ALMA ROSÉ, eräs eurooppalainen taiteilijakohtalo (2003)

Nuori viulutyttö Alma Rosé oli yksi 1920-luvun Wienin onnellisimpia ihmisiä. Musiikki täytti hänen elämänsä - ja miksipä ei olisi täyttänyt. Hän oli itsensä Arnold Rosén tytär. Arnold Rosén tunsivat kaikki, jotka musiikkikaupunki Wienissä jotakin merkitsivät. Hänet oli nimitetty jo 17-vuotiaana Wienin filharmonikkojen ja hovioopperan konserttimestariksi. 1882 hän perusti Rosé-jousikvartetin, josta varttui Euroopan nimekkäimpiä yhtyeitä. Varsinkin sen Beethoven-konsertit olivat jopa Wienissä konserttikauden kohokohtia. 1800-luvun lopulla Arnold Rosé oli toiminut myös Bayreuthin oopperaorkesterin konserttimestarina.

Rosén suku polveutui Romaniasta, jossa se tunnettiin Rosenblumin nimellä. Wienissä nimi muuttui soinnikkaammaksi Roséksi. Rosenblumit olivat juutalaisia, kuten merkittävä osa Wienin muusikoista ja taiteilijoista. Rosén perhe solmi läheiset suhteet Gustav Mahleriin: Mahler toimi 10 vuoden ajan hovioopperan johtajana, ja hän arvosti erittäin paljon Rosén, tulevan lankonsa viulutaidetta. Arnold Rosé solmi avioliiton Mahlerin lempisisaren, Justinen kanssa. Rosét ja Mahlerit eivät olleet erityisen uskonnollisia, ja he siirtyivät omantunnon tuskia tuntematta kristillisen kirkon helmaan - tämä oli tärkeää myös heidän uralleen. Heidän elämänsä Wienissä oli selkeän ongelmatonta: he olivat kaupungin musiikkielämän aatelia - jos tuon ajan Wienissä olisi käytetty julkkis-sanan vastinetta, he olisivat olleet kaupungin todellisia julkkiksia.

Arnold Rosén molemmista lapsista kasvoi luonnollisesti muusikoita. Tytär Alma syntyi 1906, ja 6-vuotiaana hän aloitti viuluopintonsa isänsä johdolla. Alfred-veljestä varttui pianisti ja säveltäjä. 13-vuotiaana Alma soitti kuusi tuntia päivässä viulua ja pianoa. Wienin konservatoriossa hän sai opettajakseen parhaan mahdollisen kyvyn, tshekkiläisen viulistin Otakar Sevcikin. Alma ystävättärineen oli tämän ensimmäisiä tyttöoppilaita - 1920-luvun lopulla heihin liittyi nuori suomalainen viulutyttö, Anja Ignatius.

Arnold Rosé täytti 50 vuotta lokakuussa 1913 - samoihin aikoihin Alma oli saavuttanut seitsemän vuoden iän. Koko Wienin musiikkiväki juhli Arnoldia. Kaikkein innokkain oli kreivitär Mysa Wydenbruck-Esterházy, joka oli seurannut Arnoldin uraa jo vuosikymmenet. Hän oli aloittanut suurisuuntaisen hankkeen: Arnold Rosélle oli lahjoitettava Stradivarius tämän syntymäpäivänä! Wienin varakkaat musiikinystävät saatiin mukaan, ja arvokkain mahdollinen soitin, säveltäjä Viottin aikanaan omistama Stradivarius löytyi Englannista. Se ojennettiin Arnoldille suurenmoisessa juhlassa; tämä soitin oli hänen uskollisin ystävänsä hänen loppuelämänsä kaikkina, viime vaiheissa hyvin surullisinakin päivinä.

Rosén perhe vaali lempeän päättäväisesti Alman muusikonkehitystä. Hänen debyyttipaikakseen valittiin Bad Ischlin kylpyläkaupunki, jonne koko Itävallan kerma kokoontui kesäisin hoitamaan terveyttään mahdollisimman helpolla ja viihdyttävällä tavalla. 15-vuotias lahjakas ja kaunis Alma soitti perhekonsertissa taattua suussa sulavaa romanttista musiikkia: Johan Svendsenin Romanssin, Dvorakin Humoreskin ja Kreislerin Vanhan wieniläisen sävelmän. Isä-Arnold ja veli Alfred tarjosivat hieman painavampaa, Beethovenin Kevätsonaatin. Ja menestys oli luonnollisesti taattu, myös Alman osalta. Hänet oli esitelty seurapiireille kuten nuori kaunotar ensimmäisissä tanssiaisissaan.

Alma Rosén varsinainen ensikonsertti tapahtui Wienissä, Musikvereinin suuressa salissa lokakuussa 1926. Oopperaorkesterin muusikoista koottu orkesteri avusti johtajanaan Arnold Rosé. Alman soolonumeroina olivat Beethovenin F-duuri -Romanssi sekä Tshaikovskin viulukonsertto. Isänsä kanssa hän soitti Bachin kaksoiskonserton. Konsertti oli tietysti pieni sensaatio Wienissä, ja paikalla olivat Richard Straussia myöten kaikki joiden pitikin. Alma oli hermostunut, ja hänen soittonsa jäi varsin araksi. Hän pystyi vapautumaan vasta viimeisessä numerossa, Tshaikovskin konsertossa. Yleisön reaktiot ja arvostelut olivat laimeita. Alma ei niiden mukaan ollut vielä kypsä. Näiden arvostelujen yhteydessä tuotiin jo nyt esiin hänen taustansa, jonka kanssa hän joutui loppuelämänsä kamppailemaan: hän oli Arnold Rosén tytär ja Mahlerin sisarentytär. Häneltä odotettiin enemmän kuin muilta.

