"MUISTINSAMENETTÄNEEN MUISTELMIA" - ERIK SATIE (1988)

MUSIIKKI: Satien Redite Päärynänmuotoisista kappaleista

Hän ei ollut mikään tavallinen mies, tämä säveltäjä Erik Satie. Omissa "Muistinsamenettäneen muistelmissaan" hän kuvailee ulkonaista itseään näin:

Tummanruskeat hiukset ja kulmakarvat; harmaat silmät - luultavasti täplikkäät; myrskyisät kulmakarvat; pitkä nenä; tavallinen suu, laaja leuka, soikeat kasvot. Pituus 5 jalkaa 6 tuumaa.

Hän vihasi aurinkoa:

Miten ikävä aurinko onkaan, mikä kiusankappale! Se näyttää valtavalta vasikalta, jonka pää on punainen kuin kukon. Sen pitäisi hävetä!

Hän käveli sateella uskomattoman pitkiä matkoja. Musta sateenvarjo oli hänen elämänsä loppupuolen erottamaton kumppani. Hän pukeutui aina moitteettomasti tumaan pukuun, mustaan päällystakkiin, jonka kaulus oli ylöskäännetty. Asua täydensi musta knalli, hänen ehdoton tavaramerkkinsä.

Hänestä on säilynyt pieni filminvälähdys, 20-luvulla tehty kokeellinen elokuva, jossa hän hyppii onnellisena tykin ympärillä moitteettomassa asussaan. Tavallisissa oloissaan hän käveli hitaasti, pienin askelin sateenvarjo tiukasti kainalossaan. Puhuessaan hän pysähtyi, koukisti hiukan toista polveaan, kohensi kakkuloitaan asettaen nyrkkinsä lanteille. Sitten hän jatkoi matkaansa pienin, verkkaisin askelin.

Erik Satie on yksi eniten väärinymmärrettyjä säveltäjiä. On ihmisiä, joille hän on ainoa säveltäjä, ainoa mahdollisuus niin sanotun taidemusiikin piirissä. Valtaosa kuuntelijoista odottaa hänen musiikistaan pelkkää komiikkaa, pilapuheita tai huonoja vitsejä. Suurimmalle osalle ihmiskuntaa hän on täysin tuntematon.

Tämä erikoinen, haavoittuva, ujo ja traaginen hahmo teki itselleen ja musiikilleen vahinkoa noilla purevilla ajatuksillaan, joita hän sähisi lehtikirjoituksissaan ja pienissä muistiinpanolappusissaan.

Tämänkaltaisilla:

Kysy keneltä tahansa. Jokainen kertoo sinulle, jopa idiootti.

Miksi ihmisiä on helpompi pitkästyttää kuin viihdyttää?

Muusikko on ehkäpä vaatimattomin kaikista eläimistä, mutta hän on myös ylpein. Hän juuri keksi runouden tuhoamisen ylevän taiteen.

Kun oli nuori, minulle sanottiin aina: "sittenpähän näet kun olet 50-vuotias." Nyt olen viidenkymmenen enkä ole nähnyt mitään.

Marssikaa yksin. Tehkää päinvastoin kuin minä. Älkää uskoko ketään.

Mitä enemmän meitä muusikoita on, sitä hullummiksi me kaikki tulemme.

Mutta joskus hänen teksteissään oli huumoria tai hieman väsynyttä itseironiaa. Kerran hän kuvaili muusikon päivää:

Taiteilijan täytyy järjestää elämänsä. Tässä on päivittäisten toimieni aikataulu: Nousen klo 7.18. Olen innoittunut 10.23:sta 11.47:ään. Lounastan klo 12.11. ja nousen pöydästä klo 12.14. Terveellinen ratsastus hevosen selässä maatilani ympäri seuraa 13.19:sta iltapäivällä klo 14.53:een. Toinen kierros inspiraatiota klo 15.12:sta 16.07:ään. Kello 17:sta klo 18.47:ään on monenlaisia toimia - miekkailua, mietiskelyä, liikkumattomuutta, vierailuja, tarkastelua, taitavuutta ja uintia.

Päivällinen tarjotaan klo 19.16 ja lopetetaan klo 19.20. Kello 20.09:stä klo 21.59:ään sinfonista lukemista, ääneen ja kovaa. Menen vuoteeseen säännöllisesti klo 22.37. Kerran viikossa, tiistaisin, herään ja lähden liikkeelle klo 03.14.

