DAS KLAGENDE LIED, MAHLERIN ENSIMMÄINEN SUURTEOS (2001)
Tänään vietetään merkkipäivää suomalaisen Mahler-esitysperinteen historiassa. Hänen opus ykkösensä, kuoro- ja orkesteriteos Das klagende Lied kuullaan ensimmäistä kertaa konserttiesityksenä maassamme. On kulunut 120 vuotta siitä kun teos valmistui, ja sata vuotta sen wieniläisestä kantaesityksestä. Vuosilukumystiikkaa jatkaaksemme voimme palauttaa mieliin, että Robert Kajanus oli ensimmäinen suomalainen kapellimestari, joka johti Mahlerin sinfonian Suomessa, 1. sinfonian 90 vuotta sitten. Radion sinfoniaorkesterin ohjelmassa ensimmäinen Mahlerin sinfonioista - nro 4 - soi vuonna 1951. Tätä suomalaista pidättyvyyttä lieventää hieman se, että Gustav Mahler on kuitenkin itse johtanut Helsingissä kaupunginorkesterin konsertin. Tämä tapahtui marraskuussa 1907. Mutta salonkikelpoisiksi Mahlerin suhteen Suomen tekivät vasta Jorma Panula ja Helsingin kaupunginorkesteri saadessaan vuonna päätökseen 1974 koko sinfoniasarjan esityksen.
Gustav Mahler oli 18-vuotias aloittaessaan työn Das klagende Lied -teoksen parissa. Jo poikavuosinaan hän oli kiinnostunut saksalaisista kansansaduista - sama kiinnostus kesti koko hänen elämänsä, mistä kertovat hänen monet Des Knaben Wunderhorn - kansanrunokokoelmaan säveltämänsä laulut. Das klagende Liedin, jonka voisimme suomentaa Valituslauluksi, tekstin aihepiiri löytyi kahdestakin lähteestä: Ludwig Bechsteinin kokoelmasta Uusi saksalainen satukirja vuodelta 1856 sekä Grimm- veljesten 1822 ilmestyneestä kokoelmasta Kinder- und Hausmärchen. Näiden kokoelmien samankaltaisista saduista Mahler muokkasi itse Valituslaulun tekstin. Saduissa esiintyvä veljesmurha oli jo Raamatusta alkaen tuttu kansansatujen aihe, ja siihen liittyi "laulavan luun" teema: murhatun veljen luusta tehty huilu paljastaa surullisessa laulussaan verityön. Luonnollisesti molemmat veljekset tavoittelevat kaunista kuningatarta, jonka murhaajaveli saa hetkellisesti omakseen ennen lopullista tuhoa.
Tämä saksalaiseen tarustoon uppoutunut 18-vuotias oli merkillinen poika. Hän oli syntynyt Böömin-juutalaiseen perheeseen pienessä Kalischin kylässä, josta perhe muutti pian Iglaun pikkukaupunkiin. 11-vuotiaana hän vietti vuoden Prahassa käyden kymnaasia. 15-vuotiaana hän pääsi Wienin musiikinystävien seuran konservatorioon opiskelemaan pianonsoittoa, teoriaa ja sävellystä. Jo vuoden opintojen jälkeen hän sävelsi useita kamarimusiikkiteoksia. 17-vuotiaana hän keskeytti konservatorio- opintonsa suorittaakseen koulun loppututkinnon Iglaussa. Seuraavana vuonna hän päätti konservatorion kolmen vuoden opintojen jälkeen ja siirtyi Wienin yliopistoon. Siellä hän seurasi vuoden ajan mm. Anton Brucknerin luentoja. Oppilaan ja opettajan välille syntyi arvostava suhde. Nuori Mahler hankki varsin niukan toimeentulonsa antamalla pianotunteja.
Kesällä 1880, 20-vuotiaana, hän sai ensimmäisen kiinnityksensä kapellimestarina. Tehtävä ei tosin ollut ulkonaisesti kovin ihmeellinen: työpaikka sijaitsi Ylä-Itävallassa, Bad Hallin kylpylässä, jossa toimi 12-miehinen orkesteri. Mahler ei ollut saanut päivääkään opetusta kapellimestarintyöhön, ja siksi hän ottikin tehtävän vastaan innostuneena. Hän vastasi kylpylän kesäkauden musiikkiohjelmistosta, joka koostui pääasiassa 200-paikkaisessa teatterissa esitettävistä opereteista ja musiikkihupailuista. Vakavalle Mahlerille tämä oli tietysti leipätyötä, jonka tärkein anti oli siinä, että hän pääsi tutustumaan orkesterin - vaikka pienenkin - maailmaan sisältäpäin. Tämän jälkeen hän uskalsi ottaa vastaan jo vaativampia johtajantehtäviä ja välttyi näin vuosikausien työskentelystä pienten teatteritalojen harjoituspianistina. Sehän on näihin päiviin saakka ollut keskieurooppalaisen muusikon tavallinen tie orkesterinjohtajaksi.
