MUUAN KANSALLISNERO - JA AXEL KAKSINETOISTA SNAPSEINEEN ENNEN KEITTOA

Gustav Mahlerin konsertti Helsingissä vuonna 1907 (1997)

(Musiikki: Gustav Mahlerin 2. sinfonian alkua - se miksautuu junan lähtöön. Junatehoste jää tekstin alle.)

Vuosi 1907, lokakuun 30. päivän ilta, kello 22.30 Pietarin Suomen asemalla. Gustav Mahler on juuri astunut junaan. Hän on vähään tyytyväinen mies, mutta tässä junassa hän haluaa matkustaa ensimmäisessä luokassa. Junassa ei olekaan muita kuin 1. ja 2. luokka; se poikkeaa melkoisesti muista Venäjällä kulkevista junista. Pian Mahler kuulee, että juna onkin suomalainen.

Neljä päivää sitten hän johti konsertin Pietarissa. Huomenna, keskiviikkona hän nousee junasta klo 9.10 Helsingin asemalla. Konsertti siellä on perjantaina, 1. päivä marraskuuta. Hänellä on aikaa harjoituksiin vain yksi päivä, mutta se ei häntä pelota - yhteen ylimääräiseen harjoitukseen on varauduttu. Hän on kuullut paljon hyvää Helsingin Filharmonisesta orkesterista ja sen johtajasta, Robert Kajanuksesta. Sitä paitsi valtaosa soittajista on saksalaisia. Hän tulee toimeen eurooppalaisen muusikon valtakielellä - hän on puhunut niin paljon elämässään saksaa, että hänen äidinkielensä tshekki on päässyt miltei unohtumaan.

Musiikki: Mahlerin 6. sinfonian Alma-teema

Hän ei saa heti unta. Hänen ajatuksensa kiertävät kahden asian, hänen vaimonsa Alman ja Wienin oopperan ympärillä. Kymmenen vuotta kestänyt Wienin-kausi on ohi: hän johti Fidelion viimeisen kerran siellä kaksi viikkoa sitten. Nyt on meneillään rasittava Euroopan kiertue, ja parin kuukauden kuluttua odottaa Amerikka.

Hän on väsynyt, väsynyt Wienin juonitteluihin ja oopperan maailmaan. Hänen pieni tyttärensä kuoli kesällä; hän suree Maria Annaa edelleen ja on huolissaan siitä, kuinka Alma kestää. Kesällä hän sai valmiiksi 8. sinfoniansa - sen kantaesitykseen on vielä kolme vuotta aikaa. Maailman merkittävin sinfoniasarja on valmistumassa, eikä kukaan tunnu antavan sille juuri mitään arvoa.

Tähän ajatukseen hän nukahtaa. Hän herää aamulla kahdeksalta ja katselee junan ikkunasta maata, jota hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Asemalla hän ottaa ajurin ja ajaa hotelliin nimeltä Kämp. Akseli Gallen-Kallela oli suositellut sitä heidän tavatessaan kolme vuotta sitten Wienissä. Kaupunki näyttää ystävälliseltä, pieneltä ja siistiltä. Iltapäivällä hän tapaa kapellimestari Kajanuksen, joka kutsuu hänen illalla lähellä sijaitsevaan ravintolaan. Hän saisi kuulla orkesteria, jota hän huomenna johtaa - ehkä myös hieman suomalaista musiikkia, vaikka ilta olisikin enemmän viihdyttävä kuin taiteellinen.

Seuraavana aamuna hän kirjoittaa Almalle:

Pikku Almani,

eilen oli siis ensimmäinen päiväni täällä Helsingforsissa. Täällä on valitettavasti räntäinen sää, ja minun oli pakko riisua kaunis turkkini. Olin illalla eräässä populaarikonsertissa, missä myös tutustuin orkesteriini. Se on hämmästyttävän hyvä ja kurinalainen, mikä kertoo paljon hyvää täkäläisestä kapellimestari Kajanuksesta - hänellä on muuten oikein hyvä nimi musiikkimaailmassa. Hän oli iltapäivällä luonani ja piti minulle seuraa. Äärettömän sympaattinen, vakava ja vaatimaton ihminen.