Alma ja Arnold Rosé palasivat kaksi vuotta myöhemmin uudelleen Bachin kaksoiskonserttoon. He äänittivät siitä levyn, jolla Alma asiantuntijoiden mukaan soittaa 2. viulun osuuden - suppeissa levytystiedoissa tätä ei ole mainittu. Toinen viulu aloittaa konserton 1. ja 2. osan, joten voimme kuulla tällä Alman ainoaksi jääneellä levyllä hänen oman viulistinäänensä. Monet ajan arvostelijat sekä soittajakollegat ovat määritelleet Alman ankarasti arvosteltuna korkeintaan keskinkertaiseksi taiteilijaksi. Loppuelämällä oli varattuna häntä varten vielä monta yllätystä, mutta ilman viulua hän ei voinut ajatella elävänsä, olipa hän sitten keskinkertainen tai vähän parempikin soittaja. - Näin Alma ja hänen isänsä soittavat vuonna 1928:

Bach: Kaksoiskonsertto, Largo ma non tanto -osa alusta

Vuotta aikaisemmin Alman tuttavapiiriin oli ilmestynyt muuan nuori viululeijona, tshekkiläinen Vasa Prihoda. Tämä 27-vuotias virtuoosi oli jo hyvällä alulla Euroopan ja Yhdysvaltojen valloituksessaan. Hän oli itsevarma, käytökseltään ehkä hieman kulmikas, omalla soitollaan suhteellisen vaatimattomista olosuhteista noussut. Vielä kahdeksaa vuotta aikaisemmin hän oli soittanut milanolaisessa kahvilassa. Eräs lehtimies kuuli häntä ja kertoi tästä viuluihmeestä Toscaninille. Kuuluisa kapellimestari ryhtyi Prihodaa kuunneltuaan tukemaan tämän uraa. Genovassa Prihoda lumosi yleisönsä soittamalla Paganinin viulua. Hän poikkesi täysin Alman siihenastisista poikaystävistä ja tanssikavaljeereista. Myöhemmin saatettiin ihmetellä, etsiytyikö hän Rosén perheen seuraan isän vai tyttären takia. Myös isä ihaili Vasan huikeaa tekniikkaa, ehkä myös tämän soiton virtuoosinröyhkeyttä, joka oli hänelle itselleen niin vierasta. Arnold antoi nuoren tshekin soittaa myös omaa Stradivariustaan, joka eksyi harvoin edes Alman käsiin. Alma sai soittaa toista kallisarvoista soitinta, Guadagnini-viulua vuodelta 1757.

Ja sitten tapahtui se, jota kaikki osasivat jo odottaa: Alma ja Vasa Prihoda solmivat avioliiton. Heidät vihittiin syyskuussa 1930 Wienin Raatihuoneessa. Alma oli juuri täyttänyt 24 vuotta, sulhanen oli 30-vuotias. Vihkimisen todistajina olivat Franz Werfel ja Arnold Rosé. Prihoda keskittyi nyt konsertoimiseen ja rahan hankkimiseen; Alma soitti usein hänen kanssaan tai matkusti mukana kiertueilla. Nuori pari rakennutti itselleen huvilan lähelle Prahaa - siellä Prihoda saattoi uppoutua harrastuksilleen: kalastamiseen, pienoisrautateiden rakentamiseen ja autoiluun. Parhaimmillaan hänen autokokoelmaansa kertyi 30 autoa, joista rakkain oli valkoinen Mercedes-Benz. Sillä pariskunta teki tavallisesti Keski-Euroopan konserttimatkansa. - Näin soi Prihodan viulu vuonna 1934:

Sarasate

Periaatteessa kaikki oli hyvin. Molemmat keskittyivät musiikkiinsa, aluksi myös toisiinsa. Mutta kuukausien kuluessa Alma joutui huomaamaan, että isänsä ja enonsa Gustav Mahlerin lisäksi hänen elämäänsä oli tullut aviomies, jonka nimi mainittiin myös säännöllisesti, kun hänestä kirjoitettiin jotakin. Kahden lahjakkaan, joskin hyvin erilaisen viulutaiteilijan yhteinen elämä oli myös kilpailua, joko avointa tai alitajuista. Alma joutui etsimään jälleen omaa paikkaansa. Se löytyikin hieman yllättävältä suunnalta: hän päätti perustaa naisorkesterin. Hänestä tuli Wiener Walzermädel, Wienin valssitytöt -orkesterin johtaja ja primas.