Ainoa ravintoni koostuu valkoisesta ruoasta: munista, sokerista, suikaloiduista luista, kuolleen eläimen ihrasta, vasikanlihasta, suolasta, kookospähkinöistä, valkoisessa vedessä keitetystä kanasta, homeisista hedelmistä, riisistä, nauriista, kamferimakkaroista, salaatista ja eräistä kaloista, jotka syön nahattomina, tortuista, juustosta ja puuvillansiemenistä. Keitän viinini ja juon sen kylmänä sekoitettuna verenpisaran mehuun. Minulla on hyvä ruokahalu, mutta en koskaan puhu syödessäni, sillä pelkään tukehtuvani.

Hengitän varovaisesti vähän kerrallaan ja tanssin erittäin harvoin. Kävellessäni pidän kiinni kylkiluistani ja katson säännöllisesti taakseni.

Ilmeeni on hyvin vakava. Kun nauran, se on tahatonta ja pyydän aina kohteliaasti anteeksi.

Nukun vain toinen silmä suljettuna, hyvin sikeästi. Sänkyni on pyöreä ja siinä on reikä, jotta pääni menisi siitä läpi. Joka tunti palvelija ottaa lämpöni ja antaa minulle toisen..

Kustantajansa luetteloon Satie kirjoitti itsestään seuraavan omakuvan:

'Monsieur Erik Satie syntyi Honfleurissa toukokuun 17. päivänä 1866. Häntä pidetään oman aikamme kummallisimpana muusikkona. Hän luokittelee itsensä fantastikkoihin, joita hän pitää erittäin kunnioitettavina ihmisinä. Hän sanoo usein ystävilleen: Vaikkakin synnyin lyhytnäköisenä olen luonteeltani kaukonäköinen...Kaihda ylpeyttä: kaikista niistä paheista, joista kärsimme, on ylpeys ummettavin. Antaa niiden onnettomien ihmisten, joiden näkö ei minua näe mustata kielensä ja särkeä korvansa.'

Hänen lapsuutensa oli harmaa ja iloton. Hänen äitinsä, skotlantilainen, Ranskaan kieltä oppimaan tullut Jane kuoli Satien ollessa 6-vuotias. Poika joutui asumaan isovanhempiensa luona; kun hänen isänsä meni uusiin naimisiin, perhe muutti Pariisiin. Erik oli saanut pianonsoiton opetusta 10-vuotiaasta alkaen. Myös hänen äitipuolensa oli pianonsoiton opettaja - tämä lisäsi pojan inhoa pianoa kohtaan. 13-vuotiaasta hänen oli pakko käydä Pariisin konservatoriota, tietysti huonolla menestyksellä. Tähän aikaan hänen kaikki vapaat hetkensä kuluivat kirjojen parissa. Hän löysi oman kirjailijansa, Hans Christian Andersenin - saattaa olla, että näissä kahdessa oli paljon yhteistä. Hänen teorianopettajansa Taudou oli sitä mieltä, että Erik sopisi paremmin pianistiksi; pianonsoitonopettaja Mathias uskoi tästä pikemminkin tulevan säveltäjän. Kumpikaan ei oikein pitänyt oppilaastaan.

Uskonto kiinnosti häntä. Hän vietti paljon aikaa Notre Damessa, tutki goottilaista taidetta enemmän kuin musiikkia. Parinkymmenen ikäisenä hän joutui sotaväkeen, mutta hänet vapautettiin pian heikon terveytensä vuoksi. Hän ei palannut enää konservatorioon. Pian hän sai paikan Montmartrella Chat Noir -kahvilassa. Hän antoi partansa kasvaa, hankki tyylikkään hatun ja sai paljon ystäviä. Hän muutti pian täydelliseen vapauteen isänsä kodista erään nolon tapahtuman vuoksi: hänet yllätettiin perheen palvelijattaren sängystä.

(Vaatteitten kahinaa, pientä himokasta naurahtelua, sängyn narahduksia, kuiskauksia - sitten aukeava ovi ja isän hämmästyneen moittiva kysymys:)

- Erik, mitä te teette? Nouse ylös sieltä! - Marie, Te lähdette tänään tästä talosta!

MUSIIKKI - Satie: La Belle exentrique, osa Grande rituale

Vuosi 1890. Erik Satie istuu huoneessaan ja sormeilee pianoa. Hän ei ole mikään erityisen hyvä pianisti, mutta hän pystyy sentään hankkimaan toimeentulonsa kahvilasoittajana. Hänen musiikillinen ammattitaitonsa on varsin puutteellinen - hän oli liian usein pois Taudoun teoriantunneilta. Hän on etsinyt itselleen vielä boheemimaisemman asunnon, jonka sekasorto ällistyttää joskus häntä itseäänkin. Sen kalustuksena ovat vain penkki, pöytä, lipasto ja piano.

