RUHTINAS OGINSKI JA HÄNEN POLONEESINSA (1987)

 

Uskon, että lähes jokainen varttunut suomalainen tuntee Oginskin poloneesin Jäähyväiset isänmaalle.

Kaikkien yhteiskuntaluokkien on ollut helppo tutustua siihen. Ylioppilasosakunnat ovat aloittaneet vuosijuhlatanssiaisensa sen tahdissa. Yhtä tuttu se on ollut työväen vappujuhlien ohjelmanumerona. Miltei jokainen suomalainen torviseitsikko ja puhallinorkesteri on soittanut sitä runsaan sadan vuoden aikana. Elokuvan harrastajien mieliin se jäi "Tuhkaa ja timanttia" -elokuvan loppuhuipennuksena. Se on sävelmä, jonka olemassaoloon on totuttu samalla tavoin kuin Kansainväliseen tai Gaudeamus igitur -hymniin tai Chopinin Vallankumous-etydiin.

Poloneesin tekijä, ruhtinas Michal Kleofas Oginski on sen sijaan jäänyt ainakin meillä jokseenkin tuntemattomaksi. Tämä Puolan historian traagisimpana aikana, 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa vaikuttanut ylimys eli värikkään elämän, joka voisi olla useiden seikkailuromaanien aiheena. Jäähyväiset isänmaalle on edelleen yksi Puolan tunnetuimpia ja rakastetuimpia sävelmiä - oikeastaan sitä tunnetumpi on vain Puolan kansallishymni, sekin Oginskin tekemä.

Kansallishymni on osa kansallista rituaalia. Mutta Jäähyväiset isänmaalle on Puolassa kenties vielä läheisempi kuulijalle. Sen tuntevat kaikki. Siitä on ilmestynyt yli 80 erilaista painettua versiota ja lukemattomia epävirallisia. Sitä soittavat kaikki mahdolliset kokoonpanot, säestyksellisestä balalaikasta aina puhallin- ja sinfoniaorkesteriin saakka. Jokainen puolalainen pianisti soittaa sitä jossakin uransa vaiheessa.

Puolalaiselle tämä sävelmä myös merkitsee enemmän kuin meille muille. Se on kansallistunteen ja isänmaallisuuden soiva ilmentymä. Kun Wanda Landowska, vuonna 1959 kuollut mestaricembalisti soittaa sen, tuntuu siltä kuin tuo paatos ei olisi kotoisin tästä maailmasta. Näin tämä kotimaastaan poismuuttanut puolalainen taiteilija elää Oginskin poloneesin:

Musiikkinäyte:
M.K. Oginski: Poloneesi Jäähyväiset isänmaalle (Wanda Landowska, cembalo)

Michal Kleofas Oginski, lahjakas aristokraatti-muusikko syntyi vuonna 1765 Guzowissa lähellä Varsovaa.

Oginskin suku oli jo vuosisatoja kuulunut Puolan tunnetuimpiin aatelisperheisiin. Se oli suku, jonka suurimmat saavutukset liittyivät maan politiikkaan ja talouteen - sekä taiteeseen. Se toimi teatterin ja musiikin mesenaattina. Oginskin perheellä oli monia musiikillisia perinteitä: jo Michal Oginskin setä, Michal Kazimierz Oginski, liettualainen suuraatelismies, oli monipuolinen säveltäjämuusikko. Tähän aikaan Puolan sivistyneimmän aatelin piirissä musiikki kuului kerta kaikkiaan asiaan.

Michal Kleofas aloitti musiikinopintonsa puolalaissyntyisen, sittemmin Venäjällä menestyneen muusikon, Joszef Koslowskin johdolla. Tältä hän oppi pianon- ja viulunsoittoa sekä teoriaa; myöhemmin Oginskin viulunsoiton opettajina olivat sellaiset aikansa suuret mestarit kuin Viotti ja Baillot. Nimenomaan viulunsoitossa hän eteni varsin pitkälle, mikä hänen lahjojensa lisäksi johtui juuri näistä erinomaisista opettajista.

Oginskista ei kuitenkaan voinut tulla ammattimuusikkoa tuon ajan Puolassa sukunsa ja asemansa vuoksi. Hän pysyi aina korkean tason harrastajana niin säveltäjänä kuin soittajanakin. Jo hänen sävellystensä muoto kertoo tästä. Hänen laulunsa olivat aikansa romanssityyppisiä säkeistölauluja; Jäähyväiset isänmaalle -poloneesin kolmitaitteisuus edustaa hänen tuotantonsa laajimpaa muotorakennetta. Hänen musiikkinsa viehätys perustuu sen surumielisen runolliseen tunnelmaan sekä sujuvaan melodiikkaan. Musiikki oli hänelle tärkeää koko hänen elämänsä ajan, mutta vain jalona ja aatelismiehelle luonnostaan sopivana harrastuksena. Kerrotaan, että monien harharetkiensä surullisimpina hetkinä hän uppoutui improvisoimaan klaveerilla murheellisia mollitunnelmia, jotka saattoivat sittemmin heijastua myös hänen sävellyksissään. Mutta ennen kaikkea hän oli aatelismies, ei säveltäjä.