Wienissä ja saksankielisessä maailmassa naisyhtyeellä tai -orkesterilla oli jo vanhat perinteet. Orkesterit risteilivät innokkaasti ympäri Eurooppaa esiintyen konserttilavoilla tai ravintoloissa. Jopa Helsingin ravintoloissa soitti 1800-luvun viime vuosista alkaen varsinkin kesäkausina useita naisorkestereita. Alma paneutui orkesterin suunnitteluun hyvin huolellisesti. Hän tunsi runsaasti naismuusikoita jo omilta opiskeluajoiltaan; yhtyeen peruskokoonpanona tuli olemaan 9-15 soittajaa käsittävä kamariorkesteri, johon kiinnitettiin myös solisteja. Isä-Arnold hyväksyi tyttärensä tämänkin suunnitelman ja suostui jopa osallistumaan ehdokkaiden koesoittoihin verhon takana kuunnellen. Wienin parhaat muodinluojat suunnittelivat yhtyeelle kaksi erilaista esiintymisasua. Kaiken piti olla laadukasta ja korkeatasoista, musisoinnista yhtyeen kirjepaperiin ja logoon sekä musiikin sovituksiin saakka. Niitä laativat Alman vanha ystävä Michal Karin sekä hänen veljensä Alfred, tarkkojen suunnitelmien mukaan. Vanhat wieniläissävelmät piti tarjota tyylikkäässä, mutta silti pieniä yllätyksiä tarjoavassa asussa.

Wienin valssityttöjen ensiesiintyminen tapahtui vuoden 1933 alussa, luonnollisesti Wienissä. Konsertin ohjelma koostui wieniläismusiikista: valsseista, polkista ja operettisävelmistä, ja sen menestys oli valtava. Tämän orkesterin ansiosta Alman ura sai uuden käänteen, jota ei ainakaan Wienissä aliarvioitu. Orkesterin kokoonpano vakiintui parin ensimmäisen vuoden aikana. Jousiyhtyeen lisäksi siihen kuului yksi tai kaksi harpistia, pianisti ja laulusolisti. Alma soitti oman soolonumeronsa jokaisessa esiintymisessä. Wienissä konsertit tapahtuivat kesäisin Praterin huvipuiston teltassa, talvisin eri teattereissa. Joskus orkesteri osallistui varieté-iltoihin, jotka koostuivat orkesterin, solistien ja eri alojen taiteilijoiden esityksistä. Almalle olivat kuitenkin tärkeimpiä Valssityttöjen omat konsertit, joiden ohjelmissa oli tavallisesti Chopinin, Schubertin, Kreislerin, Rimsky-Korsakovin, Staussien, Dvorakin ja Franz Lehárin musiikkia. Omat soolonumeronsa Alma valitsi Wieniawskin, Dvorakin, Tshaikovskin, Richard Straussin tai Sarasaten teoksista.

Alma Rosén ehdottomuus kävi ilmi kaikessa, mikä liittyi orkesteriin. Sen esitysten piti olla omassa lajissaan täydellisiä. Ohjelmisto soitettiin useimmiten ilman nuotteja; pukeutumisen piti olla yksityiskohtia myöten huoliteltua, lehdistössä julkaistut kuvat esittelivät vain nuoria, iloisia, kuvankauniita tyttöjä soittimineen. Kiertueilla orkesteri matkusti tavallisesti junalla - Alma tosin teki matkat mieluiten valkealla avoautollaan. Ja ulkomaisia esiintymisiä riitti. Vuoden 1933 konserttikaupunkeja olivat Berliini, Pariisi, Praha, Varsova, Zürich, Geneve, Haag, Kööpenhamina, Tukholma sekä luonnollisesti Wien.

Tässä kohden meidän on syytä vilkaista hieman tarkemmin lähdettämme, Alma Rosén uutta elämäkertaa, jonka on kirjoittanut kanadalainen musiikintutkija ja arvostelija Richard Newman. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi tämän vuoden alussa saksankielisenä käännöksenä; se on saanut varsin laajaa huomiota saksankielisessä Euroopassa. Newman kertoo kirjassaan, kuinka sysäys sen kirjoittamiseen oli oikeastaan sattuman kauppaa. Hän tapasi vuonna 1963 Alman veljen Alfredin ja tämän vaimon Marian Kanadassa, jonne pariskunta oli Yhdysvaltojen kautta muuttanut ennen 2. maailmansotaa. Tapaaminen johti ystävyyteen Alfredin kanssa ja oli alku 22 vuotta kestäneelle, Alma Rosén vaiheisiin keskittyneelle tutkimustyölle. Alfredin hallussa oli laaja kirje- ja dokumenttikokoelma Rosén perheen materiaalia; se on tänään talletettu Länsi-Ontarion yliopistoon Kanadaan. Uskomattoman ahkera Newman onnistui monilla Euroopan-matkoillaan tapaamaan vielä kymmeniä Alman tunteneita ystäviä, muusikoita sekä kohtalotovereita keskitysleiriltä. Hänen kirjansa Alma Rosésta tulvii muistikuvia, yksityiskohtia ja elämää. Perusteellinen tutkija oikaisee myös niitä virheitä ja väärinkäsityksiä, joita 1970-luvulla ilmestynyt Fania Fénelonin suomeksikin käännetty kirja "Auschwitzin tyttöorkesteri" on tulvillaan. Kirjasta tehty amerikkalainen elokuva ei sekään pitäytynyt tosiseikkoihin: oli raflaavampaa tehdä keskitysleirissä ponnistelevasta naisorkesterista tyypillinen kaasukammiodraama. Alma Rosén todellinen elämä sai siinä yhteydessä unohtua.