Hieman aikaisemmin hän oli tutustunut erääseen veljeskuntaan, jonka ajatusmaailma on omituinen sekoitus haaveellisuutta, uskontoa, wagnerilaisuutta ja boheemielämää. Nyt näyttäytyy ensimmäistä kertaa Satien taipumus etsiytyä erilaisten piirien ja veljeskuntien jäseneksi. Tuntuu joskus, että hänelle tärkeintä on vain kuulua johonkin. Aatteella ei ole niin väliä. Mutta hän nauttii tuntiessaan olevansa tämän veljespiirin hovisäveltäjä.

/MUSIIKKI edellisen takana /

Jo näinä vuosina syntyy kaksi teosta, joita ilman Satie ei olisi Satie. Aina kahvilasta tullessaan hän istuu soittamaan pianoa - omituista musiikkia, jota ei voi sijoittaa mihinkään. Jokainen pianoa puolitoista vuotta soittanut haaveilee näin oman musiikkinsa ääressä. Mutta Satie ei osaa soittaa kunnolla ja teoriasta hänellä on vain hämärä aavistus. Todella: hän on täydellinen amatööri elämänsä neljä ensimmäistä vuosikymmentä. Eräs ystävä luonnehtii erikoisen sattuvasti hänen silloista maailmaansa:

LATOUR:

Hänen tilanteensa oli todella kummallinen. Hän oli kuin ihminen, joka hallitsee aakkosista kolmetoista kirjainta, mutta päättää kuitenkin niiden avulla luoda uuden kirjallisuuden.

SATIE:

Näin oli. Jouduin ponnistelemaan valtavasti saadakseni aikaan yhden tahdin.

LATOUR:

Itse asiassa hänellä ei ollut aluksi muuta kuin tuo nimi: gymnopedia. Gymnopediat olivat muinaiskreikkalaisia juhlia, joissa nuorukaiset tanssivat gymnopedioita liikkuen hitaasti ja arvokkaasti, ehkä alastomina, Apollon , Dianan ja Bacchuksen kunniaksi. - Me istuimme Chat Noirissa, ja Satie puhui usein innostuneena gymnopedioistaan. Hän siirsi itsensä mielessään antiikin Kreikkaan. Kun hän tuli kahvilaan, piti jonkun ystävän kuuluttaa 'Erik Satie, gymnopedisti'. Ja siihen toinen jatkoi: 'siinä vasta hassu ammatti'.

Jotenkin ne sitten vain syntyivät, nämä kolme gymnopediaa. Niiden teho on edelleen maaginen. Ne ovat Satien rakastetuimmat teokset Gnossiennes-pianosarjan ohella. Kuka tahansa huomaa, että ne ovat sisarsävellyksiä, kuin samaa aihetta hieman muunnellen toistavia. Sanon uudelleen: kuka tahansa puolitoista vuotta pianonsoittoa opiskellut saattaisi löytää samanlaista musiikkia. Mutta Satie löysi sen ensimmäisenä, 22-vuotiaana.

MUSIIKKI: Satien Gymnopediat

Seuraavana vuonna hän siirtyy jälleen uuteen kahvilaan soittajaksi - nämä työpaikat vaihtuvat hyvin tiheään. Eräänä iltana sinne tulee nuori muusikko nimeltä Claude Debussy.

SATIE:

Sillä hetkellä kun näin hänet, tunsin vastustamatonta vetoa häneen. Toivoin voivani elää hänen lähellään ikuisesti. Kolmenkymmenen vuoden ajan olin tarpeeksi onnekas nähdäkseni tämän toiveeni toteutuvan.

He puhuivat siitä, mistä kaksi samanmielistä muusikkoa ovat aina puhuneet: omasta musiikistaan. Debussy haaveili oopperan säveltämisestä ja hänellä oli runsaasti ajatuksia uudenlaisesta oopperataiteesta. Kumpikin tuntui saaneensa kyllikseen Wagnerista:

DEBUSSY:

Ei orkesterin pidä poseerata kun näyttelijä ilmestyy näyttämölle! Eiväthän puutkaan poseeraa näyttämöllä. Meidän täytyy luoda musiikillinen lavastus, musiikillinen maisema, jonka keskellä näytelmän henkilöt liikkuvat ja puhuvat. Emme me tarvitse kupletteja tai johtoaiheita, vaan tietyn ilmapiirin, sellaisen kuin de Chavannes'n maalauksissa.

