatu sinne jo vuonna 1258. Kuusisataa vuotta myöhemmin siellä järjestettiin suuri kirkollinen juhla, johon nuori Tosti osallistui laulajana. Hänen kirkkaalla poikasopraanollaan esittämänsä Tantum ergo oli suuri menestys, joka jäi loppuelämäksi säveltäjän mieleen.

Napolissa Tosti tutustui perusteellisesti siihen ympäristöön, jossa hänen romanssinsa myöhemmin saavuttivat suurimman menestyksensä. Se oli sivistynyt italialainen salonki, joka arvosti musiikkia yli kaiken, ja jonka ilmapiirissä nuori Tosti tunsi olevansa kuin kotonaan. Napolin salongeissa hänen ensimmäiset vakavasti otettavat laulunsa saivat ensiesityksensä - tosin hän oli jo lapsena tehnyt sävellysyrityksiä. - Hänen kotikaupunkinsa sanomalehdessä on säilynyt kaunopuheisen eloisa kuvaus 22-vuotiaasta Tostista, joka oli kutsuttu esiintymään erääseen hyväntekeväisyyskonserttiin:

- Konsertin tärkein vetonaula oli hyvin nuori abruzzilainen maestro ja säveltäjä, jota konsertin järjestäjä Sofia Acqvaviva piti suuressa arvossa ja halusi esitellä myös muulle yleisölle. Silmiemme eteen ilmestyikin sitten Francesco Paolo Tosti - pieni varreltaan, hyvin kammattu, elegantti, hyvin eloisa, kirkkaat ja loistavat silmät säteillen älyä ja hyvyyttä, täynnä vilkkautta, eloisuutta ja hilpeyttä. Ja sitten Tosti soitti ja lauloi suloisella ja vienolla tenoriäänellään niin viehkeästi ja aivan omalaatuisella tavalla muutaman romanssin ilahduttaen yleisönsä ja herättäen siinä suoranaisen haltioitumisen.

Tosti otti kuitenkin apuopettajan tehtävänsä Napolissa niin vakavasti, että sairastui pahaan liikarasitukseen. Hänen oli palattava 23-vuotiaana kotiinsa Ortonaan, jossa hän keskittyi ennen kaikkea säveltämään. Hänen laulujaan esitettiin ystäväpiirissä ja kaikki tuntuivat pitävän niistä, joten Tosti noudatti erään ystävänsä neuvoa ja lähetti kaksi romanssiaan kustantaja Ricordille Milanoon. Laulut olivat Non m'ama ja Lamento d'amore, ja Tosti rohkeni pyytää niistä tekijänpalkkioksi 50 painettua laulua. Ricordi, josta tuli neljää vuotta myöhemmin Tostin pääkustantaja, ei kuitenkaan vielä hyväksynyt niitä, ja laulut kokivat saman kohtalon myös muiden kustantajien käsissä.

Tosti ei viihtynyt Ortonassa vuotta kauempaa, vaikka hän sai työtä Pyhän Tuomaan kirkon kapellimestarina. Roomasta oli tullut vuonna 1870 Italian kuningaskunnan uusi pääkaupunki, ja Tosti halusi kokeilla mahdollisuuksiaan siellä. Hän tutustui taiteilijapiireihin, ja vain hieman mielikuvitusta käyttäen voimme kuvitella hänen elämänsä ja ympäristönsä Puccinin La Boheme -oopperan taiteilijayhteisön kaltaiseksi. Tärkein uusi tuttavuus oli Giovanni Sgambati, jota säveltäjä muisteli 40 vuotta myöhemmin:

- Tunsin tuohon aikaan maestro Sgambatin, jolle näytin laulujani. Hän piti niistä, ja hänestä tuli rakas ystäväni, joka toi minua esille Roomassa. Hän oli puuhaamassa erästä hyväntekeväisyyskonserttia, jonka esiintyjiin kuului myös kohta 60-vuotias Franz Liszt. Sgambati tuli luokseni ja sanoi: "Olen kirjoittanut balladin Eravi un vecchio Sire..Olipa kerran vanha herra. Haluaisitko laulaa sen duettona neiti Parsi'n kanssa?" Hyväksyin tietysti heti ehdotuksen, ja siitä tuli ensimmäinen menestykseni. Siitä lähtien minut otettiin juhlallisesti vastaan korkean porvariston ja aateliston salongeissa.