Mutta palatkaamme jälleen Almaan. Maaliskuussa 1935 Vasa Prihoda allekirjoitti avioeroanomuksensa. Aloitteen teki nimenomaan Vasa, ei Alma, joka näyttää todella rakastaneen miestään. Eron todellinen syy on jäänyt epäselväksi: sen yhteydessä kannattaa ehkä ajatella enemmän kahden taiteilijaluonteen eroavaisuuksia kuin esimerkiksi väitettä, joka esitettiin myöhemmin: että Vasa olisi halunnut vielä ns. hyvän sään aikana hankkiutua erilleen juutalaisesta vaimostaan. Tähän olettamukseen palattiin 2. maailmansodan jälkeen, kun Prihoda yritti jälleen elvyttää uraansa Keski-Euroopassa. Hän esiintyi myös Helsingissä 1947. Hänen konserteissaan tapahtui varsinaisia mielenosoituksia, joita saivat aikaan Alman ihailijat syyttäessään Prihodaa Alman kohtalosta. Totuutta emme siis tiedä; meidän on vain seurattava Almaa jälleen Wieniin, jonne hän palasi vanhempiensa luokse tuttuun osoitteeseen Pyrkergasse 23 Döblingenin kaupunginosassa. Avioero tuli voimaan lokakuussa -36.

Kamarimusiikki nousi Almalle tässä elämänvaiheessa hyvin tärkeäksi, samoin Wienin valssitytöt. Hän soitti 2. viulua tilapäisesti Rosé-kvartetissa, ja Wienin juhlaviikoilla hän musisoi kvartetin kanssa Brahmsin jousikvinteton esityksessä.
Eräällä Valssityttöjen junamatkalla Alma tutustui mieheen, josta tuli hänen seuraavien vuosiensa suuri rakastettu. Hän oli Heinrich eli Heini Salzer, tunnetun wieniläisen paperi- ja kustantajasuvun nuorin poika. Heini oli vaalea, suurikokoinen, kahdeksan vuotta Almaa nuorempi. Hän oli täydellisen epämusikaalinen, tyyni ja rauhallinen mies, täysin toisenlainen kuin Alman taitelijaystävät. Alma laski usein leikkiä Heinin olemattomasta musiikin tuntemuksesta, mutta ei voinut mitään sille, että hän tunsi jälleen elävänsä uutta, tärkeää suhdetta.

30-luvun puolivälissä Hitlerin ja kansallissosialistien paine alkoi tuntua myös Wienissä. Monet Wienin juutalaissyntyiset älymystön edustajat ja taiteilijat ymmärsivät jättää Itävallan ajoissa. Heitä olivat mm. Siegmund Freud, Ernst Krenek, Franz Werfel ja Alma Mahler, Bruno Walter, Arnold Schönberg ja Alexander von Zemlinsky. Myös Arnold tunsi vaaran uhkaavan itseään: Wienissä oli levottomuuksia, ja jotkut nuoret orkesterilaiset suhtautuivat häneen vihamielisesti. Hänen työnsä oopperan konserttimestarina päättyi maaliskuussa 1938 viimeiseen esiintymiseen, joka lopetti 57 vuotta kestäneen uran. Almalla oli jonkinlainen turva avioliittonsa kautta saamastaan Tshekkoslovakian passista. Hänet määriteltiin nyt "Itävallassa asuvaksi ulkomaalaiseksi juutalaiseksi". Rosén perhettä kohtasi elokuussa -38 äiti-Justinen kuolema. Tämän poismeno helpotti kuitenkin osaltaan Alman ja hänen isänsä pakosuunnitelmia.

Heidän tilanteensa huononi entisestään maaliskuussa -39 Tshekkoslovakian antautuessa Saksalle. Alman passista ei näin ollen ollut hänelle enää mitään turvaa. Lukemattomien vaihtelevien pakosuunnitelmien jälkeen Alma ja Heini onnistuivat matkustamaan Hampurin kautta Lontooseen. Arnold seurasi heitä kuukautta myöhemmin. Vuosia kestävä lohduton pakolaiskausi heidän elämässään oli alkanut. Henkensä puolesta heidän ei tarvinnut Lontoossa pelätä, mutta eläminen ystävien vieraanvaraisuuden varassa oli ahdistavaa. Arnold oli saanut tuoduksi mukanaan molemmat arvoviulunsa, hänellä oli Lontoossa useita muusikkotuttavia, ja vähitellen uudelleen perustetulle Rosé-kvartetille alkoi kertyä esiintymistilaisuuksia. Ne helpottivat heidän hieman paineitaan: he saivat elämälleen sisältöä harjoituksista ja konserteista. Niistä oli myös hieman taloudellista hyötyä.