Illalla konsertissa - olutpöydässä, kuten täällä on tapana - istui odottamatta Axel Gallen viereeni, mukanaan myös vaimonsa. Konsertin jälkeen jäimme yhdessä Kajanuksen ja tämän vaimon sekä erään brysseliläisen pianistin kanssa. Gallen oli tavattoman hilpeä ja miellytti minua kovin. Sanoin kuitenkin hyvästit kello 23 ja menin nukkumaan, mikä herätti yleistä hämmästystä, sillä täällä istuskellaan myöhään yöhön ja jopa aamuun saakka. Lauantaina, konsertin jälkeisenä päivänä haluaa Gallen noutaa minut veneellään ja puuhata jotain vesillä.

Sibelius: Valse triste

Kuulin illalla myös muutamia suomalaisen kansallissäveltäjän Sibeliuksen teoksia - häntähän ylistetään paljon, ei ainoastaan täällä vaan myös musiikkimaailmassa. Eräässä niistä kuulin aivan tavallista kitschiä, niillä tietyillä pohjoismaisilla soinnutuskaavoilla synnytettyä kansallista roskaa. - Hyi hitto! Samanlaisia ovat kaikki nämä herrat kansallisnerot. Venäjällä ja Ruotsissa on samanlaista - ja Italiassa, jossa vilisee näitä ilotyttöjä ja heidän kaupustelijoitaan. Tässä joukossa antaa Axel kaksinetoista snapseineen ennen keittoa sekä veneineen aivan toisen vaikutelman - voi havaita hänen terveytensä ja rotunsa aitouden.

Mahlerin konserttia oli jo edellisellä viikolla mainostettu näkyvästi Helsingin lehdissä. Helsingin Sanomain pieni ennakkoartikkeli ylisti hänen ansioitaan kapellimestarina:

- Tämä tilaisuus on merkittävä harvinaiseksi tapaukseksi Helsingin musiikkielämässä. Gustav Mahler, Wienin hovioopperan johtaja, on kuten tunnettua muuan aikamme etevimpiä säveltäjiä. Hänellä on orkesterin johtajana arvoasema, johon nähden ainoastaan harva, jos kukaan kuuluisuuksista sillä alalla voi hänen kanssaan kilpailla. Näytteeksi Mahlerin maailmanmaineesta voi mainita, että hän heti luovuttuaan johtajantoimestaan Wienin oopperassa sai erinomaisen tarjouksen New Yorkin Metropolitanin managerilta Conriedilta - 225000 markkaa vuodessa kolme kuukautta kestävästä työstä. Näin ollen voi Helsingin yleisö olla onnellinen saadessaan tilaisuuden tutustua tähän erinomaiseen taiteilijaan, kun hän nyt filharmoonisen seuran johtajana täällä esiintyy.

Ohjelma sisältää ainoastaan Beethovenin ja Wagnerin kappaleita - Mahlerin erikoisala - ja siinä tarjotaan meille kuultavaksi ensinmainitun Eroica-sinfonia ja Coriolan-uvertyyri sekä jälkimmäisen Vorspiel und Liebestod "Tristan ja Isoldesta" ja uvertyyri "Meistersingereistä".

Konsertin arvosteluista selviää, että Mahler ei johtanut Eroicaa, vaan Beethovenin 5. sinfonian. Konserttipäivänä, marraskuun ensimmäisenä myös Akateeminen orkesteri joutui panemaan lehteen seuraavan ilmoituksen:

- Tämän päivän harjoitus lykätään huomiseksi, lauantaiksi, klo 7 iltapäivällä. - Johtaja.

Syynä saattoi olla se, että kaikki soittajat halusivat mennä konserttiin - tai sitten akateemikot olivat vain menettäneet harjoitussalinsa, Yliopiston juhlasalin.

Konsertti oli tietysti täydellinen menestys. Voimme näin jälkeenpäin olla kiitollisia Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren arvostelijoille, jotka kuvasivat myös sen ulkonaista kulkua ja tunnelmaa. Näin Helsingin Sanomain arvostelija:

- Gustav Mahler, maailman ehkä kuuluisin orkesterin johtaja, esittäytyi eilen meikäläiselle yleisölle. Tilaisuus oli siis muuan huomattavimpia merkkitapauksia soitannollisessa elämässämme. Kummako senvuoksi, että yliopiston juhlasali oli täpö täysi - piletit loppuunmyyty.