Pian Rooman hovin vanhan maestro Veran kävi niin kuin italialaismuusikolle parhaassa tapauksessa saattoi käydä: hän sai työtä Lontoossa. Tostille tarjottiin viransijaisuutta ja hän ryhtyi käymään kaksi kertaa viikossa hovissa antamassa oppitunteja tulevalle kuningatar Margaretalle - tämä oli tuolloin vielä Piemonten prinsessa. Tostin esiintymiset herättivät niin paljon huomiota, että kustantaja Ricordi muisti liikkeeseen aikaisemmin lähetetyt kaksi romanssia. Milanossa tutustuttiin perusteellisesti Tostin lauluihin, ja pian hänellä oli kustantaja, joka huolehti hänen musiikkinsa julkaisemisesta koko hänen loppuelämänsä ajan. Tämähän ei luonnollisestikaan ollut mitään hyväntekeväisyyttä, mitä kustantaminen ei koskaan ole: Tostin lauluja myytiin hyvin, ja Ricordi paisui yhä rikkaammaksi.

1870-luvun puolivälissä Tosti seurasi ajan italialaismuusikkojen esimerkkiä ja ryhtyi vierailemaan konserttikauden muutaman kuukauden aikana Lontoossa. Hän esiintyi aluksi nimenomaan laulajana saavuttaen niin suurta suosiota, että vuonna 1880 hän rohkeni jättää Rooman hovin ja asettui pysyvästi asumaan Lontooseen. Kahta vuotta myöhemmin muuan lontoolainen lehti kuvaili laveasti Tostin menestystä tähän tapaan:

- Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa ei liene sellaista salonkia, joka ei omistaisi nuottia Paolo Tostin romanssista For ever and ever. Lehtemme toimittajalla oli ilo viettää muutama päivä sitten tuokio hänen asunnossaan Mortimer Streetillä ja kuulla hänen kauniita laulujaan toinen toisensa perään, välillä vain se pieni tauko, joka tarvitaan sikarin pitämiseksi palavana.

Tämä on nyt seitsemäs kausi, jonka Tosti viettää Lontoossa italialaisen ja varsinkin roomalaisen yleisön suureksi suruksi. Rooman aatelisto kaipaa häntä takaisin siksikin, että tämä sympaattinen maestro onnistui organisoimaan Rooman ihanimmista aatelisnaisista kuoron. Herra Tosti on nuori, ja hänellä on todella viehättävä esiintymistapa. Ihmiset kutsuvat hänet päivällisille ja huviretkille - ei siksi, että hän on muodissa oleva säveltäjä, vaan siksi, että hän on Paolo Tosti! Cambridgen herttuatar on pyytänyt, että hän tulisi pari kolme kertaa viikossa St. Jamesin palatsiin - siis yhteen kuninkaallisista palatseista - laulamaan omia laulujaan niin kuin vain hän osaa. Täällä Lontoossa julkaistuista romansseista suosituimpia ovat Ave Maria, Chanson de Fortunio ja That day.

Se oli siis lehdistön näkemys Tostista, jonka elämä näytti olevan samanlaista kuin oman aikamme formulakuljettajan, pop-laulajan tai filminäyttelijän. Ja vielä parempaa oli tulossa: hänet oli esitelty jo kuningatar Viktorialle, ja laulunopettajan paikka Englannin hovissa odotti häntä. Mutta kuunnelkaamme välillä jälleen laulajatar Nellie Melbaa. Hän pystyy muistelmissaan kuvailemaan myös niitä koettelemuksia, jotka saattoivat ravistella Paolo Tostia Lontoossa:

Debytoin syksyllä 1892 Aidana Covent Gardenissa ja opin silloin läheisesti tuntemaan Paolo Tostin. Olimme tavanneet lady Randolph Churchillin kutsuilla ensimmäisen kerran, mutta opin perusteellisesti arvostamaan häntä silloin, kun opiskelin hänen johdollaan Aidan osaa.