Heini Salzer joutui jättämään Lontoon ja Alman muutaman kuukauden oleskelun jälkeen. Hänen oli mahdotonta saada minkäänlaista työtä, ja hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi Alman ja tämän isän uppoutuessa musiikkiinsa. Isä kommentoi tapahtunutta kirjeessään pojalleen Alfredille: "Miesten kanssa Almalla on vain epäonnea". - Rosét olivat nyt tilanteessa, jossa 32-vuotias Alma piti huolta ja vastasi 77-vuotiaasta isästään. Alman ei ollut koskaan tarvinnut ajatella taloudenhoitoa, mutta nyt hänen oli pakko opetella jopa ruoanlaittoa ja kaikkea kodin askareisiin liittyvää. Tästä aiheutui lisää paineita - hän laihtui ja heikkeni. Viulu oli hänen paras lohduttajansa vieraissa oloissa. Hän soitti 2. viulua uudessa Rosé-kvartetissa, jossa Arnoldin lisäksi soitti toinenkin alkuperäinen soittaja, sellisti Buxbaum. Myös Stradivarius-viulu aiheutti heille ongelmia - olisiko se myytävä? Tätä ei kuitenkaan tehty, viulu päätettiin säilyttää eräänlaisena Arnoldin henkivakuutuksena. Alma kokeili jopa yksityissihteerin työtä, mutta yritys sortui työnantajan omituisuuksiin.

Alma soitti viimeisen kerran isänsä kanssa Rosé-kvartetissa marraskuussa -39. Äskettäin Lontoossa kuolleelle Siegmund Freudille oli järjestetty muistotilaisuus Lontoon itävaltalaisella kerholla. Stefan Zweig lausui muistosanat, ja kvartetti soitti hitaan osan Beethovenin E-duuri - kvartetosta op. 59. Almalla ja yhtyeellä oli vielä kaksi esiintymistä samassa paikassa myöhemmin marraskuussa. Muutaman päivän kuluttua hän teki päätöksen, joka vaikutti ratkaisevasti hänen loppuelämäänsä: hän suostui ottamaan vastaan esiintymistarjouksen Hollannin Haagissa. Kaksi kuukautta kestävä sopimus Haagin Grand Hotel Centaralissa merkitsi 52-tuntista työviikkoa, hotellin yhtyeen johtamista sekä sen solistina esiintymistä. Isä-Arnold jäi taloudenhoitajan luotettaviin käsiin Lontooseen.

Alma Rosén seuraavat kolme vuotta Hollannissa ovat merkillistä, ristiriitaista aikaa. Euroopan sekasortoinen tilanne heijastuu myös sinne vuosi vuodelta yhä pahempana. Mutta viulutaitelija-Almalle tämä aika on samalla tärkeää ja antoisaa. Hänen on nyt tultava toimeen omillaan, ilman isänsä apua ja neuvoja, ja tämä tekee hänestä entistä itsenäisemmän. Esiintymisiä riittää: sodan uhkaama Hollanti on tuvillaan kotikonsertteja, jotka antavat ihmisille vaihteeksi muuta ajattelemista kuin Hitlerin Saksa. Operettejakin esitetään, ja orkestereissa on työtä myös Almalle. Haagin tuttu Grand Hotel tarvitsee jälleen häntä. Helmikuussa -40 Alma soittaa Hollannin radiossa ja pystyy lähettämään rahaa isälleen Lontooseen. Kotikonsertit laajentavat hänen ohjelmistoaan entistä enemmän klassiseen sonaattiohjelmistoon. Hänen pianistinsa vaihtelevat taitavista amatööreistä konserttipianisteihin.

Elämällä on varattuna häntä varten kaksi uutta koettelemusta: hän saa joulukuussa -40 Amsterdamissa uuden passin, jossa hänet todetaan virallisesti juutalaiseksi. Passia koristaa suuri punainen J. Hänen kirjeenvaihtonsa Heinin kanssa on jatkunut tiiviinä, mutta nyt Heini ilmoittaa alakuloisessa kirjeessään solmivansa avioliiton erään wienittären kanssa. Yhteydet Heiniin katkeavat, ja samaan aikaan Alma muuttaa Utrechtiin. Siellä kotikonsertit jatkuvat entistä lukuisempina. Yksi näistä konserteista osoittaa Alman ohjelmiston laajentumisen: hän soittaa aluksi Beethovenin Kreutzer-sonaatin, sitten Brahmsin G-duuri-sonaatin sekä Debussyn sonaatin. Konsertti on suuri menestys, ja sillä on merkitystä myös Alman taloudelle - isä kaipaa jatkuvasti tukea Lontoossa omista esiintymisistään huolimatta. Mutta "viulu auttaa minut näiden vaikeiden aikojen läpi", hän kirjoittaa optimistisesti eräälle ystävättärelleen. Hän muuttaa Utrechtissa myös omaan uuteen kotiin, jossa vietetyt puolitoista vuotta ovat ehkä hänen parasta aikaansa sotavuosina. Syksyllä -41 hän soittaa kolme konserttia viikon sisällä. Niiden yleisömäärätkään eivät ole väheksyttäviä: eräässä konsertissa on 250 kuulijaa.