Jo nuoruusvuosistaan alkaen hän tähtäsi diplomaatiksi ja valtiomieheksi. 23-vuotiaana hän oli jo saanut puolalaisen aatelismiehen korkeimmat kunniamerkit ja huomionosoitukset. Hänelle tarjottiin suurlähettilään paikkaa Turkissa, mutta hän kieltäytyi siitä sukuylpeytensä ja vielä korkeammalle tähtäävän kunnianhimonsa vuoksi. Sittemmin hänet nimitettiin Puolan edustajaksi Haagiin ja Lontooseen.

Tämä aika oli - jälleen kerran - Puolan historian myrskyisimpiä, ja Oginski onnistui kuninkaansa edustajana tekemään maalleen huomattavia palveluksia. Mutta pian olivat edessä Puolan jakoihin johtavat historialliset tapahtumat. Ne vetivät nuoren ylimyksen pyörteisiinsä ja vaikuttivat koko hänen tulevaan elämäänsä.

Venäläisystävällisen suuntauksen menestyttyä Oginski menetti kuninkaan läheisenä tukijana koko omaisuutensa: se takavarikoitiin. Oginski onnistui myöhemmin hankkimaan sen takaisin, mutta poliittisesta toiminnastaan hän ei luopunut. Kosciuszkon liikkeen noustessa vastarintaan Oginskin isänmaalliset tunteet leimahtivat niin, että hän päätti liittyä Kosciuszkon kannattajaksi ja perusti omalla kustannuksellaan armeijanosaston, johon kuului 2500 miestä ja kaksi kanuunaa. Itse armeijaansa johtaen hän osallistui Vilnan luona käytyihin taisteluihin tehden hyökkäyksiä myös muualle Kuurinmaalle. Tällä rohkealla menettelyllään hän poltti kaikki sillat takanaan. Kapinan tukahduttamisen jälkeen hänen oli siirryttävä toimimaan maan alla, salaliittolaisena.

Näin alkoi Oginskin elämässä aika, joka merkitsi piiloutumista, salaisia rajojen ylityksiä, poliittista karkotusta. Monien seikkailujen jälkeen hän saapui Wieniin ja sieltä edelleen Venetsiaan ja vielä Konstantinopoliin. Turkissa hän heittäytyi jälleen politiikkaan. Hän halusi ajaa Puolan asiaa juuri alkaneen Venäjän ja Turkin sodan aikana. Hänen ponnistelunsa valuivat kuitenkin hiekkaan: Puola olisi saavuttanut jälleen riippumattomuutensa, mikäli Turkki olisi voittanut sodan, mutta näin ei käynyt. Poistuttuaan Konstantinopolista Oginski sai jälleen vaikean tehtävän: koska venäläiset olivat luvanneet hänen päästään palkkion, hänen piti uuden salanimen turvin matkustaa jälleen Puolaan. "Kauppias Martinin" tarkoituksena oli tunnustella ilmapiiriä ja tunnelmia preussilaisten ja itävaltalaisten kukistamiseksi. Tämän tehtävän hän suoritti moitteettomasti. Tiedustelijan tie kulki sitten Lwowin kautta Krakovaan, Dresdeniin, Berliiniin, Hampuriin, Brysseliin ja Pariisiin.

Seurasi vielä jonkin aikaa juonitteluja, taisteluja sekä jälleen täydellinen omaisuuden menestys - ja Oginskin mitta oli täysi. Hän päätti tehdä diplomaattisen täyskäännöksen, sovinnon Venäjän ja tsaarin kanssa. Pitkien neuvottelujen jälkeen hänen paluunsa Puolaan onnistui: hän sai passin ja tuli vanhaan kotimaahansa vuonna 1801. Seuraavana vuonna hänet esiteltiin tsaarille.

Aleksanteri I otti tämän kadotetun lampaan armoihinsa. Oginski sai senaattorin ja salaneuvoksen arvonimet ja hänelle palautettiin myös melkoinen omaisuus. Oleskellessaan Pietarissa vuonna 1802 hän uudisti tuttavuutensa myös lapsuusaikojensa musiikinopettajaan Joszef Kozlowskiin, joka toimi nyt arvostettuna muusikkona ja kapellimestarina Pietarissa. Kiitokseksi saamastaan tuesta ja avusta säveltäjämme antoi kaikki teoksensa opettajalleen. Tsaarin lähellä ollessaan Oginski koetti osallistua myös politiikkaan, vaikka hänen neuvoksen asemansa olikin lähinnä muodollista laatua. Hän pystyikin vaikuttamaan suuren liettualaisen ruhtinaskunnan perustamiseen sekä hankkimaan armahduksen kaikille puolalaisille, jotka olivat osallistuneet vuoden 1812 sotaretkeen.