Tostissa pieneen kokoon kätkeytyi suuri persoonallisuus; hän oli ennen kaikkea täynnä lystikkäitä juttuja, joista osa oli niin uskallettuja ettei niitä olisi voinut julkaista. Hänellä oli myös ylitsepursuava huumorintaju. Hän oli aina ensimmäisenä tervehtimässä minua, kun palasin Lontooseen matkoiltani, ja siksi olinkin kerran hyvin hämmästynyt kun olin kotiutunut, eikä Tostia ollut näkynyt moneen päivään. Ihmettelin mitä hänelle oli tapahtunut ja päätin lähteä hänen luokseen katsomaan, mistä nyt tuulee.

Kun tulin hänen kotiinsa, otti hänen vaimonsa Berthe minut vastaan ja näytti hyvin järkyttyneeltä.

"Missä Tosti on?", kysyin. "Miksi hän ei ole tullut tervehtimään minua?"

"Rakkaani", hän vastasi, "on tapahtunut jotakin hirveää! Tosti on menettänyt hampaansa. Hän ei tahdo tavata ketään."

"Hampaat tai ei", sanoin, "tahdon tavata Tostini. Missä hän on?"

Berthe kohotti olkapäitään ja osoitti ovelle kuin olisi ollut kyse toivottomasti sairaan viimeisistä hetkistä.

Nousin toiseen kerrokseen, ja siellä hän istui lyyhistyneenä tuoliinsa ja näytti perin onnettomalta.

"Tosti, Tosti", sanoin, "mitä sinulla on kerrottavana hampaistasi? Miksi et ole tullut tervehtimään minua?"

"En voi tavata ystäviäni", hän huusi. "Minulla ei ole lainkaan hampaita!"

"Mutta miksi et käytä hienoja tekohampaitasi?"

"En voi! En voi!", hän toisti ranskaksi. "Näytän omituiselta ne suussani."

Mikään ei auttanut, ei sääli, ei houkuttelu, ei ironia. Yritin tunnin verran puhua hänen mainioitten tekohampaittensa puolesta, mutta poistuin sitten toivoen että hän vähitellen voittaisi masennuksensa.

Matkustin ulkomaille uudelleen ja olin poissa useita kuukausia. Kun tulin takaisin, ihmettelin mitä Tostille ja hänen hampailleen oli tapahtunut. Mutta minun ei tarvinnut ihmetellä pitkään, sillä oli kulunut tuskin tuntiakaan tulostani kun huoneeni ovi avautui, ja Signor Tosti ilmoittautui. Hänen koko kasvonsa hymyilivät niin että kaikki hampaat loistivat - sitten hän asetti suuren sikarin huuliensa väliin. Tragedia oli ohi, ja me lauloimme romansseja tuntikausia.

Ja varmasti Nellie Melba lauloi Tostin vuonna 1880 syntyneen menestysromanssin Goodbye. Se oli niin suosittu, että muuan tunnettu amerikkalainen koomikko lauloi sitä sanoilla "tahdon tietää/minne Tosti on mennyt/ koska hän sanoi hyvästi". Melba levytti laulun 1904, 43-vuotiaana:

Musiikki 2: Tosti: Goodbye 3:05 (Nellie Melba, Landon Ronald, piano)

Nellie Melban kertomuksessa vilahti myös Tostin vaimo Berthe. He avioituivat vuonna 1888. Berthe oli huomattavasti miestään nuorempi ja eli aina toiseen maailmansotaan saakka. Pariskunta vietti onnellista elämää: "Muistan aina iloa ja oikeutettua ylpeyttä tuntien, että minusta puhuessaan Tosti sanoi aina: vaimoni on paras ystäväni", muisteli Berthe Tosti myöhemmin. Pieni italialainen naissankari oli löytänyt itselleen mieleisensä puolison.