Mahler sävelsi Das klagende Lied'iä vuosina 1879-80. Kun teos valmistui marraskuussa 1880, siitä oli kasvanut kolmiosainen kantaatti, jonka esittäjäkoneisto muistutti jo hänen myöhempiä suuria kokoonpanojaan. Jo nyt hän tarvitsi laajan sinfoniaorkesterin, puhaltimista kootun taustaorkesterin, sekakuoron sekä solistiryhmän. Haluttaessa esityksessä voitiin käyttää myös poikaääniä. 3-osaisen teoksen esitysajaksi hän arvioi noin 65 minuuttia - itse Mahler ei kuitenkaan koskaan kuullut teosta tässä ensimmäisessä asussa. Das klagende Lied oli niin laaja, että nuori ja tuntematon muusikko ei voinut haaveillakaan sen pikaisesta esittämisestä. Mahler uskoi työhönsä kuitenkin niin paljon, että hän toivoi voittavansa sen ansiosta Wienin Beethoven- palkinnon. Sen vei kuitenkin eräs hänen opettajansa. Mahler yritti palkintoa vielä kahta vuotta myöhemmin; hän lähetti Valituslaulun partituurin Franz Lisztille, joka toimi tuolloin Yleissaksalaisen musiikkiyhdistyksen presidenttinä. Lisztkään ei huomannut teoksen ansioita - partituuri palautui vähän äänin Mahlerille.
Itsevarmakin säveltäjä olisi näiden vastoinkäymisten jälkeen ryhtynyt etsimään selitystä niille itse teoksesta - eikä nuori Mahler hieman päälle 20-vuotiaana ollut vielä viimeisten vuosiensa järkkymätön voimahahmo. Samalla kun hän teki uraa kapellimestarina mm. Hampurissa, Kasselissa ja Budapestissa, hän haaveili edelleen Das klagende Liedin esittämisestä. Siksi hän aloitti teoksen korjaus- ja uudistustyön, johon hän palasi monta kertaa myöhemminkin. Vuonna 1888 valmistui teoksen toinen laitos, jossa säveltäjä oli tehnyt nyt uskomattomalta tuntuvan uhrauksen: hän jätti pois koko sen ensimmäisen osan! Kun tänään saamme kuultavaksemme tuon Waldmärchen/Metsäsatu -nimisen osan, emme voi muuta kuin ihmetellä Mahlerin tekoa. Nyt tuntuu täysin kohtuuttomalta hylätä yli puolen tunnin mittainen kokonaisuus, joka on kuuntelijan korvissa täysipainoista musiikkia, jopa täysipainoista Mahleria. Mutta taiteilijahan on luomuksensa itsevaltias - Sibeliuksen menettely Kullervo- sinfonian kanssa oli vielä jyrkempi: hän hylkäsi koko teoksen, ei sentään onneksi hävittänyt sitä.
Mahler jatkoi Das klagende Liedin uudistamista 1893. Nyt hän keskittyi lähinnä käytännön sanelemiin muutoksiin. Kuusi harppua vähenivät kahteen ja yksitoista soololaulajaa neljään. Suurin muutos koski 2. ja 3. osan taustaorkesteria: hän jätti sen kokonaan pois. Onneksi se palautettiin seuraavien korjausten yhteydessä. Ns. tarkistettu laitos valmistui viittä vuotta myöhemmin. Juuri tämä, kaksiosainen versio oli se, jonka Mahler sai vihdoin esille kaksi kertaa Wienin Musikvereinin salissa 1901. Nyt hän oli jo ulkonaisen uransa tärkeimmässä tehtävässä, Wienin hovioopperan, nykyisen Valtionoopperan johtajana. Hänen sinfonioistaan oli esitetty kaksi ensimmäistä sekä osia kolmannesta. Siitä huolimatta hän oli vaalinut ensimmäistä sävellystään yli kahdenkymmenen vuoden ajan ja vain odottanut hetkeä, jolloin hän saisi sen esille. Sen täytyi olla hänelle äärettömän tärkeä.
Mutta Das klagende Liedin eri versioiden elämä jatkui merkillisellä tavalla - nuoteillakin on kohtalonsa. Vuonna 1906 Mahlerin teosten oikeuksia siirtyi wieniläisen Unversal Edition -kustantajan haltuun. Nyt säveltäjä uusi Das klagende Liedin vielä kerran. Tämä versio painettiin hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1914. - Alkuperäisen 1. osan, Waldmärchenin nuottimateriaali oli jäänyt Mahlerin sisaren Justinen haltuun. Justine avioitui tunnetun wieniläisen viulutaiteilijan, Arnold Rosén kanssa. Heidän pojastaan Alfredista tuli kapellimestari, ja Aldred Rosé sai kunnian toimia Waldmärchen-osan ensimmäisenä esittäjänä. Tämä tapahtui Brnon Radion konsertissa 1934; teos kuultiin silloin sekä saksan- että tshekinkielisenä esityksenä. Seuraavana vuonna Rosé johti koko teoksen Wienin radiossa. Tätä varten hän oli muodostanut sekaversion alkuperäisestä 1. osasta sekä Mahlerin uudistamasta laitoksesta.
