SUORIA KONSERTTEJA JO 1800-LUVULLA - MUSIIKKIA PUHELIMITSE (2008)

Yritin taannoin selvitellä, mitä Gustav Mahlerille tapahtui hänen ensimmäisen kapellimestarikiinnityksensä aikana vuosina 1881-82. Hän oli saanut työtä Itävalta-Unkarin Laibachissa, nykyisen Ljubljanan teatterissa, jossa esitettiin varsinkin operetteja, mutta myös oopperaa. Samalla törmäsin erääseen jännittävään ja hauskaan yksityiskohtaan, joka oli ainakin itselleni täydellinen yllätys. Noina vuosina tuossa pikkukaupungissa välitettiin operetti- ja oopperaesityksiä yleisölle puhelimitse! Mahler johti mm. Johann Straussin operetin Lystikäs sota sekä Rossinin Sevillan parturin, joita yleisö saattoi kuunnella puhelinluureistaan toisaalla kaupungissa.

Puhelimen keksijänä pidetään yleisesti yhdysvaltalaista Alexander Graham Belliä, vaikka myöhemmin tämä kunnia on luovutettu italialaiselle Antonio Meuccille. Tämä teki suuren keksintönsä vuoden 1849 liepeillä. Saksalainen Philipp Reis oli yksi hänen kilpailijoitaan: Reisin keksinnöstä 1860-luvulta sanottiin, että se siirsi surkeasti puhetta, mutta hivenen paremmin musiikkia. Huono-onnisin puhelimen keksijä oli amerikkalainen Elisha Gray, joka hävisi Bellille patenttihakemuksen jättämisessä maaliskuun 7. päivänä 1876 vain vaivaiset kaksi tuntia. Bell myös voitti asiasta nostetun katkeran oikeusjutun.

Pieni lähempi tutustuminen puhelimen syntyyn paljastaa, että meillä onkin turhan yksipuolinen ja suorastaan väärä näkemys puhelimen alkuajoista. Sen varhaiset keksijät eivät ajatelleetkaan laitettaan pelkästään yksitoikkoisen puheen välittäjänä. Musiikki oli alusta alkaen mukana puhelimen alkuaskelissa. Kun Bell esitteli lukemattomissa tilaisuuksissa puhelimensa monipuolisuutta, hän ei koskaan unohtanut musiikkia. Jopa kuningatar Viktoria sai kokea tällaisen esittelyn: Bell valmisti ohjelman, jossa puhelimitse esiintyivät myös laulaja ja soitinyhtye. - Hifi-intoilijat eivät onneksi päässeet osallistumaan tähän keskusteluun, koska heitä ei ollut vielä keksitty: tärkeintä 1870-luvun puhelimen käyttäjälle oli se, että luurista yleensä kuului jonkinlaista ääntä, olipa se sitten puhetta tai musiikkia. Ehkä heillä oli jo mielessään visio - vai pitäisikö sanoa audio - oman aikamme musiikkikännykästä.

Mahlerin pienessä Ljubljanassa noudatettiin tietysti Euroopan suurten kaupunkien, Pariisin, Wienin ja Münchenin esimerkkiä. Niissä puhelimitse välitetyt musiikkiesitykset olivat tulleet käyttöön vuoden 1877 liepeillä. Yleensäkin tämä muoti näytti leviävän eri puolilla maailmaa. 1884 Dallas Herald raportoi puhelinkonsertista, jonka kaupungin puhelinlaitos välitti lähiympäristön pienempiin kaupunkeihin. Lehti kertoi:

"Herra Readin johtama puhelinkeskus tarjosi ympäristön keskuksille äskettäin ilmaisen konsertin, ja ne jotka kuulivat Meine Brothers -nimisen loisto-orkesterin ihastuttavaa musiikkia lähetettynä mailien ja taas mailien etäisyyteen johtoja pitkin, kertoivat viihtyneensä erinomaisesti. Pehmeät, suloiset ja liikuttavat sävelet tulvivat satojen kiitollisten korviin. Orkesteri istui keskuksen suuressa salissa; teokset joita soitettiin olivat konserttimarsseja, säveliä Flotowin oopperasta Martha, sikermä suosittuja sävelmiä sekä serenadi kornetille ja orkesterille. Konsertti alkoi klo 9.30 ja kesti kaksi tuntia."

Tuon konsertin ohjelmaan olisi myös sopinut vaikkapa Johann Straussin valssi Etelän ruusuja. Seuraava, ilmeisesti unkarilainen fonografi-äänitys tästä valssista on saanut vaharullalle myös jämäkän karskin kuulutuksen, jonka lausuu ilmeisesti Unkarin voimakasäänisin ja selkeäpuheisin näyttelijä:

Johann Strauss: Etelän ruusuja, valssi (tuntematon orkesteri, fonografiäänitys) LPS-29617, raita B:6

Vuonna 1884 myös Lissabonin oopperassa tapahtui. Talossa esitettiin uusi teos, Augusto Machadon ooppera Lauriana, ja Portugalin kuningaspari olisi normaalisti ollut paikalla, mutta Saksin prinsessan kuolema ja etiketti estivät heidän maailmallisen huvittelunsa. Siksipä turvauduttiin puhelimeen. Oopperan etuosaan sijoitettiin kuusi hiilimikrofonia. Ne kiinnitettiin lyijystä ja pehmeästä kumista valmistettuihin jalustoihin, jotta talon runkoäänet saataisiin poistetuiksi. Kuninkaallinen perhe kuunteli koko teoksen omista kuulokkeistaan.