Vuonna 1880 Paolo Tostista oli tullut kuningatar Viktorian ja Ison-Britannian kuningashuoneen ikioma muusikko. Häntä ei kuitenkaan virallisesti nimitetty hovimuusikoksi tai hovisäveltäjäksi. Hänen tehtävänään oli opettaa laulua kuningasperheen jäsenille - perheessähän oli yhdeksän lasta - sekä järjestää hovin musiikillisia illanviettoja ja konsertteja. Tässä tehtävässä hän tapasi koko englantilaisen aristokratian sekä siinä sivussa myös Euroopan kuningashuoneiden monet jäsenet: kuningatar Viktoriallahan oli läheiset sukulaisuussuhteet Saksin hoviin. Saattaa vain kuvitella, kuinka englantilaiset säveltäjät kadehtivat ja vihasivat pientä italialaista tämän loistokkaan aseman vuoksi!

Tostin tehtävät olivat moninaiset. Tästä todistaa eräs milanolaisen lehden uutinen vuodelta 1890: "Kuningatar Viktoria on antanut Paolo Tostin tehtäväksi säveltää kaksi hilpeätä laulua esitettäväksi mahdollisimman pian juhlassa, joka vietetään Osbornen kuninkaallisessa linnassa. Esittäjät ovat prinsessa Beatrice, Tostin oppilas, prinsessa Luise sekä eräät muut kuninkaallisen perheen jäsenet." - Vuonna 1892 Tosti kirjoittaa eräälle englantilaiselle sopraanolle: "Rakas neiti, koska Hänen Majesteettiinsa on suonut minulle kunnian järjestää pienen ohjelman Windsorin linnaan ajankohtana, jonka kuningatar pian määrää, tiedustelen Teiltä, haluaisitteko ystävällisesti osallistua tuohon tapahtumaan. Myönteisessä tapauksessa pyydän Teitä lähettämään minulle luettelon sopivasta lauluohjelmistostanne. Pyydän Teitä mainitsemaan myös muutaman miesäänen kanssa laulettavan dueton, joista kuningatar voi valita haluamansa kappaleet esitettäväksi."

Luonnollisesti aikansa kuuluisin laulajatar Nellie Melbakin osallistui näihin linnan musiikki-iltoihin. Hänen kuvauksensa ei sisällä pelkästään miellyttäviä muistoja:

- Olin viettänyt kokonaisen vuoden englantilaista ja ranskalaista suurkaupunkielämää, ja minusta alkoi tuntua, että olin jo osa tätä loistavaa juhlintaa enkä pelkästään sen katselija. Tämän ajanjakson suurimman huomionosoituksen sain, kun minua pyydettiin laulamaan kuningatar Victorialle seurueessa, johon kuuluivat Tostin lisäksi Jean ja Edouard de Reszke.

Jos muistan oikein, se tapahtui heinäkuun 4. päivänä 1890. Tulimme parhaassa mahdollisessa tunnelmassa asemalle kello kolmen junalle, jonka piti olla Windsorissa puoli neljältä. Jean ja Edouard olivat molemmat hyvin riehakkaita, Tostilla oli yllään pitkä takkinsa, joka herätti aina suuren yleisön huomiota.

Minusta tuntui ihmeelliseltä saada laulaa kuningatar Victorialle ja Saksan keisarinnalle. Katselin ikkunasta ulos, rummutin sitä sormillani ja selvittelin kurkkuani.

- Kultaseni, mitä teet?, kysyi Tosti ranskaksi. - Pelottako sinua?