Satie muisteli myöhemmin näitä keskustelujaan:

SATIE:

Kun tapasin hänet ensimmäisiä kertoja ystävyytemme alussa, hän oli täynnä Musorgskia ja hän yritti etsiä omaa suuntaansa, mikä osoittautui kuitenkin vaikeaksi.

Sävelsin tuohon aikaan "Fils des etoiles" -teostani ja selitin Debussylle, kuinka meidän olisi pakko luopua Wagnerista ja hänen ajatuksistaan. Me haluamme oman musiikkimme ilman hapankaalia.

Mutta miksi emme muuta musiikiksi sitä, minkä Monet, Cezanne, Toulouse-Lotrec ja muut ovat tehneet maalauksissaan? Minä olen oppinut aina maalareilta paljon enemmän kuin säveltäjiltä. - Ja näytti siltä, että Claude otti tosissaan sen, mitä hänelle puhuin. Ohjasinko häntä musiikin impressionismiin? En halua vastata. Tämä kaikki ei kiinnosta minua enää.

DEBUSSY:

Hän auttoi minua valtavasti, tuo onneton kahvilapianisti. Olin kiitollinen hänelle. Jokaisella meillä on joku omituinen ystävä, sellainen jonka kanssa emme mielellämme esiinny ihan parhaissa paikoissa. Kirjoitin ensimmäisen ja kolmannen Gymnopedien orkesterille - itse hän ei vielä olisi siihen pystynyt. Nyt niitä tuntuvat soittavan kaikki mahdolliset kokoonpanot!

Satien isä kuoli ja jätti tälle 7000 frangin perinnön. Satie maksoi velkansa ja osti loppurahoilla seitsemän harmaata samettipukua hattuineen. Ne olivat siihen aikaan sensaatio Montmartrella! Ne kestivät kymmenen vuotta. Niiden jälkeen hän muutti Arcueil'hin, työläiskaupunginosaan. Tuli mustan puvun ja sateenvarjon aika.

Mutta toiseksi viimeinen samettipuku oli vielä jäljellä, kun viimeinen Gnossienne syntyi. Tätä sarjaa Satie eli kahdeksan vuotta. Hän oli edelleen Pariisin innokkaimpia uuskreikkalaisia - se oli oikeastaan muotia kaupungissa. Uppouduttiin Kreikan menneisyyteen ja kulttuuriin; Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 mielenkiinto laajeni myös Kreikan ja yleensäkin Lähi-idän musiikkiin. Debussy ja Satie kuulivat itäistä musiikkia Jaavasta Japaniin saakka - tosin myös yhtä vaikuttavaa musiikkia hieman lähempää, kansanmusiikkia Romaniasta sekä mustalaismusiikkia.

Uudet asteikot ja itä paloivat Satien mielessä. Ne olivat jälleen uusi haaste hänen ontuvalle muusikonkyvylleen. Hän soitti itsekseen jatkuvasti uusia ja outoja asteikkoja, joita hän piti kreikkalaisina, salaperäisinä ja kiihottavina. Maailmannäyttelyn vuonna syntyi kolme gnossiennea, ja tuo ilmapiiri vainosi häntä vielä vuosikaudet. Hänen toiseksi suosituin sarjansa oli syntynyt.

MUSIIKKI: Gnossiennes (3 ensimmäistä)

Vuosia myöhemmin hän sanoi Gymnopedeistä ja Gnossienneista:

SATIE:

Nämä ovat ne ainoat teokset, joita halveksijani ihailevat, ne yli 50-vuotiaat tietenkin. Jos he olisivat loogisia, he pitäisivät siitä musiikista, jota sävelsin aikuisena. Mutta ei...

Hän ei oikein tiennyt, kuinka suhtautua naisiin:

PAULETTE DARTY:

He sanoivat minua hitaan valssin kuningattareksi, Erik ja hänen ystävänsä. En tiennyt koskaan, mitä hän ajatteli minusta, vaikka hän sävelsi minulle viehättäviä lauluja, kuten Je te veux ja Tendrement. Me esitimme niitä yhdessä, ja hän oli aina yhtä tarkka niiden rytmistä - siinäkin hän oli tyypillinen mies! Mitä nyt olisi merkinnyt pieni rubato silloin tällöin sellaisissa lauluissa.

Mutta hän sätti minua usein niiden esityksestä, ja aloin sittemmin laulaa niitä toisten pianistien kanssa.

Luulen, että hän ei pitänyt naisista, vaikka ei hän pitänyt pojistakaan. Kuulin kerran hänen sanovan:

SATIE:

Haluatte tietää, miksi en ole mennyt naimisiin? Yksinkertaisesti siitä syystä, että pelkäisin olevani täydellinen aisankannattaja. Ja sen olisin ansainnut täysin: olen mies, jota naiset eivät ymmärrä.