Vuonna 1815 Oginski lopetti päiväkirjansa pitämisen - hän oli merkinnyt muistiin tapahtumia aina vuodesta 1790 alkaen. Nyt hän päätti hyljätä toimeliaan elämäntapansa ja uppoutua leppoisaan elämään: huvituksiin, musiikkiin, kirjallisuuteen ja kutsuihin. Hän oleskeli vuoroin Varsovassa, vuoroin Vilnassa. Vuonna 1823 Oginski päätti jättää Puolan ikuisiksi ajoiksi ja muuttaa Italiaan. Hän asettui asumaan Firenzeen, jossa hän vietti huvilassaan elämänsä loppuvuodet. Hän kuoli vuonna 1833. - Sukulegenda kertoo, että tuntematon murhaaja riisti hänen henkensä huvilan terassilla. Tätä ei ole kuitenkaan voitu todistaa. Oginski haudattiin Firenzeen Santa Maria -kirkon hautausmaalle, jossa hänen hautakivensä on vieläkin nähtävissä.

Puolalaiset musiikintutkijat, kuten Wojciech Marucha - jonka tietoihin olen joutunut tässä paljon turvautumaan - määrittelevät Oginskin sävellystyylin sanalla "sentimentalismi". Se pitää sisällään piirteitä kansallisromantiikasta, häivähdyksen salonkimusiikista, ehkä myös hitusen harrastelijamaisuutta. On tosin muistettava, että Oginski oli Puolan merkittävimpiä pianosäveltäjiä ennen Chopinia ja että hänen poloneesinsa vaikuttivat paljon tähän pianon suurmestariin. Oginski sävelsi kaikkiaan 20 poloneesia pianolle, useita lauluja, erilaisia tanssisävelmiä sekä oopperan tai laulunäytelmän Zelinda ja Valcour. Viimeksi mainittu ottaa aiheensa Napoleonin Kairon-seikkailuista - Oginski oli varmaan aikansa suuren vallankumouksellisen, Bonaparten ihailija.

Tänään meidän on jo vaikea kuvitella, mikä menestys Oginskin sävelmillä, varsinkin pianopoloneeseilla oli 1800-luvun loppupuolen Euroopassa. Niitä soitettiin aateliskartanoissa, porvariston salongeissa ja sivistyneistön illanistujaisissa. Useat niistä tunnettiin kautta Euroopan. Oginskilla oli tapana antaa sävelmilleen myös kuvaavia alaotsikoita, jotka olivat omiaan lisäämään niiden suosiota. Kuohuva aika ja Puolan kohtalon aiheuttama myötätunto vaikuttivat osaltaan varmasti poloneesien Kuolemanpoloneesi tai Puolan jako tai Jäähyväiset tai vieläpä Jäähyväiset isänmaalle menestykseen.

Jäähyväiset isänmaalle on synnyttänyt monta romanttista tarinaa. Useimmat niistä ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Älkää siis uskoko sitä, että Oginski olisi kirjoittanut poloneesinsa vaikeasti haavoittuneena omalla verellään. Poloneesin nimellä ei Oginskin mukaan ollut myöskään mitään tekemistä Puolan kohtalon kanssa. Ennen kaikkea hän halusi tällä sävelmällä kuvata niitä tunteita, joita isänmaan jättäminen hänessä herätti - muistammehan, kuinka monta kertaa hän joutui jättämään Puolan.

Poloneesin kolmantena taitteena soi selvä sotilasfanfaari. Sillä on suora yhteys Oginskin sotilasuraan: sama fanfaariaihe toistuu hänen lauluissaan ja arvattavasti myös niissä sittemmin kadonneissa marsseissa, joita hän sävelsi Pariisissa ja joita tunnettu klarinetisti Lefevre sovitti.

Jäähyväiset isänmaalle -poloneesi - tai virallisesti poloneesi a-molli nro 13 - on siis pianosävellys. Sitä soitettiin oman aikansa klaveerisoittimilla: cembalolla, vasaraklaveerilla, taffelipianolla ja myöhemmin modernilla pianolla. Puolassa sitä on mielellään esitetty cembalolla - tässä välähdys nykymuusikkonakin tunnetun Elzbieta Chojnackan leiskuvasta esityksestä:

Oginski: Poloneesi (Elzbieta Chojnacka, cembalo)

Moderni piano välittää tämän kaiken toisella tavalla - arkisemmin. Vaikka soittajastahan kaikki tietysti eniten riippuu. Seuraava pianisti on Daniela Sabatini, joka on levyttänyt Oginskin pianotuotannon jokseenkin kokonaan. Mutta Jäähyväiset isänmaalle hän soittaa jotenkin arkipäiväisesti. Tempo on nopea; hän käyttää paljon rubatoa; tunnelmaa ei oikein löydy; rytmi heittää. Jotkut forteiskut suorastaan säikäyttävät.