Ei, en pelännyt. Mutta en olisi halunnut olla nyt taiteilijatar enkä tuntea itseäni niin ahdistetuksi.

Olimme jotenkin erehtyneet eikä meitä vastassa ollutkaan vaunuja. Meidän oli pakko ajaa linnaan vanhoilla kiikkerillä ajopeleillä. Vaunujen ajuri näytti vähän epäilevältä.

Hän vei meidät joka tapauksessa oikean sisäänkäynnin eteen, mutta kello oli jo melkein neljä kun meille lopultakin osoitettiin pieni huone linnassa.

Meitä oli pyydetty esiintymään kello neljäksi, mutta neljännestä yli ei vielä ollut ilmaantunut ketään johdattamaan meitä kuningattaren luo. "Heidän pitäisi tietää hyvin, että minun on laulettava tänä iltana vielä Covent Gardenissa", sanoin ja jatkoin huoneen tutkimista.

Kello oli puoli viisi, kun muuan hovimies tuli lopultakin ilmoittamaan meille, että viivytys johtui Saksan keisarinnasta, joka oli mennyt kävelylle. Tämä ei ollut vielä palannut, mutta nyt meidän piti joka tapauksessa mennä kuningatar Victorian luo - hän tahtoi ottaa meidät vastaan yksin.

Kun astuimme sisään, otti eräs mustiin pukeutunut pieni, hovinaisten ympäröimä nainen askeleen meitä kohti. Ajattelin kaikkea sitä, mitä merkitsi olla kuningatar Victoria ja että tämä pieni hahmo kätki sisäänsä hengen, joka oli yli puoli vuosisataa hallinnut miljoonien alamaisten sydämiä myrskyissä ja koettelemuksissa. Hän ojensi meille kätensä kullekin vuorollaan ja katseli meitä samalla suoraan silmiin. Minulla oli elävä tunne siitä, että katselimme kuin taulua joka oli alkanut elää - hän muistutti niin muotokuviaan: samat hienot hopeahapset ja raskaat silmäluomet.

Kuningatar teki meille useita kysymyksiä urastamme ja sitten seurasi pitkä tauko, jonka aikana kuulin selvästi takan reunuksella pendyylikellon mittaavan lasikuoressaan meille niin kallisarvoisia sekunteja. Nyt se näytti lähes neljännestä vaille viittä, ja aloin tulla jo tuskaiseksi ajatellessani Covent Gardenia.

Kuningatar katkaisi hiljaisuuden: "Keisarinna on kovin myöhässä", hän sanoi. "Luulenpa että me aloitamme."

Me lauloimme ja lauloimme. Esitimme soolonumeroita, duettoja, lisää soolonumeroita ja lopuksi - kuten luulimme - Faust-ooperan viimeisen näytöksen trion.

Alkoi tulla jo pimeä, ja kello takan reunuksella löi puoli kuusi. Miltei kuulin mielessäni, kuinka yleisö jonotti Covent Gardenin viidennen parven sisäänkäynnin edessä. Oli aivan selvää, että kuningattarelle oli unohdettu kertoa tämäniltaisesta laulustani Covent Gardenissa. Hän olisi varmasti ollut viimeinen pidättelemään meitä, jos hän vain olisi tiennyt. Nyt hän yritti luultavasti vain pidentää konserttia keisarinnan tuloon saakka.

Samassa silmänräpäyksessä kuului askelia oven takaa; se avattiin ja keisarinna astui sisään, posket punaisina kävelyretkestä. "Nyt", ajattelin, "nyt vihdoinkin pääsemme lähtemään". Mutta minun kauhukseni kuningatar Victoria kääntyi ystävällisesti keisarinnaa kohti ja sanoi: "Nyt olet menettänyt jotakin hurmaavaa! Meidän täytyy kuulla vielä lisää sinun laskuusi!"