- Mahler ei ole ulkonaisessa suhteessa mikään suurta huomiota herättävä henkilö. Jotenkin vähäpätöinen, vaatimattoman näköinen mies. Kasvojen piirteistä ja ilmeistä huomaa kumminkin, ettei tämä mies ole tavallisia kuolevaisia. Niistä kuvastuu päättäväisyyttä, jäntevyyttä, tarmoa. Kun hän astuu orkesterin eteen, eivät nämä ominaisuudet kumminkaan ilmaannu missään räikeässä muodossa. Hänen liikkeensä ovat enimmäkseen pienipiirteiset; ainoastaan vaativimmissa fortissimokohdissa, ja kun jokin erityinen soittokone on saatava esille, muuttuvat liikkeet suuremmiksi. Ja kumminkin on orkesteri aina hänen vallassaan. Hän vie sitä minne vaan tahtoo. Sitä ihmeellisempää, kun ottaa huomioon lyhyen harjoitusajan - ainoastaan pari päivää.

Uuden Suomettaren arvostelija - Heikki Klemetti (?) - tekee samantyyppisiä havaintoja, persoonallista kieltä käyttäen:

- Ääriään myöten täysi huone oli kuuluisaa musiikkimiestä vastassa kun hän astui saliin, orkesterin pauhatessa juhlatoitotusta. Muutamalla kärsimättömällä eleellä vastaten suosionosoitukseen, jolle ei näyttänyt lainaavan minkään näköistä huomiota, nousi Mahler johtajanpaikalle muitta mutkitta alkaen ohjelman, jonka ensimmäisenä numerona oli Beethovenin suosittu 5:s sinfonia. Suosionosoituksiin, jotka kaikuivat vilkkaina heti kunkin osan jälkeen hän ei edes kääntynyt vastaamaan ja hyvin vähän häntä näytti liikuttavan koko tuo ulkonainen meno, kättenpaukutuksineen, kukkineen ja seppeleineen, joilla yleisö tahtoi osittaa hänelle huomaavaisuuttaan.

- Yhtä vähän kun kuuluisa johtaja kiinnitti huomiota ulkonaiseen menestykseen, jollainen on hänelle sitä jokapäivästä leipää, yhtä tarkkaa vaaria hän piti johdettavasta orkesterista, josta hänen huolenpitonsa ei hetkeksikään kääntynyt. Vähillä liikkeillä, mutta täsmällisillä merkinannoilla ja silmänluonneilla tuo älykkään näköinen, lasisilmäniekka mies seurasi jokaista soittajaa, edesauttaen hänen ahkeroimistansa sopusointuisan yhteisvaikutuksen aikaansaamiseksi.

Tällä kiertueellaan Mahler johti vain Beethovenia ja Wagneria - hänen oman 5. sinfoniansa esitys Pietarissa oli poikkeus. Helsingissä huomattiin myös hänen tinkimättömyytensä ja luja ammattitaitonsa. Helsingin Sanomat:

- Tässä lyhyessä ajassa on Mahler mielensä mukaan saanut orkesterin esittämään tosin sille tutut sävellykset, mutta uutta niissä ilmeni paljon, erittäinkin Beethovenin teoksissa. Uutta oli se tavattoman pitkälle mennyt yksityiskohtainen työ, mikä niihin oli uhrattu, uutta oli jäsentelyssä, tempoissa, rytmissä, uutta koko siinä hengessä missä ne tulkittiin. Mahlerin erinomainen johtajankyky ilmenee juuri suurimpana sävelteoksien teoreettisen puolen mitä täydellisimmässä esiintuomisessa. Hän pitää harvinaisen tarkkaa huolta siitä, että jokainen ääni, jokainen säe tulee siihen asemaan kuin säveltäjä on tarkoittanut ja että toiselta puolen kukin soittokone, jolla on vähänkin tärkeämpää sanottavaa, tulee ennen muita esille. Hänellä on äärimmäisen kehittynyt rytmiaisti. Harvoin kuulee rytmillisessäkin suhteessa niin täydellistä soittoa kuin eilisessä konsertissa. Nyanseeraukseen nähden ei voi juuri parempaa esitystä kuulla; mainittakoon vain erinomainen crescendo hienoimmasta pianissimosta valtavimpaan fortissimoon Beethovenin sinfonian viimeiseen osaan mennessä - suurenmoisinta, mitä tällä alalla kuulee!