Lontoo ja Pariisi ovat aina kulkeneet omia polkujaan. Niinpä molemmissa kaupungeissa rakennettiin oma järjestelmänsä musiikin välittämiseksi. Pariisilaisen nimi oli théatrophone, Lontoossa käytettiin electrophonea. Käytännössä järjestelmät olivat jokseenkin samanlaisia, ainakin periaatteeltaan.

Ranskalaisen théatrophonen synty tapahtui Pariisin maailmannäyttelyssä 1881. Clément Ader ”niminen teknikko oli rakentanut puhelinta soveltavan lähetysjärjestelmän. Siinä näyttämön etuosaan oli sijoitettu 80 mikrofonia, joiden avulla oli mahdollista lähettää stereofoninen äänikuva Pariisin oopperasta elektronisen näyttelyn tiloihin. Siellä halukkaat saattoivat kuunnella esityksiä kahden kuulokkeen avulla. Oopperan ja kuuntelupaikan välinen etäisyys oli vajaat kaksi kilometriä. Kuuntelijoiden joukossa ollut kirjailija Victor Hugo kuvaili muistiinpanoissaan ensimmäistä théatrophone-kokemustaan varsin miellyttäväksi. - Tämä ranskalainen järjestelmä otettiin käyttöön Belgiassa 1884 ja seuraavana vuonna myös Portugalissa. Ruotsissakin ensimmäinen oopperaesitys välitettiin puhelimitse jo 1887.

Theatrophone-yhtiö aloitti säännöllisen toiminnan Pariisissa 1890. Se tarjosi tilaajilleen ooppera- ja teatteriesityksiä. Lähetyksiin sisältyi myös viiden minuutin uutislähetyksiä säännöllisin väliajoin. Yhtiö asensi kolikolla toimivia kuulokekaappejaan hotelleihin, kahviloihin, klubeihin ja vastaaviin paikkoihin. 50 centimin maksulla sai kuunnella viisi minuuttia. Palvelua tarjottiin myös koteihin. Tunnettu ranskalainen kirjailija Marcel Proust oli innokas theatrophonen kuuntelija,mikä käy ilmi hänen kirjeenvaihdostaan. - 1920-luvulla uusi keksintö, radio alkoi syrjäyttää theatrophonea, ja yhtiö lopetti toimintansa, tosin vasta niinkin myöhään kuin 1932.

Julkisiin tiloihin asennettu theatrophone-kaappi oli tyylikäs ja komea nähtävyys. Yli metrin korkuisilla koristeellisilla metallijaloilla lepäsi noin puolen metrin suuruinen kuutio, jonka jokaisella sivulla oli kuulokkeet. Laitteessa oli myös ilmaisin,joka kertoi, mistä lähetys kulloinkin tuli. Sen ääressä tyylikkäät pariisittaret ja monsieurit saattoivat nauttia musiikista tällä modernilla ja aistikkaalla tavalla - c'est la vie!

Englannissa musiikin puhelinlähetykset aloitettiin Manchesterissa vuosina 1881 ja -s82. Teattereista lähetettiin orkesteri- ja lauluesityksiä suoraan vastaanottajien koteihin. Kymmentä vuotta myöhemmin päästiin jo kahden kaupungin väliseen lähetykseen: Lontoosta välitettiin teatteriesitys Birminghamiin. Seuraavana vuonna Birminghamin, Manchesterin ja Liverpoolin teatteriesityksiä lähetettiin Lontoon lähellä sijaitsevaan konserttisaliin. Kuuntelijoilta perittiin 3 pennyä ennen klo 20:tä, ja 6 pennyä 20:n jälkeen tapahtuvasta 10 minuutin kuuntelusta. Lähetyksiä välitettiin puoli vuotta ja tuona aikana 60 000 kuuntelijaa nautti tästä tekniikan ihmeestä.

Vuonna 1894 aika oli kypsä Electrophone-yhtiön perustamiseen. Tilaajille ryhdyttiin tarjoamaan valikoimaa musiikkia, teatteriesityksiä, julkisia puheita ja jumalanpalveluksia 5 punnan vuosimaksusta. Kuuntelulaitteiston muodosti kukkajalustaa muistuttava pieni pöytä, johon oli yhdistetty useita luureja. Kuulokkeet oli kiinnitetty hevosenkengän muotoiseen metallivanteeseen, jota ladyjenkin oli helppo käsitellä kampauksen joutumatta sekasortoon. Kuninkaalliset Viktoria ja Edward olivat innokkaita electrophonen kuuntelijoita.