Oginski: Poloneesi (Daniela Sabatini, piano)

Seuraava esitys on puolalainen, sellaisenaan aidontuntuinen, vaikka poloneesi on sovitettu Varsovan Musica Antiqua -yhtyeelle. Nyt tempo on vuorostaan hidas, joskus suorastaan unelias. Puolalainen lennokkuus on tästä esityksestä kaukana:

Oginski: Poloneesi (Varsovan Musica Antiqua -yhtye)

Oginskin poloneesin voi soittaa vaikka balalaikalla, mikäli esittäjällä on taitoa ja tyylitajua. Seuraavassa sen soittaa E. Blinov 3-kielisellä soittimellaan. Hän korostaa sävelmän sentimentaalista, haaveellista puolta: hän soittaa hyvin kauniisti. Poloneesin toisessa taitteessa hän tekee hienon crescendon:

Oginski: Poloneesi (E. Blinov, balalaikka)

Suomeen Oginskin poloneesi saapui nykyisten tietojemme mukaan 1840-luvulla. Me tapaamme sen hieman yllättäen Pohjois-Suomesta, Ylikiimingistä. Sieltä löytyi 1948 nuottikirja, joka sisältää kolmisenkymmentä poloneesia. Yksi niistä on juuri Oginskin poloneesin suomalainen pelimanniversio.

Nuottikirjassa on vuosiluku 1845, mutta näyttää siltä, että kirjaan sisältyy myös jonkin verran vanhempaa aineistoa. Kun Samuli Paulaharju haastatteli Ylikiimingissä tunnettua viulupelimannia, Matti Parkkosta vuonna 1910, tämä kertoi saaneensa nuottikirjan Juhani Wesalta vuonna 1845. Parkkonen oli tällöin 10-vuotias. Sittemmin Parkkonen joutui soitto-oppiin Johan Lung -nimisen pelimannin luo Revonlahdelle. On mahdollista, että juuri Lung olisi kirjoittanut Oginskin poloneesin nuotit tähän kirjaan.

Kirjoittaja on selvästi merkinnyt sävelmän muististaan, kuulemansa perusteella nuoteiksi. Näin selittyvät ne pienet eroavaisuudet, joita poloneesiin on tässä suomalaisessa versiossa tullut. - Oginskin poloneesin vanhimman tunnetun suomalaisversion Ylikiimingin nuottikirjasta soittaa Juhani Tiainen:

Oginski: Poloneesi (Juhani Tiainen, viulu)

Suomalaiset puhallinorkesterit ovat soittaneet Oginskin poloneesia ilmeisesti viime vuosisadan loppupuolelta alkaen. Seuraava, Helsingin Varuskuntasoittokunnan esitys on monessa suhteessa mallikelpoinen. Sen tempo on sopivan rauhallinen - poloneesihan ei ole mikään kovin nopea tanssi, vaan ennen kaikkea arvokas. Hyvin kuuluva tuuba antaa tälle soitolle luotettavan tukevan tunnun. Hieman erikoinen välike lienee sovittajan, Martti Parantaisen käsialaa:

Oginski: Poloneesi (Helsingin Varuskuntasoittokunta)

Maamme torviseitsikot tottuivat soittamaan Oginskinsa J. Willgrenin sovituksena. Tässä asussa Suomen kansa on ehkä useimmin Jäähyväiset isänmaalle kuullut, ja tällaisena se on kirjoitettu kymmeniin torviseitsikkokirjoihin.

Oginski: Poloneesi (Sointu-seitsikko)

Oginskin poloneesista on eräs levytys, johon itse aina mielelläni päädyn. Se on siinä mielessä aito, että esittäjät ovat puolalaisia: Wesolowskin harmonikkayhtyeen jäseniä. Näin mielestäni Oginskin poloneesi on soitettava: rauhallisessa tempossa, pettämättömässä mutta ei kuitenkaan koneellisessa rytmissä. Pianosäestyksen jokainen isku on paikallaan, harmonikoissa on kaihoisan mietteliäs sointi. Ehkä ruhtinas Oginski ei olisi osannut kuvitella sävelmäänsä harmonikkaesityksenä, mutta tässä esityksessä sen tunnelma on aito ja jäljittelemätön:

Oginski: Poloneesi (Wesolowskin harmonikkayhtye)


Takaisin pääsivulle