PAULETTE:

Mutta ajatelkaapa sellaista laulua kuin Je te veux, Haluan sinut. Voisiko kukaan, joka vihaa naisia, kirjoittaa näin? Kuvittelin aina, että se on sävelletty Suzanne Valadonia ajatellen, maalaria, jonka mallina hän usein nuorena istui. Mutta minulle hän sen omisti, en tiedä miksi.

MUSIIKKI: Je te veux

Eräs Satien ystävä meni vuonna 1910 musiikkikauppaan tiedustellakseen hänen teoksiaan.

KAUPPIAS:

Satietako? - odottakaapa, se nimi sanoo minulle jotain. Sehän on juuri se mies, joka on kirjoittanut cakewalkin ja valssin Paulette Darty'lle: La diva d'empiren, valssin Je te veux, Le Piccadillyn. Mutta olen pahoillani - näitä artikkeleita me emme myy!

Miksi hän sitten kirjoitti niitä? Rahanko takia? Vuonna 1903 hän hankki niiden säveltämisellä täsmälleen 76 frangia. Kahvilailmapiirinkö vuoksi? Paljon mahdollista: hän vietti niissä vuosikaudet ja siellä häneltä odotettiin tällaista musiikkia. Mutta ennen kaikkea: hän piti siitä. Hän yritti suhtautua lempeän alentuvasti tähän musiikkiinsa osaan mutta siinä hän ei onnistunut. Se oli hänelle yhtä luonnollista kuin ilma tai viini tai absintti. Ja juuri tässä hän oli esikuvana monelle ranskalaiselle säveltäjälle, ehkä enemmän kuin monilla kokeiluillaan.

Hänen kabareemusiikkiaan ei painettu läheskään niin paljon kuin sitä toista Satieta. Mutta hän kirjoitti sitä kymmenmäärin, kappaleita, joilla oli hänen mielestään liikuttavat tai eksoottiset nimet - sellaisia kuin Petite Chopinette, Metro Scie, Marie j'ai vu, Mes castgnettes, Music hall song, Dreamy Fish, Monsieur de Paris, Lettre de Russie...(nimilista miksautuu seuraavaan musiikkimontaasiin)

MUSIIKKI: sikermä Satien parhaita "keveitä" sävelmiä

- niiden lomassa tai päällä seuraavat Satien mietelmät kahvilaelämästä:

SATIE:

En usko, että kahvilaan tai johonkin muuhun paikkaan menosi voi sinänsä olla paha asia. Olen työskennellyt niissä paljon, ja uskon, että ne suuret nimet jotka kävivät niissä ennen minua, eivät ole tuhlanneet aikaansa. Kuitenkin, todistaakseni moraalisuuteni ja esiintyäkseni kunniallisesti sanon: (puolipirullisesti) "Nuoret miehet, älkää menkö kahvilaan! Kuunnelkaa sellaisen miehen vakavaa ääntä, joka on usein istunut niissä, mutta joka ei sitä kadu - se hirviö."

Debussy oli ystävyksistä lahjakkaampi - varhaiskypsä ja monipuolinen. Tänään ajattelemme mielellämme, että hän olisi ajatellut musiikissa vain väriä ja tunnelmaa. Mutta muoto oli hänelle yhtä tärkeä. Hän moitti kerran Satieta:

DEBUSSY:

Erik, minä pidän musiikkisi epätodellisesta maailmasta. Mutta jotain siitä puuttuu ja se on muoto. Taiteessa kaiken pitää alkaa jostakin ja loppua johonkin ja kaiken siinä välillä on oltava järjestyksessä. Kunpa oppisit antamaan arvoa muodolle - se on muusikon paras ystävä.

Satie ei vastannut. Hän hymyili arvoituksellisesti ja lähti kahvilasta. Jonkin ajan kuluttua hän ojensi Debussylle kahdelle pianistille kirjoittamansa sävellyksen, jonka kansilehdelle oli kirjoitettu otsikko 'Kolme päärynänmuotoista kappaletta'. Se oli hänen soiva vastaväitteensä Debussyn käsitykselle. Se oli ironinen puheenvuoro ystävysten keskustelussa. Mutta se oli muutakin: 'poire' -sanalla on ranskan kielessä toinenkin merkitys kuin päärynä. Se merkitsee samalla 'pölkkypäätä'.