Kun tilaaja halusi kotonaan käyttää tätä laitetta, hän soitti keskukseen ja pyysi yhdistämään electrophone-palveluun. Sieltä hänelle tarjottiin noin kolmeenkymmeneen nouseva valikoima erilaisia ohjelmia, pääasiassa ravintoloiden orkestereitten musiikkiesityksiä. Vuonna 1913 tilaajat saivat kuullakseen Gounodin Faust-oopperan, joka lähetettiin suorana Pariisin oopperasta. Pariisilaiset saivat puolestaan nauttia saman vuonna Govent Gardenin Tosca-esityksestä. - Tämä tuo tietysti elävästi mieleemme sen lokakuisen päivän vuonna 2008, jolloin katselimme elokuvateatterissa Richard Straussin Salome-oopperan suoraa lähetystä New Yorkin Metropolitanista, oikein kuvan kanssa. Tämän esityksen kohokohtana näimme Salomen esittämänä soman spagaatin.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Lontoossa suunniteltiin Electrophonen toiminnan laajentamista ja sen teknisen tason parantamista. Mutta 20-luvun alun radiolähetykset aiheuttivat tilaajien määrän romahtamisen. Puhelinkonsertit jatkoivat vielä kituliasta elämäänsä 1930-luvun puoliväliin, mutta sitten niiden oli pakko antautua: radio vei voiton.

On hauska huomata, kuinka puhelinlähetyksissä erilaiset kansalliset piirteet tulivat selvästi esille. Unkarissa ja Budapestissa taikasana oli uutiset - tuo tänäänkin ajankohtainen ilmiö. Toiminta aloitettiin 1893, jolloin Telefon-Hirmondon keskustoimituksessa mahdollisimman kova- ja selkeä-ääninen juontaja luki ensimmäiset unkarinkieliset uutiset. Myös mainokset mahtuivat Budapestin puhelimen ohjelmavirtaan: 12 sekunnin mainospaikasta perittiin yhden floriinin maksu. Palvelu alkoi arkipäivisin aamulla klo 10.30 ja päättyi klo 22.30. Suosionsa huipulla Telefon-Hirmondo oli vuonna 1901, jolloin se palveli yli 6000:ta tilaajaa.

Amerikkalainen ilmiö oli puolestaan eräänlainen aikansa puhelintoivekonsertti, äänilevytoiveiden toteuttaminen puhelimitse. Delawaren Wilmingtonissa otettiin 1909 käyttöön Tel-musici -niminen palvelu, jossa tilaaja sai 18 dollarin vuosimaksua vastaan kuunnella pitkältä listalta toivomansa äänilevyn. Ns. tavallista musiikkia sisältävästä levystä oli maksettava lisäksi kolme senttiä, oopperamusiikista kuusi. Puhelimen rinnalle tilaaja sai kotiinsa kaiuttimen, jonka kautta kaikki paikalla olevat saivat nauttia musiikin ihmeistä - ilman luuria. Jos useampi tilaaja halusi kuunnella samaan aikaan samaa levyä, voitiin levysoittimeen liittää kaikki halukkaat. Lisäksi julkisiin tiloihin oli asetettu maksullisia automaatteja. Tel-musici -yhtiö ei mainoksissaan salaillut välineittensä laadukasta tasoa:

- Tämä laitteisto ei vain suuresti tehosta ja kasvata äänilevyjen äänen voimakkuutta, vaan myös eliminoi metalliset, rahisevat ja kirskuvat ominaisuudet, jotka ovat tähän saakka muodostaneet epämiellyttävän yksityiskohdan äänilevyjen kuuntelussa.

Musiikkinäytteiden löytäminen varhaisista musiikillisista puhelinlähetyksistä lienee varsin hankala tehtävä. Voisi tietysti kuvitella, että joku aikansa Pelle Peloton olisi voinut yrittää tallettaa tällaista ääntä Edisonin vuonna 1877 kehittämällä fonografilla. Yleisö pystyi ostamaan niitä vuodesta 1890 alkaen. Mutta jos Tel-musicin puhelinkeskuksella olisi ollut hallussaan Amerikkalaisen Sinfoniaorkesterin vaharulla Sibeliuksen Finlandiasta, se olisi kuulostanut jokseenkin tällaiselta - tämä äänitys on tosin tehty vasta 1923 fonografilla:

Sibelius: Finlandia (American Symphony Orchestra) ÄN-28538, raita 3

Yhtiö mainosti myös alhaisia hintojaan, puhelimen rinnalle asennetun kaiuttimen erinomaisuutta ja sitä helppoutta, jota tällainen palvelu musiikin kuuntelijalle tarjosi: hänen tarvitsi vain astua puhelimensa luo ja ottaa yhteyttä keskukseen.

Kunpa he olisivat tienneet, mikä ihanuus ihmisiä odotti runsaan kymmenen vuoden kuluttua: tämä radio!