Uusi Suometar on samaa mieltä:

- Mitä täydellisin ymmärrys vallitsi johtajan ja soittajien kesken. Orkesteri soitti sellaisella mielihartaudella ja innolla, jota vain harvoin näkee. Ei mitään väsymistä ylimääräisten harjoitusten vuoksi, ei hetkenkään laimenemista ollut huomattavissa, vaan innostuneena kukin soittotaiteilija teki tehtävänsä. Orkesterin jäsenet ovatkin aivan ihastuneita tähän johtajaan, jonka hupaisa mieliala ja kaikkialla esiintyvä suuri asiantuntemus heihin on jättänyt erittäin miellyttävän muiston. - Jos jotakin ryhmää eilisen illan johdosta on erityisesti mainittava, on se jouhiorkesteri, joka suoritti tehtävänsä aivan erinomaisella tavalla.

Uuden Suomettaren arvostelija huudahtaa ihastuttavan spontaanisti myös seuraavan havainnon:

- Niissä paikoissa, joissa sitä vaaditaan hän kyllä antaa orkesterin soida täysin valtaavin sävelin, mutta voimainponnistus ei mene koskaan yli kauneuden rajojen. Kaikki tuntuu niin luonnolliselta ja yksinkertaiselta, että tekisi usein mieli huudahtamaan: no niin, juuri niin se on oleva!

Hän vertailee mielenkiintoisella tavalla Mahlerin ja Georg Schneevoigtin erilaisia näkemyksiä:

- Tristan ja Isolde -alkusoitto oli suurenmoinen näyte elävästä tunnekuvailusta ja musikaalisesta kasvamisesta, ja Isolden lemmenkuolo kohosi ylevine sävelineen toisiin, kaukaisiin maailmoihin. Tämä käsitys oli aivan päinvastainen kuin esim. Schneevoigtin, joka tässä kappaleessa kiihoittaa orkesterin korkeimpaan intohimoisuuteen, saaden siten aikaan kylläkin repäisevämmän mutta tuskin pysyvämmän vaikutuksen kuin Mahler.

Ja vielä Helsingin Sanomien arvostelijan kuvaus konsertin loppuvaiheista:

- Konsertinantajaa kohdeltiin muutenkin pitkin iltaa kuin harvinaista vierasta ainakin. Hänelle ojennettiin kaksi laakeriseppelettä, toinen kapellimestari Kajanukselta, joita hän ei kuitenkaan yleisön edessä tahtonut vastaanottaa.

Kapellimestari Mahler matkusti kaupungista jo samana iltana.

Mahler ei matkustanut kuitenkaan samana iltana, vaan vasta seuraavana. Alma saa jälleen kirjeen:

- Rakkain!

Eilen oli siis konsertti. Kaikkialta Suomesta ihmiset kerääntyivät yhteen. Sibelius oli jo aamupäivällä luonani. Myös hän on äärettömän sympaattinen ihminen, kuten kaikki suomalaiset. Konsertin jälkeen myös Gallen oli mukana: nyt istun täällä ja odotan häntä - hän tahtoo viedä minut moottoriveneellään ajelemaan suomalaiseen saaristoon.

Valitettavasti sataa, ja pelkään että se vähentää nautintoa. Mutta seis - mitä nyt! Juuri kun kirjoitan tätä, aurinko tulee esiin. Ilmasta taitaa kuitenkin tulla aika kaunis.

- Illalla lähden Pietariin. Jumalan kiitos, tämä jakso lähenee loppuaan. Olen jo sangen hedelmättömällä mielellä, vaikka täällä, kuten Pietarissakin, on ollut hyvä olla. Kävin myös täkäläisessä oopperassa, jossa esitettiin Eugen Oneginia. Keinot olivat sangen rikkaat, mutta raa'asti ja usein harrastelijamaisesti käytetyt - kuten kaikkialla, ja pian myös Wienissä! Saattepa nähdä!

Neljä päivää myöhemmin Mahler kuvaili kirjeessään Pietarista Almalle, kuinka päivä Gallen-Kallelan kanssa sujui:

- Päivä Gallenin kanssa oli oikein mukava. Hän ja eräs hyvin kuuluisa arkkitehti, jonka nimeä en muista, huolehtivat minusta kuin kaksi imettäjää. He käärivät minut matkahuopiin ja syöttivät minulle suomalaisia voileipiä, joista minulle tuli ihan huono olo. Palelin kuin vinttikoira - ja he myös.