Vuonna 1942 juutalaisten tilanne Hollannissa kävi yhä vaikeammaksi. Alma jatkoi konsertoimistaan; viimeisen kotikonserttinsa hän soitti huhtikuussa -42 Hilversumissa. Hän pohti ystäviensä kanssa lukemattomia pakenemiskeinoja - yksi mahdollisuus olisi avioliitto hollantilaisen kanssa. Silloin häntä ehkä käsiteltäisiin "Mischlinginä", sekatapauksena, jonka avioliitto voisi pelastaa. Ystävät löysivätkin Almalle sopivan, taatusti hollantilaisen, ei-juutalaisen sulhaskandidaatin, jolle paperiavioliitto sopi mainiosti. Tarpeelliset asiakirjat saatiin kootuksi suurella vaivalla, ja virastoavioliitto solmittiin maaliskuussa -42. Alma ja hänen ns. miehensä eivät koskaan asuneet yhdessä, mutta viralliset paperit vahvistivat hänen nimekseen nyt Alma van Leeuwen Boomkamp-Rosé.

Elokuussa -42 poliisi saapui noutamaan Almaa tämän asunnosta ja vei hänet Amsterdamiin kuulusteltavaksi. Hollantilaiset ystävät saivat kuitenkin hänet puhutuksi vapaaksi. Alma oli hysteerinen: tämä viimeinen kokemus osoitti selvästi, mikä häntä odottaisi. Suuria määriä juutalaisia lastattiin viikoittain juniin ja kuljetettiin itään. Alma varmistui siitä, että vain pako Hollannista voi pelastaa hänet. Sitä ryhdyttiin suunnittelemaan ystävien kanssa; Alma laati testamenttinsa marraskuussa -42.

Ystävillä oli yhteyksiä Hollannin maanalaiseen liikkeeseen, joka järjesti juutalaisten pakoja. Suuntana oli usein Sveitsi, jonne käytettiin kahta eri pakoreittiä. Alma varustautui tulevia vaaroja varten hankkimalla sinihappokapselin, jonka hän kätki huulipuikkoonsa - se aiheuttaisi kuoleman 15:ssa sekunnissa. Toverikseen hän sai Hollannin juutalaisen Martinin, jonka kanssa he suuntasivat joulukuussa -42 junalla Ranskan Dijoniin. Heidän piti jatkaa kohti Sveitsiä viittä päivää myöhemmin, mutta heidät pidätettiin Dijonin asemalla ja vietiin Gestapon kuulusteluihin.

Alman jäljet katoavat lähes kuukauden ajaksi. Tammikuun 12. -43 hänet kirjataan saapuneeksi Drancyn eristysleiriin; se sijaitsi Pariisin koillispuolella. Drancyyn tuotiin sotavuosien aikana noin 70 000 juutalaista; se toimi eräänlaisena "kuolemanleirin eteisenä" - useimmat sen asukeista siirrettiin myöhemmin Auschwitziin. Alma Rosésta tuli Drancyn numero 18 547. Heinäkuussa 36-vuotias viulutaiteilija, entinen Wienin lemmikki sullottiin tuhannen muun vangin kanssa Auschwitziin lähtevään junaan. Matka kesti kolme vuorokautta.

Alma sijoitettiin Birkenaun naisleiriin. Birkenau oli äskettäin rakennettu lisäleiri, joka sijaitsi kolmen kilometrin päässä Auschwitzin pääleiristä. Hänet sijoitettiin ns. parakki 10:een lähes 400:n juutalaisnaisen kanssa. He olivat materiaalia, jota käytettiin lääketieteellisiin kokeisiin. Tämän osaston johtajana toimi sittemmin kalmansekaista kuuluisuutta saanut dr. Josef Mengele. Vangeista oli valittu 65 hengen hoitajatarryhmä - lisäksi parakissa asusti joukko leiriprostituoituja. Alman uusi leiritunnus oli 50381.

Muuan hoitajattarena työskentelevä vanki tunnisti pian Alman, sekä Alma Roséna mutta varsinkin Alma Prihodana - Prihoda oli tuohon aikaan yhtä tunnettu kuin joku Yehudi Menuhin parikymmentä vuotta myöhemmin. Sana kiersi parakin johtajan korviin: Auschwitzin leirioloissa ei ollut pienintäkään ongelmaa hankkia Almalle hyvälaatuinen viulu - moni juutalainen oli ottanut sellaisen mukaansa kalleimpana aarteenaan - ja menettänyt sen sitten varsin pian. Alma sai soittaa iltaisin vankitovereilleen. Näissäkin epäinhimillisissä oloissa musiikkia arvostettiin: se antoi edes pienen tilaisuuden palata entisten, parempien aikojen muistoihin. Naiset tanssivat Montin Csárdasin tahdissa; joskus järjestettiin eräänlaisia cabaret-iltoja, joita SS-upseeritkin tulivat seuraamaan.