Nämä kolme kappaletta ovat tarkemmin katsottuna seitsemän osan sarja, jonka Satie kokosi nopeasti aikaisemmasta tuotannostaan. Teoksen mukana on esittelyteksti, suositus, jossa Satie lausuu näin:

SATIE:

Olen elämänvaiheitteni ihmeellisessä käännekohdassa. Tässä teoksessa ilmaisen asiaankuuluvan ja luonnollisen hämmästykseni. Uskokaa minua, taipumuksistani huolimatta! Älkää käyttäkö väärin ohimenevien pyrkimystenne taikakaluja. Pitäkää rakastettuja kielellisiä saippuapalloja pyhinä, Jumala antaa teille halutessaan anteeksi. Intohimoisesti palava sammuu itsekseen. Kiivaudelle ei ole olemassaolon oikeutusta. Enempää en voi luvata, vaikka olen huolellisesti kymmenkertaistanut itseni, vastoin kaikkia varovaisuussääntöjä. Onko siinä kaikki? - Näin sanon itselleni. Erik Satie.

Mitä tuo saattaisi tarkoittaa? En tiedä. Ehkä se on ironiaa, paremmin menestyneen säveltäjätoverin ivaamista; kaikkien sääntöjen pilkkaa. Mutta päärynänmuotoiset kappaleet jäivät elämään omaa elämäänsä musiikkina, johon kätkeytyy paljon enemmänkuin kuin nimen sanaleikki.

MUSIIKKI: 1. osa Kolmesta päärynänmuotoisesta kappaleesta

1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli Satielle ulkonaisesti säälittävän köyhää aikaa. Se oli köyhyyttä, josta puuttui kaikki Pariisin taiteilijaromantiikka: liian pitkiä iltoja kahviloitten pianon ääressä, suoranaista nälkää, öisiä kävelymatkoja, harvoja uusia sävellyksiä, vaihtuva epämääräisten säestettävien kulkue. Ristiriita päällisin puolin moitteettoman Satien ja hänen nuhruisen asuinympäristönsä välillä kasvoi: naapurit eivät tienneet, mihin tuo omituinen herrasmies suuntasi kävelymatkansa, joille hän lähti joskus alkuillasta ja palasi vasta aamun sarastaessa.

SATIE:

Köyhyys tuli kuin pieni tyttö suurine, vihreine silmineen.

Lisäksi häntä alkoi vaivata epävarmuus ja puuttuva usko itseensä säveltäjänä. Tähän vaikutti myös Debussyn menestys. Pelleas ja Melisande, jossa monet heidän yhteiset keskustelunsa heijastuivat, oli säveltäjälleen taiteellinen menestys, ja sitä seurasi useita loisteliaita orkesteriteoksia. Satie tunsi niiden rinnalla oman taitamattomuutensa ja sävellystekniikkansa riittämättömyyden. Tämä johti sitten yllättävään päätökseen: suureksi ja ikuiseksi amatööriksi julistautunut Satie meni uudelleen konservatorioon jatkamaan opintojaan. Hän oli tällöin 39-vuotias.

DEBUSSY:

Yritin vastustaa sitä. Muistelin niitä vuosia, jolloin Satien kanssa pilkkasimme Rooman palkintoa ja todistelimme, kuinka opetus johtaa ihmiset mitä inhottavimpaan sivistymättömyyteen. Minusta hän menetteli suorastaan väärin. Hän oli ollut ammattimuusikko jo vuosikausia. Hänen painetut teoksensa osoittivat, ettei hänellä ollut varsinaisesti mitään uutta opittavaa. En ymmärtänyt, mitä iloa hänellä olisi akateemisista sävellyksenopinnoista.

Mutta Vincent d'Indy ja Albert Roussel ottivat hänet hyvin vastaan Schola Cantorumissa. Hän sai varsinaiseksi opettajakseen Rousselin:

ROUSSEL:

Yritin aluksi myös vastustaa hänen uudelleensyntynyttä opiskeluintoaan. Mutta hän piti päänsä ja hänestä tuli todellinen mallioppilas. Hän oli ahkera ja opinhaluinen. Hän toi minulle aina täsmällisesti ne tehtävät, jotka olin antanut. Ne olivat hyvin huolellisesti kirjoitetut, ja hän piti tapanaan koristella nuotit punaisella musteella. Sain hänen musikaalisuudestaan erittäin hyvän kuvan.

Opinnot Schola Cantorumissa jatkuivat kolmen vuoden ajan. Sitten, 42-vuotiaana Satie sai diplominsa. Sen arvosana oli 'très-bien', erittäin hyvä. Hän oli näyttänyt maailmalle, että hän osaa säveltää, myös kaikkien virallisten kaavojen ja normien edellyttämällä tavalla. Ehkä hän yritti osoittaa sitä myös itselleen. Hän päätti kirjeensä titteliin 'Erik Satie, kontrapunktisti'. Mutta sisimmässään hän ei ollut tyytyväinen. Nuoruusvuosien pianonäyt tuntuivat kaikkoavan yhä kauemmaksi, ja kaikki mitä hän kirjoitti opintojaksonsa jälkeen, rapisi kuivuuttaan.