- Kolmituntinen saaristomatka tarjosi upeita, vaihtelevia näköaloja. Rannassa meitä odottivat hevonen ja vaunut, ja sangen hauskan ajon jälkeen tapahtui erittäin vieraanvarainen vastaanotto lumoavassa, Hoffmannin tyylisessä talossa, joka oli pikemmin kuin linna.

Linna oli Hvitträsk, rakennuskokonaisuus, joka herättää tänäänkin ihailua kenessä vierailijassa tahansa. Arkkitehdit, jotka hän tapaa ovat Eliel Saarinen ja Herman Gesellius. Mahlerilla on heistä paljon kerrottavaa Almalle:

- Arkkitehdit asuvat siellä kesät, talvet, aivan järven rannassa; ylhäältä talosta on näköala merelle. Huoneet ovat viehättävät, aivan kuin Hohe Warte, vanhempiesi talo Wienissä suomeksi käännettynä. - Nämä kaksi arkkitehtia, kaksi hyvin sympaattista nuorta ihmistä olivat vuoden naimisissa kahden yhtä nuoren naisen kanssa. He olivat nuoruudenystäviä ja elivät äärimmäisen mukavasti keskenään, kunnes saivat päähänsä, että ilman vaihtelua elämä olisi vain "pelkkää olemista" - mitä siis tehdä? No, he vaihtoivat vaimoja keskenään ja elävät nyt, vuotta myöhemmin, yhtä hauskasti kuin ennenkin yhdessä ja rakentavat toisia taloja ja kansoittavat omaansa. Eikö olekin soma juttu!

Aivan niin soma juttu ei kuitenkaan ollut. Saarinen ja Gesellius erosivat todella vaimoistaan, mutta vain Gesellius meni naimisiin ystävänsä vaimon kanssa. Saarisen uusi puoliso oli Geselliuksen sisar.

Gallen-Kallela teki tämän käynnin aikana myös muotokuvan Mahlerista. Se on erittäin onnistunut: se näyttää mietiskelevän Mahlerin, ei niin jyrkkää kuin monet hänestä tehdyt maalaukset, mutta syvästi omiin ajatuksiinsa vaipuneen. Taulu on nykyisin nähtävissä Serlachiuksen kokoelmissa Mäntässä. - Maalauksen syntyminen teki suuren vaikutuksen malliin:

- Illalla, kun oli varsin hämärää, istuimme takan antamassa valossa. Mahtavat halot rätisivät ja hehkuivat siinä kuin pajassa. Gallen, joka oli jo koko ajan tuijottanut minua merkillisesti, kuin metsästäjä jänistä, pystytti yhtäkkiä telineen ja alkoi hahmotella minua kankaalle. Aivan Rembrandtin tapaan, ainoastaan takkatulen valossa. Kun hän oli piirtänyt niin puoli tuntia, tulin levottomaksi, ja nousimme ylös ja lähdimme metsään kävelemään. Olin sangen iloinen päästessä pakoon enkä muistuttanut häntä maalaamisesta. Tunnin kuluttua tuli lähtöni aika, ja olin juuri hyvästelemässä, kun talon isäntä toi telineen ja kaikkien hämmästykseksi siinä oli kuva - täysin valmiiksi hahmoteltuna. Se oli kuvana ihana ja samalla sangen näköiseni. Katselisitte sitä silmät pyöreinä! Siinä on todellinen patenttimies!

- Oli muutenkin todella komea näky nähdä hänet ohjaamassa venettä - tavallisesti ylös kohottautuneena, kasvojen kaksi kekälettä etäisyyteen suunnattuna, niin ryhdikkäänä ja suorana kuin viikinki. Ajattelen, että häneen naisten täytyi olla silmittömästi rakastuneita! Lämpenin muuten kaikista näistä rakkaista ihmisistä, jotka eivät sydämellisyydestään huolimatta olleet hetkeäkään tungettelevia. Asettauduin jopa sanaakaan sanomatta siellä sivuhuoneen sohvalle nukkumaan, eikä risauskaan häirinnyt minua.

Mutta entäpä Sibelius ja Mahler? Mitä me tiedämme heidän tapaamisestaan? Ja mistä me sen tiedämme?

Ensimmäinen ja paras tietolähde on Karl Ekmanin vuonna 1935 ilmestynyt Sibeliuksen elämäkerta. Siitä tuli pariksi-kolmeksi vuosikymmeneksi se ainoa ja virallinen Sibelius-elämäkerta, mestarin itsensä hyväksymä.