Olin juuri sanomaisillani hänelle, että minun pitää esiintyä kello kahdeksalta, mutta Jean tönäisi minua, ja raskain sydämin palasimme pianon ääreen. Lauloimme koko ohjelman toistamiseen, mutta pelkään että tämä kerta meni vähän hutiloiden, ja Faustin trio muistutti enemmän ragtimea kuin ooperaa.

Mutta kun tunsin olevani ehdottoman epätoivon rajoilla, niin pelostani huolimatta sain kuiskatuksi neiti Minnie Cochranille, että olin aivan kauhuissani, koska minun piti palata nopeasti Lontooseen ja kysyin, olisiko mahdollista päästä jotenkin lähtemään. Hänen majesteettinsa sai selvästi tietää tämän, sillä muutaman ystävällisen sanan jälkeen saimme siirtyä naapurihuoneeseen hieman virkistäytymään ja pääsimme lähtemään.

Ennen poistumistamme neiti Cochran ojensi meille jokaiselle pienen paketin, ja otimme ne vastaan kaikessa kiireessä. Sitten ajoimme asemalle sekavin tuntein, mutta tällä kertaa kuninkaallisilla vaunuilla.

Kuin ihmeen kautta meillä oli onnea: juna tuli juuri Windsorin asemalle. Minulla ei olisi enää aikaa syödä illallista eikä vaihtaa vaatteita, mutta onneksi ylläni oleva puku sopisi sisääntulooni.

Mutta juuri nyt olimme uteliaita tietämään, mitä paketeissamme oli.

"Avaa sinä ensin", sanoi Tosti minulle.

"Ei, näytä sinä ensin omasi", sanoi Jean Tostille.

Lopulta teimme kompromissin: avaisimme kaikki pakettimme yhtä aikaa. Ja mitä saimmekaan:

Minä: Pienen rintakorun, joka oli koristeltu helmin ja rubiinein.

Jean: Kultaiset paidannapit.

Tosti: Kultaisen kynän.

Edouard: Kultaisen ja platinaisen paidannapin.

Kun tulin Covent Gardeniin, oli ensimmäinen näytös jo menossa. Johtaja Harris seisoi ja repi hiuksiaan, ja näyttämön takana oli helvetti irti. Vastaamatta yhteenkään kysymykseen juoksin pukuhuoneeseeni, vaihdoin salamannopeasti pukua, sain vähän maskia kasvoihin ja syöksyin suoraan näyttämölle. Olin myöhässä viisitoista minuuttia, mikä ei onneksi ollut kokonaisuudelle vielä niin vaarallista.

Mutta sinä iltana täpötäydelle katsomolle lauloi hyvin nälkäinen Gilda."

Näistä hovijuhlista saatamme saada sellaisen käsityksen, että Paolo Tosti oli päässyt lähes taivaaseen. Mutta usein hän kaipasi myös kotimaahansa - kirje vuodelta 1894:"Kuinka minua elvyttäisikään hitunen kotimaani happea täällä tämän lokasäkin pohjalla, paikassa jossa joka päivä ja joka hetki hengitän saastaisia kaasuja!"

1900-luvun alussa Tosti otti Englannin kansalaisuuden, ja asiasta nousi Italiassa tietenkin suuri kohu. Vihjailtiin että Tosti teki näin voidakseen vastaanottaa Viktorian ritarikunnan kunniamerkin. Mutta Tosti protestoi äänekkäästi: hän oli saanut kyseisen kunniamerkin jo 15 vuotta aikaisemmin. Italian lehdistö jatkoi kuitenkin pommitustaan muistaen kuitenkin erään seikan - näin eräs roomalainen lehti: "Hänen hairahduksestaan huolimatta hänen musiikkinsa pysyy aina italialaisena, ja kutsuvieraat hänen pöydässään tulevat olemaan valtaosaltaan italialaisia, kuten pitääkin. Sekin on sentään aina jotakin." - Tosti vastasi: "Olen elänyt 30 vuotta tässä maassa, ja ne vuodet ovat olleet minulle jatkuvaa ystävällisyyttä, sydämellisyyttä ja hyvyyttä. Elettyäni täällä suurimman osan elämästäni, koettuani täällä taiteeni ja työni menestyksen en voi enää sekoittaa Englantia vieraiden maiden harmaaseen piiriin. Se on ollut toinen isänmaani."