MUSIIKKI - 4-kätinen koraali ja fuuga

SATIE:

Miksi ihmeessä menin d'Indylle! Se mitä ennen kirjoitin oli täynnä charmia. Ja nyt! Mitä tyhjänpäiväisyyttä! Mitä tylsyyttä!

Mutta sitten, muutaman vaikean vuoden jälkeen tapahtui ihme. Maurice Ravel ja muutamat Satien ystävät päättivät järjestää konsertin, jossa soitettiin Satien varhaista pianomusiikkia.

SATIE:

Oikeastaan se konsertti järjestettiin d'Indyn vastustamiseksi. Siellä soitettiin Sarabandini sekä Le fils des étoiles eli juuri ne teokset, joita aikanaan pidettiin oppimattomuuteni näytteinä - nyt ne saivat innostuneen vastaanoton. -

He sanovat nyt minua 'tutkimusmatkailijaksi'. Näin se elämä kulkee. Ja kaikki tämä on hyvin hämmentävää.

Ensimmäinen maailmansotakin meni Satielta kuin huumassa, omaan itseen ja omaan musiikkiin keskittyen. Näennäisesti hän muka osallistui: hän liittyi sosialisteihin ja kulki kansalliskaartilaisten kanssa tutkimassa esikaupunkien rauhattomia katuja. - Sen hän olisi tehnyt yksin joka tapauksessa. Pommitusten aikana hän saattoi koputtaa jonkun ystävänsä ovea ja ilmoittaa:

SATIE: (naureskellen, tarkoittamatta mitä sanoo)

Tulin tänne kuolemaan kanssasi. Ja olen iloinen siitä, että minulla on seuraa: kotona minun olisi nukuttava yksin patjan alla.

Yksi vanha ystävä väistyi hänen rinnaltaan, Debussy. Debussy oli jo sairas, ja Satien uudelleenarviointi tuntui jotenkin harmittavan häntä. Tähän vaikutti myös Ravelin ja Satien lähentyminen - Debussy ei voinut sietää Ravelia. Mutta yhtäkkiä Satie oli muodissa. Kaikki nuoret taiteilijat halusivat tavata häntä ja olla hänen vaikutuspiirissään. Ja heitä oli paljon: Darius Milhaud, Jean Cocteau, Picasso, Georges Auric, Francis Poulenc, Sergei Djagilev. Hänen entisiä ja uusia sävellyksiään ryhdyttiin julkaisemaan. Eräs kustantaja pyysi häneltä uusia pianosävellyksiä, ja Satie vastasi sarjalla "Kolme velttoa preludia (koiralle)". Kun ne eivät ensi kerralla läpäisseet kustantajan seulaa, hän jatkoi sarjaa "Todella veltoilla preludeilla".

MUSIIKKI - Todella veltot preludit

Hänen elämänsä muuttui hieman helpommaksi. Hän saapui kahvilaan kello 11:n maissa, joi oluen, poltti sikareita, söi lounasta, rupatteli muiden asiakkaiden kanssa. Sitten, kuin huomaamatta, hän vetäytyi sivummalle, otti muistikirjansa ja ryhtyi kirjoittamaan, joko uutta sävellystä tai "Muistinsamenettäneen muistelmia", suosittua pakinasarjaa, joka hykerrytti lukijoita aina ilmestyessään.

Mutta vanheneva satiirikko ei ollut menettänyt särmikkyyttään. Kun Djagilev ja Cocteau pyysivät Satieta mukaansa luomaan uutta Parade -balettia, hän suostui innostuneena. Lavastajana oli Picasso, mikä osaltaan lisäsi hänen halukkuuttaan.

Ensi-ilta toi mukanaan Satien ehkä koko elämänsä ajan toivoman skandaalin - hän oli varmaan kaihoten ja kadehtien katsonut Stravinskyn ihania skandaaleja Pariisissa. Nyt lehdistö ryöpytti taiteilijoita todella isän kädestä. Eräs arvostelija sai Satien vihan vimmoihin: säveltäjän lukuisia haukkumakirjeitä seurasi kutsu leivättömän pöydän ääreen. Tuomio oli kahdeksan päivää vankeutta soimauksesta ja panettelusta. Kuulustelussa Cocteau puolusti ystäväänsä terävällä kielellään ja nyrkeillään: Satien tuomio muutettiin ehdonalaiseksi.