Kuka oli Karl Ekman? Hän oli laulajatar Ida Ekmanin ja pianisti-kapellimestari Karl Ekmanin poika, joka syntyi Bratislavassa vuonna 1895. Hänen vanhempansa kuuluivat Sibeliuksen lähimpään tuttava- ja ystäväpiiriin. Ida Ekman oli Helsingin kaupunginorkesterin solistina sen kuuluisalla Pariisin-matkalla 1900; hän lauloi Sibeliuksen lauluja, joista monet ovat hänelle omistettuja. Karl Ekman vanhempi oli Suomen ensimmäisiä kansainvälisiä pianisteja. Hän konsertoi vaimonsa kanssa monissa Euroopan maissa ja johti Turun Soitannollisen Seuran orkesteria.

Poika Karl Ekman väitteli filosofian tohtoriksi Nietschestä. Hän oli juuri oikea mies kirjoittamaan Sibeliuksesta 30-luvulla. Seitsemääkymmentä lähestyvä säveltäjä saattoi huoletta kertoa Karl Ekmanille juuri sen, mitä piti tärkeänä - ja jättää kertomatta sen, mitä ei halunnut julkisuuteen. Hän luotti täysin Ekmaniin. Tämä oli salonkikelpoinen.

Kirjasta tuli ensimmäinen ja ainoa Sibelius-elämäkerta, joka perustui Sibeliuksen itsensä haastatteluihin. Ekman kertoo esipuheessaan, itsestään vanhahtavan hauskasti me-persoonapronominia käyttäen:

- Tämän kirjan pääaineisto on syntynyt Sibeliuksen itsensä kanssa käydyistä keskusteluista, kymmenkunnasta istunnosta hänen kodissaan Järvenpäässä. Mestari asettui tällöin käytettäväksi koko luonteensa auliilla rakastettavuudella antamatta hankalan kyselijän huomata pienintäkään kärsimättömyyden merkkiä. Olemme pyrkineet mahdollisimman lavealti esittämään Sibeliuksen käsityksen kaikista hänen elämänsä olennaisista tekijöistä (PH: Todellakin! Siis Sibeliuksen käsityksen.) - ja vähemmänkin olennaisista, missä ne hakematta ovat tulleet esille keskustelun vapaassa kulussa - hänen omilla sanoillaan, joko sellaisina kuin olemme panneet ne suoraan paperille istunnossamme tai välittömästi sen jälkeen kirjoittaneet ne muistiin junan höyrytessä hämärässä Uudenmaan tasankojen halki Helsinkiä kohti.

Tästä Karl Ekmanin elämäkerrasta ovat siis peräisin kaikki ne Sibeliuksen lausunnot, joita kymmenet kirjoittajat ovat siteeranneet - siihen saakka, kunnes Erik Tawaststjernan 5-osaisesta Sibelius-kirjasta tuli tämän päivän virallinen elämäkerta.

Mahlerin Helsingin-konsertista oli kulunut vajaat 30 vuotta silloin, kun Sibelius kertoi noista tapahtumista haastattelijalleen. Ekman kuvaa, kuinka Sibeliuksen 3. sinfonian kantaesitys oli tapahtunut syyskuussa 1907. Samassa konsertissa esitettiin myös Pohjolan tytär ja sarja musiikista näytelmään Belsazarin pidot. Sitten Ekman jatkaa:

- Jonkin aikaa sävellyskonsertin jälkeen Sibelius solmi yhden elämänsä merkittävimmistä tuttavuuksista. Gustav Mahler oli vähän ennen loistavaa Amerikan-aikaansa lähtenyt voittoretkelleen halki Euroopan ja kävi tällöin myös meidän pääkaupungissamme.

"Yhden elämänsä merkittävimmistä tuttavuuksista", sanoo Ekman - ja omistaa kirjastaan tälle merkittävälle tapahtumalle hieman toista sivua. Siihen mahtuvat kuitenkin kaikki ne kliseet, joita on siteerattu nyt yli 60 vuotta. Siinä on myös joukko muistivirheitä - tai suoranaisia valheita.