Tostin Ison-Britannian hovissa kokema ystävällisyys laimeni kuitenkin vuonna 1910 Edward VII:n kuoltua. Tätä seurasi Yrjö V, johon Tostilla ei enää ollut yhtä lämmintä suhdetta. Hänen käyntinsä hovissa vähenivät, eikä hänen palveluksiaan enää tarvittu entisessä määrin. Hän päätti palata Italiaan - vuoden 1910 kesä oli viimeinen, jonka hän vietti Lontoossa. Paluu oli helppo: Tosti oli suuri kansainvälinen kuuluisuus, Italian pieni suuri mies. Hän oli Ison-Britannian Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen ja hänet oli aateloitu vuonna 1908. Pieni sotapolitiikkaan liittyvä kannanotto helpotti vielä hänen paluutaan: Italia oli hyökännyt 1910 Libyaan, ja Tosti sävelsi sotaan lähteville marssin Itala Stella, Italian tähti. Giornale d'Italia julkaisi sen erikoisnumerossaan ja lähetti sadantuhannen kappaleen painoksen Afrikan joukoille. Tällä laululla Tosti sai anteeksi Englannin kansalaisuutensa.

Paolo Tosti viimeiset vuodet Italiassa kuluivat leppoisissa merkeissä. Hän asui Roomassa ja vietti kesät ystäviensä luona Francavillassa. Musisointia ja sävellystä hän ei jättänyt: vielä 1916, paria kuukautta ennen kuolemaansa hän kirjoitti uusia lauluja. Hänen viimeisten vuosiensa suuri ajatus oli säveltää oman maakuntansa Abruzzian kansanlaulujen hengessä uusia lauluja, minkä hän toteuttikin. Muutamassa vuodessa nämä laulut levisivät abruzzialaisten keskuuteen ja muuttuivat lähes kansanlauluiksi.

Tänään meillä saattaa olla suoranaisia vaikeuksia käsittää, miten suosittuja Tostin laulut olivat vuosisadan vaihteessa. Lontoo oli yksi musiikkimaailman keskuksia, ja siellä hänellä oli tilaisuus tavata kaikki maailman suurimmat laulajat. Myöskään konsertit eivät vielä olleet niin puhtaaksiviljellyn tyylikkäitä (ja ikäviä) kuin tänään: aarioita, liedejä ja laulelmia sekoitettiin estoitta keskenään, ja konserteissa oli lupa myös viihtyä. -

Yksi Tostin parhaita ystäviä oli maailman huipputenori Enrico Caruso. Caruso lauloi mielellään Tostin lauluja sekä konserteissaan että levyillään. Vuonna 1919 hän levytti laulun 'A vucchella, Pienelle suulle, jonka Tosti oli säveltänyt 1907 d'Annunzion runoon. Äänityksessä herättää huomiota laulun orkesterisäestys, jollaiseen oman aikamme kolmiotenoritkin ovat mielellään turvautuneet - Tostihan käytti säestyssoittimena jokseenkin poikkeuksetta pianoa.

Musiikki 3/Tosti: A vucchella 3:50 (Enrico Caruso, orkesterisäestys)