Birkenaun johtavana SS-naisupseerina toimi Maria Mandel. Hän oli tiukka ja vaativa hahmo, iso vaalea nainen, joka käytti aina silkkisukkia, harmaata univormua ja mustaa viittaa, varsinainen SS-valkyyria. Mandel oli ristiriitainen nainen: sadisti joka rakasti kauneutta ja musiikkia. Neljää vuotta myöhemmin hänen päivänsä päättyivät Krakovan sotaoikeuden hirttotuomioon. Mandel halusi perustaa Birkenauhun naisorkesterin, pääleirissä toimivan miesorkesterin tapaan. Leiriin oli tuotu puolalainen entinen opettaja ja poliittinen vanki Zofia Czajkowska huhtikuussa -42. Hänen nimensä ja puheensa vakuuttivat Mandelin siitä, että Zofia oli suuren Tshaikovskin kaukainen sukulainen. Hän määräsi Czajkowskan kokoamaan soittotaitoisista vangeista orkesterin. Kuukautta myöhemmin eri parakeista oli löytynyt 15 naisen ryhmä; nämä hallitsivat jotenkuten soittimia, joista oli hieman vaikea koota orkesteria, mutta jonkinlainen vaatimaton yhtye se oli mandoliineineen, kitaroineen, viuluineen ja huiluineen. Ohjelmisto oli yhtä sattumanvaraista: pari saksalaista marssia ja hieman puolalaista kansanomaista sotilasmusiikkia. Sen kotipesänä toimi leirin sairaalan seutu; orkesteri soitti leirin työläisten marssiessa pakkotyöhön aamulla ja palatessa illalla.

Kesäkuussa -43 yhtye oli kasvanut 20-jäseniseksi, joista suurin osa oli edelleen ei-juutalaisia puolattaria. Eräs soittaja luonnehti Czajkowskan johtajankykyjä:
- Emme voineet ylpeillä soitostamme hänen johtaminaan. Se oli kuin kissojen nau'untaa. Tottahan me soitimme ja näimme se eteen paljon vaivaa, mutta me olimme kuin posetiivarin apinoita.

Tilanne muuttui täysin, kun Mandel löysi Alma Rosén parakki 10:n kabaret-esityksestä ja asetti hänet Birkenaun tyttöorkesterin johtajaksi. Alma soitti ensimmäisen päivänsä viuluryhmän joukossa; seuraavana soittajille kerrottiin, kuka hän oli ja että hänestä tulisi heidän johtajansa. Alma soitti näytteeksi tytöille Montin Csardaan: he huomasivat heti saaneensa johtoon todellisen ammattilaisen. Yhtye oli vaatimaton: mandoliinien ja kitaroitten lisäksi sen soittimistoon kuului banjo, nokkahuiluryhmä, poikkihuilu, sello, basso, ensimmäiset ja toiset viulut, harmonikka, lyömäsoittimet sekä muutama laulajatar.

Alma Rosé oli elämänsä merkillisimmän tehtävän edessä. Hän oli ollut Birkenaussa vasta kuukauden päivät, mutta hän tiesi jo, mikä leirin useimpia vankeja odotti: kiskot kaasukammioille kulkivat leirin läpi, ja he näkivät uhrien lähes jokapäiväiset kuljetukset varmaan kuolemaan. Muutamassa päivässä hän tajusi, että heidän oli pakko soittaa - ja soittaa hyvin. Eräs leiriltä pelastunut soittaja kuvaili myöhemmin:
- Alma tiesi tarkoin, että jos orkesteri on hyvä, me saamme pitää henkemme. Jos se on huono eikä täytä sille annettuja tehtäviä, se on saksalaisille hyödytön, eikä silloin enää ole orkesteria eikä soittajia.
Oli täysin järjenvastainen ilmiö, että keskitysleirillä toimi jopa kaksi orkesteria, miesten ja naisten. Kaasukammioihin ei suoranaisesti marssittu soiton tahtiin, mutta leiriläisten pakkotyöhön kylläkin. Orkesterien konserteissa kävivät myös SS-upseerit: Joseph Mengelen lempisävelmä oli Schumannin Träumerei, Maria Mandel ei voinut elää ilman Puccinin Madama Butterflyn aariaa. Ehkä sota-ajankin saksalaisen sisimpään oli ohjelmoitu syvä musiikin, varsinkin klassisen kunnioitus. Birkenaun tyttöorkesterin soittajista valtaosa pelasti henkensä soitollaan. Orkesterissa ennätti toimia sen puolitoistavuotisen kauden aikana 56 soittajaa tai nuottien kopioitsijaa; leiriaikana heistä kuoli vain neljä, kaasukammiossa ei ilmeisesti yksikään.

On myös mieletöntä, että maailma muistaa Alma Rosén vain tästä hänen viimeisestä tehtävästään Auschwitzissa. Se kesti lyhyen ajan, vain kahdeksan kuukautta, elokuusta -43 huhtikuuhun -44. Se oli varmasti hänen elämänsä raskain ja vastenmielisin tehtävä. Hänen piti tehdä 40-50 -jäsenisestä naisjoukosta oikea orkesteri, vaikka joukossa oli vain puolenkymmentä ammattitaitoista soittajaa. Vastenmielinen työ oli samalla myös pakotie: hän sai leirilläkin uppoutua musiikkiin ja soittaa viulua. Orkesterin soittajat, eniten tietysti Fania Fénelon kirjassaan, ovat kuvailleet Alman menetelmiä johtajana. Niiden mukaan hän ei jaksanut aina toimia psykologisesti eikä inhimillisesti parhaalla mahdollisella tavalla: hän menetti usein hermonsa ja haukkui toivottomia soittoyrityksiä karkeallakin kielellä. Huonot soittajat saivat tuntea Alman tahtipuikon iskut myös päässään. Hän piti yllä rautaista harjoituskuria, mikä saattoi vähemmän innokkaista tuntua kovalta - päivittäin harjoiteltiin kymmenen tunnin ajan. Mikäli esiintymiset menivät hänen mielestään huonosti, hän ei käyttänyt mahdollisuuksiaan pyytää Mandelilta etuisuuksia, vaikkapa suurempia ruoka-annoksia.
- Soititte huonosti, ette ansaitse niitä, hän sanoi. Tätä voisi sanoa Alman eräänlaiseksi paoksi ehdottomuuteen.