"Mahler ja minä olimme paljon yhdessä", kertoi Sibelius. Tämä ei voi pitää paikkaansa. Mahlerilla ei ollut lyhyellä vierailullaan aikaa sellaiseen. Sitä paisti Kajanus ja varsinkin Akseli Gallen-Kallela olivat tehneet häneen suuremman vaikutuksen kuin Sibelius. Sen todistavat hänen kirjeensä Almalle.

Tärkein tieto, minkä Sibelius välitti näiden kahden säveltäjän tapaamisesta, on heidän sinfoniakäsitystensä eroavaisuus. Tämä muistikuva vaikuttaa todelta: heidän sinfoniansa ovat kuin eri maailmoista. Mutta Ekman sai, ilmeisesti Sibeliuksen hienovaraisella avulla, tuon keskustelun vaikuttamaan niin perin kirjalliselta. Siitä puuttuu elävän elämän, elävän kokemuksen todellisuus.

Ekman päättää Sibeliuksen Mahler-episodin seuraavaan, lainausmerkkeihin pantuun muistelmaan, siis Sibeliuksen itsensä kertomaan. Mestari oli kaikesta päätellen sallinut itselleen hieman ilkeän muistikuvan, mikä ei pidä yhtä edellä siteerattujen lehtiarvostelujen kanssa:

Orkesteri sen sijaan ei ollut häneen erikoisen ihastunut, mikä kenties johtui siitä, että hän ei Helsingissä ollessaan ylipäänsä ollut parhaalla tuulellaan. Vanha kelpo Anton Sitt, joka oli ollut orkesterin konserttimestarina lähes neljännesvuosisadan ajan, sanoi hieman ihmetellen: "Und der soll der neue Hans von Bülow sei"" - ja tuon pitäisi olla uusi Hans von Bülow!

Siinä kaikki, mitä Ekman Mahlerin käynnistä kirjoitti - toistan vielä: hieman toista sivua. Sihteerilleen Santeri Levakselle Sibelius ei ilmeisesti puhunut Mahlerista mitään. Ainakaan Levaksen Sibelius-kirjassa ei mainita Mahleria.

Olen itse katunut sitä, että en koskaan ottanut Erik Tawaststjernan kanssa puheeksi Sibeliuksen ja Mahlerin suhdetta. Siihen on aivan selkeä syy: en tiennyt silloin, parikymmentä vuotta sitten, Mahlerista tarpeeksi, tuskinpa juuri mitään.

Arvaan, että Erik Tawaststjernasta olisi saanut innostavan keskustelukumppanin. Omassa Sibelius-elämäkerrassaan hän pohtii tarkoin näiden kahden säveltäjän tapaamista. Samat pohdinnat sisältyvät hänen Yleisradiolle äänittämiinsä Sibelius-ohjelmiin. Voin siis nyt jälkeenpäin yrittää käydä tuota keskustelua - olen pahoillani, että joudun ikään kuin väittelemään ihailemani Erik Tawaststjernan kanssa, hyvin tietäen, että hän olisi voinut esittää paljonkin näkökohtia Sibeliuksen - ja samalla itsensä - puolesta.

Tawaststjerna toistaa ohjelmassaan sen, minkä Ekman kertoi tapaamisesta, huomauttaen tosin, että Sibelius muisteli sitä neljännesvuosisata myöhemmin. Ensin kävelyretket:

ET: Siteet solmittiin muutamilla kävelyretkillä.

PH: Kävelyretket ovat Sibeliuksen fantasiaa. Niitä oli korkeintaan yksi, mahdollisesti Kämpistä Yliopistolle. Mahler ei puhu sellaisista mitään kirjeissään vaimolleen.

ET: Sibelius piti ilmeisesti huolta siitä, että hän lähestyi Mahleria kuin säveltäjäsuuruus toista ja kätki ujoutensa maailmanmies-asenteen taakse. Jopa Helsingin lehdissä Mahler oli asetettu hänen vastapainokseen. Vuonna 1907 he olivat suunnilleen yhtä maineikkaita. Mahler oli Sibeliusta edellä Saksassa ja Hollannissa, mutta Sibeliuksella oli vahvempi asema paitsi Skandinaviassa myös Yhdysvalloissa, Englannissa - ehkä myös Venäjällä.