Miksi omistaa Paolo Tostille kokonainen tunti ohjelma-aikaa? Onko hän sen arvoinen tässä maailmassa, joka on täynnä hyviä säveltäjiä? - Omasta mielestäni hän kyllä ansaitsee muistamisen. Hänen parhaat laulunsa ovat kestäneet kulutusta jo yli sata vuotta, ja niitä esitetään kaikkialla maailmassa, missä sattuvaa melodiaa, aitoa tunnetta ja lämpöä arvostetaan. Varsinkin Italiassa on työskennelty hänen musiikkinsa hyväksi: vuodesta 1983 hänen synnynkaupungissaan Ortonassa on toiminut hänen nimeään kantava laitos Instituto Naziolale Tostiano, Tosti-instituutti. Se pyrkii Tostin kustantajan Ricordin kanssa julkaisemaan tarkistettuina kaikki hänen säveltämänsä 273 teosta, sekä nuottijulkaisuina että cd-levyinä. Nuottivihkojen määräksi on suunniteltu neljäätoista, ja julkaisutyö alkoi vuonna 1990. Nyt siinä on päästy jo puoliväliin. Tostin kootut laulut mahtunevat jotenkuten kahdellekymmenelle cd-levylle. Instituutti on julkaissut myös Tostia käsittelevää kirjallisuutta sekä järjestänyt näyttelyitä hänen elämäntyöstään.

Pieni esimerkki suomalaisen suurlaulajan Tom Krausen taannoisesta juhlakonsertista: tavanomaisen lied-ohjelmiston jatkoksi hän lauloi kaksi Tostin laulua osoittaen, että ne kuuluvat eurooppalaisen yksinlaulun keskeiseen ohjelmistoon. Myös laulunopettajat korostavat niiden merkitystä italialaisen bel canton ja lennokkuuden saavuttamisessa.

Yksi Tostin suosituimpia lauluja on Marecchiare, Napolin lähettyvillä sijaitsevan seudun ylistyslaulu, maailman napolilaisin laulu. Luciano Pavarotti on sen paras mahdollinen esittäjä:

Musiikki 4/ Tosti:Marecchiare (Luciano Pavarotti + National Philharmonic Orchestra, joht. Gian Carlo Chiaramello)

Mutta ennen jäähyväisiä meidän on syytä antaa vielä kerran puheenvuoro Nellie Melballe. Tostilla ja hänellä oli kerran suuri elämys Venetsiassa:

En koskaan unohda erästä iltaa Venetsiassa 1892. Tosti ja minä päätimme antaa yhdessä konsertin Canale Grandella. Oli ihana yö, jollaisena synkinkin sielu haluaa tuntea itsensä hieman runolliseksi. Suosikkigondolieerini Ambroggio ohjasi meidät kanaalille. Tosti oli lainannut kauniisti soivan ja hyvin viritetyn harmonin, ja lauloin ensi Tostin Serenatan ja Mattinatan. En koskaan unohda sitä ylentävää tunnetta, kun ääneni soi tämän unelmakaupungin veden yllä. Ihmiset keräytyvät ympärille kuuntelemaan meitä, ja ryhmä gondoleja seurasi jäljessämme. Kuuntelijajoukosta kaikui yhtenään "Bravo, bravo Tosti! Brava, Melba!"

Seuraavana vuonna yritimme uusia tämän onnellisen elämyksen Englannissa Henleyn perinteisesen purjehduskilpailun yhteydessä. Vaikka Tosti vakuutti, että en ollut eläessäni laulanut niin hienosti, ei veneiden joukosta kuulunut ainoatakaan suosionosoitusta, ei pienimpiäkään aplodeja. Koska ymmärsimme, että kuulijat eivät arvostaneet kohtuullisessa määrin meitä, otin piloillani Tostin hatun ja panin sen kiertämään yleisön joukkoon. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme saaneet kokoon 4 shillingiä ja 8 penceä, joka riitti juuri ja juuri yhteen rusinakakkupalaan! - -

Mutta vähän myöhemmin eräs ystäväni tuli kysymään minulta:

"Lauloitteko Thamesilla tässä eräänä iltana?"

Nyökkäsin.

"Tiesin sen", hän sanoi. "Yleisö oli äärimmäisen ihastunut."

Ajattelin palkkiotamme ja olin hiljaa.

Musiikki 5/Tosti: Venetian Song (José Carreras ja Barbara Frittoli + Ensemble Wien) 3:29