Richard Newman pitää Fania Fénelonin kirjan kuvauksia Almasta epäoikeudenmukaisina, mielestäni syystä. Fénelon ennätti olla leirillä yhtä aikaa Alman kanssa vain neljä kuukautta. Kirjassaan hän esittelee itsensä kuitenkin Alman läheisenä luotettuna, mikä ei tunnu todenmukaiselta. Yleensäkin Fénelonin 30 vuotta Auschwitzin tapahtumien jälkeen kirjoittama teos vaikuttaa tunteelliselta kauhukertomukselta verrattuna Newmanin tiukan asialliseen elämäkertaan.

Mutta Alman kahdeksan kuukauden saavutukset tuntuvat tavattomilta monessa mielessä. Hän laajensi orkesterin ohjelmiston noin 200 kappaleeseen, mikä tuntuu uskomattomalta, kun tiedämme että valtaosa siitä nuotinnettiin ulkomuistista ja sovitettiin tälle poikkeukselliselle kokoonpanolle. Onneksi soittaja-kopisteja oli 13 kappaletta, ja muutama tytöistä pystyi myös vaativaan sovitustyöhön, yksi heistä oli Fania Fénelon. Minkäänlaista täydellistä ohjelmistoluetteloa ei leirillä ollut, mutta soittajat ovat jälkeenpäin muistelleet sen laajuutta. Eräitä eniten soitettuja olivat Mozartin Pieni yösoitto, Brahmsin Unkarilaiset tanssit, Bachin Chaconne, Schubertin Serenadi sekä ketju Schubert-sävelmiä, Schumannin Träumerei, monet Johann Straussin ja muiden wieniläissäveltäjien valssit, Rossinin ja Suppén alkusoitot, Sarasaten Mustalaislaulut - Alman soolona -, Peter Kreuder -sävelmät sekä Zarah Leanderin ja Marika Rökkin laulamat iskelmät, luonnollisesti Lili Marlen, ja jopa Beethovenin 5. sinfonian 1. osa. Sen tutut alkuiskut oli sovitettu mandoliineille! Orkesterin kymmenen laulusolistia tarvitsivat oman ohjelmistonsa, tunnetuista ooppera-aarioista operettiin ja ajan iskelmiin. Miesorkesterista saatiin hätätilassa täydennystä ohjelmistoon. - Tässä kaikessa Alman kokemuksesta Wienin valssityttöjen johtajana oli luonnollisesti paljon apua.

Sodan loppu ja Saksan tuho alkoivat häämöttää vuoden -44 lopulla. Orkesterin juutalaiset soittajat kuljetettiin Bergen-Belsenin leiriin, ei-juutalaiset siirrettiin Auschwitzin pääleiriin. Tämä merkitsi käytännössä orkesterin toiminnan loppua. Keväällä 1945 sen eloonjääneille soittajille koitti lopullisesti vapaus.

Alma Rosé ei ennättänyt tätä kokea. Huhtikuun 2. päivänä 1944 hän johti leirissä iltapäiväkonsertin, joka jäi hänen viimeisekseen. Se oli onnistunut konsertti, ja Almalla oli hyvä syy sanoa soittajilleen olevansa ylpeä heidän esityksistään. Illalla hän vieraili naapuriparakissa erään ystävättärensä syntymäpäivillä. Palatessaan hän tunsi itsensä sairaaksi. Kuume nousi nopeasti, Mandel sai kuulla asiasta ja toimitti SS-lääkärin paikalle. Alma vietiin leirin sairaalaan, jossa hän sai poikkeuksellisesti oman huoneen. Sairaalassa 6-7 lääkäriä tarkkaili hänen tilaansa jatkuvasti ja antoi kaiken saatavilla olevan hoidon. Siitä huolimatta hän kuoli aamulla 5. huhtikuuta. Soittajat kävivät päivällä jättämässä hänelle jäähyväisensä.

Jälkeenpäin esitettiin monia erilaisia arvioita ja huhuja hänen kuolinsyystään. Aivokalvontulehdus tai vaikea ruokamyrkytys olivat niistä todennäköisimpiä; myös muut kutsuilla olleet olivat sairastuneet. Kuollessaan Alma Rosé oli 38-vuotias.

Hänen isänsä ei ollut kuullut Lontoossa tyttärestään mitään yli vuoteen. Kun tieto tämän kuolemasta tavoitti hänet myöhemmin, saattoi häntä hieman lohduttaa tieto siitä, että Alma oli toiminnallaan vaikuttanut orkesterin jäsenten pelastumiseen. Arnold suunnitteli paluuta Wieniin ja myi tämän vuoksi Stradivariuksensa. Hän sairastui kuitenkin ennen matkan alkua ja kuoli elokuussa 1946.