PH: Arvelen, että Sibelius ei rinnastanut itseään Mahleriin. He olivat vuonna 1907 täysin eri tasolla. Mahlerilla oli takanaan kahdeksan musiikin historiaan jäävää sinfoniaa, Sibeliuksella puolestaan vasta kolme kansallisromanttista sinfoniaa, viulukonsertto ja Kullervo-sinfonia. Siitä heillä olisi varmasti riittänyt puhumista, mikäli Sibelius olisi näyttänyt sen partituuria. He eivät olleen yhtä maineikkaita kuin korkeintaan Suomessa ja Skandinaviassa. Ja pohjolassahan Mahleria ei tunnettu säveltäjänä. Helsingissä häntä ei tunnettu ylipäänsä lainkaan. Hän oli ennen kaikkea kapellimestari ja juuri Wienissä lopettanut oopperanjohtaja.

ET: Sibelius oli peräisin musiikkiperinteitä vailla olevasta maasta. Mahlerilla oli oikea tausta - sitä paitsi häntä kannatti hänen kapellimestarintaustansa.

PH: Mahlerin tausta oli periaatteessa paljon vaatimattomampi kuin Sibeliuksen. Tosin hän oli nuorena päässyt köyhästä juutalaisesta tshekkiperheestä Wienin konservatorioon. Kapellimestarin asemansa hän oli ansainnut valtavalla työllä ja kieltäytymisillä.

ET: Hänen vastauksensa "nichts" Mahlerin kysymykseen, mitä hän (Sibeliuksen teoksista) johtaisi, pohjautui hänen komplekseihinsa. Tämä "nichts" ei soinut niin vaatimattomalta ja hienotunteiselta kuin hän kuvitteli. Päinvastoin se oli moniselitteinen vastaus.

PH: Tuosta keskustelusta meillä ei ole muuta todistusta kuin Sibeliuksen kertomus. Tosin Mahler ei koskaan johtanut ainuttakaan Sibeliuksen sävellystä - Richard Strauss sen sijaan useita.

ET: Luovana taiteilijana Sibeliuksella oli taipumusta suhtautua hieman alentuvasti esittäviin taiteilijoihin. Vaikka hänellä olisikin ollut mahdollisuus kehittää kapellimestarintaitojaan, hän ei olisi voinut koskaan alentua esittämään toisten säveltäjien teoksia. Sibelius katsoi, että Mahler haaskasi säveltäjänleiviskänsä esiintymällä ammattimaisena kapellimestarina. Hänen silmissään oli alentavaa konsertoida Helsingissä ohjelmalla, joka ei sisältänyt Mahlerin omia teoksia. Sen vuoksi hän vältti mahdollisuuksien mukaan puuttumasta Mahlerin toimintaan kapellimestarina.

PH: Olisiko Sibelius ajatellut ja tuntenut näin? Se muusikko, joka olisi niin halunnut menestyä viulistina ja joka johti ainakin omia teoksiaan erittäin mielellään! Kirjeissään hän kertoi usein, kuinka hyvin hän oli onnistunut kapellimestarina matkoillaan Euroopassa ja Amerikassa. - Erik hyvä, luulen että puolustat hieman liikaa Sibeliusta, varmaan siksi, että olisit halunnut niin mielelläsi heidän viihtyvän keskenään. Olisit toivonut hartaasti, että Mahler olisi huomannut Sibeliuksen lahjakkuuden - tai nerouden.

ET: Sibeliuksen kolmas sinfonia on voinut syntyä reaktiona Mahlerin viidettä vastaan, jonka partituuria hän oli tutkinut Berliinissä.

PH: Tuohon en jaksa uskoa! Siteeraan Sinua itseäsi: "Ennen Kullervoa oli olemassa Sibelius, joka 'hyvänsuovan geniuksen' ohjaamana sävelsi mm. B-duuri -kvarteton. Kvarteton pohjoismaisessa klassisismissa ovat kolmannen sinfonian milloin valoisan pastoraalisten, milloin lempeän alakuloisten sävelkulkujen lähtökohdat."

Mahlerin 5. sinfonia

Ja jälleen kulkija nousee junaan Helsingforsin asemalla ja suuntaa matkansa kohti Pietaria. Hän johtaa konsertin, jonka ohjelmassa on hänen viisi vuotta aikaisemmin syntynyt viides sinfoniansa.

On 9. marraskuuta vuonna 1907. Pietarissakaan Mahlerin sinfonia ei herätä minkäänlaista vastakaikua arvostelijoissa eikä yleisössä - sen joukossa istuu tosin yksi kuuntelija, joka on kiinnostunut teoksesta: Igor Stravinsky.