'Parade' vie katsojansa teatterin, akrobaattien, kiinalaisen taikurin, klovnien ja sirkuksen maailmaan. Satien musiikki luo sille kiehtovan taustan. Se heijastelee paikoin jazzin ja ragtimen tunnelmia; erityistä nautintoa Satie sai kirjoittaessaan partituuriin ääniä elävästä elämästä. Hän käyttää pulloja, sireeneitä, kirjoituskonetta, höyrykonetta, revolverinlaukauksia ja dynamojen melua. Saattoi olla, että Satie ei aina ollut kovin innostunut työtovereittensa moderneista keksinnöistä. Mutta hän yritti tehdä parhaansa. Parade valmistui ja se esitettiin keväällä 1917, gaalaesityksenä sodasta kärsimään joutuneitten hyväksi.

MUSIIKKI: Parade

Paraden jälkeen Satie oli Pariisin nuoren säveltäjäpolven sankari. Auric, Honegger, Poulenc ja Milhaud olivat uuden aikakauden miehiä, jotka tarvitsivat ihanteen ja esikuvan jostakin, joka oli aikanaan vastustanut kaikkea. Satie sopi sellaiseksi paremmin kuin hyvin.

Hän ennätti keksiä vielä yhden uutuuden, johon palattiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin: ns. sisustusmusiikin. Eräässä galleriassa esitettiin näytelmää, jonka väliajoille Satie keksi musiikkia - musiikkia, jota ei saisi kuunnella. Mutta yritys ei onnistunut aivan niin kuin hän oli ajatellut:

PIERRE BERTIN:

Esitämme tänään ensimmäistä kertaa herrojen Satie ja Milhaud luomuksen, sisustusmusiikin, jota soitetaan näytelmän väliajoilla. Kehotamme, että ette olisi huomaavinannekaan sitä ja pyydämme teitä käyttäytymään siten kuin sitä ei olisi olemassakaan. Tätä musiikkia ei pidä keskittyä kuuntelemaan. Se on osa elämää samalla tavoin kuin taulu seinällä tai tuoli, jolla istut - tai et istu. Herrat Satie ja Milhaud ovat käytettävissä, mikäli haluatte lisää tietoja tai jos tahdotte toivoa jotain.

Mutta Satie ei ollut arvannut keksintönsä tehokkuutta. Kun yleisö tuli tauolle, ja huoneen eri nurkkiin sijoitetut kolme klarinettia ja pasuuna aloittivat soittamisen, kaikki hiljentyivät kuuntelemaan. Tätä Satie ei kestänyt:

SATIE: (hermostuneena)

Keskustelkaa! Puhukaa toisillenne! Liikkukaa! Älkää kuunnelko!

Tämän jälkeen hän ei yrittänyt luoda enää sisustusmusiikkia. Sen tekivät nuoret säveltäjät myöhemmin - ja tekevät yhä.

MUSIIKKI

Hän kirjoitti vielä monia vakavaksi tarkoittamiaan teoksia: baletit Mercure ja Relache, lauluja ja pianomusiikkia. Molemmat baletit saivat huonon vastaanoton - jopa hänen ystävänsä vaikenivat niistä. Hän kävi heikommaksi eikä pystynyt enää nousemaan raitiovaunuun. Kun hän kävi tervehtimässä Darius Milhaud'ta, hän istui hiljaa takan ääressä, päällystakki yllään, kaulukset ylöskäännettynä. Hän ei voinut syödä mitään; keuhkopussintulehdus vei hänen voimansa.

Parin kuukauden kuluttua ystävät näkivät sanomalehdestä, että Satie oli kuollut. Ne, jotka kävivät hänen viimeisessä asunnossaan, löysivät uskomattoman sekasorron: piano oli nuottien ja paperilappujen peittämä; vaatteita, kirjoja, paidankauluksia ajelehti lähes huonekaluja vailla olevassa alakuloisen köyhässä huoneessa. Kaikkialla leijui apeus, likaisuus ja epätoivo. Mutta ovessa olevassa naulassa riippui Satien knalli, ja kävijät olivat kuulevinaan sen isännän mietteliään äänen:

SATIE:

Tulin tähän maailmaan hyvin nuorena, hyvin vanhaan aikaan. Lähetettiinkö minut tänne pitämään hauskaa? Pitikö minun viihtyä täällä? Tuppauduinko tänne?

Mutta jos joku löytäisi jotain todella uutta, aloittaisin taas kaiken alusta.

MUSIIKKI