Tämä esityksen jälkeen teoksen nuottimateriaali jäi Rosén haltuun. Hän säilytti sitä huolellisesti yli kolmen vuosikymmenen ajan; Rosé eli vuoteen 1975 saakka. Vuonna 1969 hän myi partituurin eräälle amerikkalaiselle keräilijälle. Tämä lahjoitti sen Yalen yliopiston kirjaston harvinaisuuksien kokoelmaan. Seuraava 3-osaisen Das klagende Liedin esitys tapahtui vasta 1970 New Havenissa Yhdysvalloissa Frank Brieffsin johtamana. 1990-luvulla Das klagende Lied -kantaattia ovat johtaneet eri puolilla maailmaa sellaiset nuoren polven huippukapellimestarit kuin Kent Nagano, Simon Rattle ja Michael Tilson Thomas. Kaksi viimeksimainittua ovat myös johtaneet sen suhteellisen tuoreet levytykset; Tilson Thomasin johtama esitys on kuultu viime vuosina kymmenkunta kertaa myös Yleisradion Yöklassisen lähetyksissä.
Saattaa tuntua jopa vähän puuduttavalta seurata Das klagende Liedin eri versioiden ja esitysten vaiheita - tärkeintä on tietysti tietää, millainen itse teos on. Pantakoon siis kaikki edellä oleva Mahlerista liian innostuneen kirjoittajan tiliin. Totean taustaselvittelyn lopuksi, että kohta kuulemamme esitys perustuu Mahlerin ensimmäiseen nuottitekstiin, Universal Editionin 1997 julkaisemaan vuoden 1880 perusasuun. Sen on toimittanut ja tarkistanut Reinhold Kubik. Tämä 20-vuotiaan säveltäjän hämmästyttävän kypsä luomus on viime vuosina todettu sittenkin Das klagende Liedin aidoimmaksi ja vaikuttavimmaksi asuksi. Se on - kuten Pierre Boulez on todennut - ensimmäinen, tähän saakka kadoksissa ollut luku siitä Mahlerin suuresta teoksesta, jonka loppupuolen me jo tunnemme.
Teksti oli Gustav Mahlerille tärkeä sävellyksen lähtökohta nuoruusvuosista aina viimeisiin teoksiin saakka. Monet hänen orkesterilauluistaan siirtyivät osiksi ensimmäisiä sinfonioita, ja hän etsi valppaasti koko elämänsä ajan sopivia tekstejä musiikkiinsa. 18-vuotiaana hän löysi jo poikavuosina tuntemansa vanhat saksalaiset sadut ja alkoi niiden pohjalta kirjoittaa Das klagende Lied -balladia sävellyksensä pohjaksi. - Ja näin tarina alkaa: teoksen orkesterijohdanto on kuin tuo satujen Olipa kerran -toteamus, tuttu ja turvallinen alkurepliikki. Ensimmäinen osa Waldmärchen, Metsäsatu, antaa tapahtumille taustan: On ylväs kuningatar, joka ei ole kelpuuttanut vielä ketään puolisokseen. Ja on kaksi ritariveljestä, tumma ja vaalea, paha ja hyvä, jotka etsivät metsän salaperäistä punaista kukkaa. Sen löytäjä saisi kuningattaren omakseen. Hyvä veli löytää kukan ja kiinnittää sen hattuunsa nukahtaen sitten pajujen katveeseen. Tumma veli havaitsee toisen löytäneen kukan ja surmaa hänet miekallaan. - Toinen osa Spielmann, Soittoniekka jatkaa pahaenteistä tarinaa: Soittoniekka saapuu veljen haudalle ja löytää maasta luun, josta hän tekee huilun. Mutta huilu puhkeaakin laulamaan valittavan laulun veljesmurhasta. Viimeinen osa Hochzeitstück, Häälaulu vie kuulijat kuninkaanlinnaan seuraamaan kuningattaren ja murhaajaveljen häitä. Rummut ja sinkit soivat - nyt Mahler pääsee käyttämään jo edellisessä osassa esiintynyttä taustaorkesteria juhlan kuvauksessa. Soittoniekka astuu hääsaliin, ja hänen huilunsa kertoo kaikille veljesmurhan tarinan. Häät saavat synkän lopun: linnan muurit sortuvat, ritarit ja naiset pakenevat kauhistuneina, kuningatar vaipuu kuolleena maahan. Orkesterin viimeinen forteisku lopettaa määrätietoisesti teoksen, ikään kuin ennakoiden Mahlerin 6. sinfonian kuuluisia kohtalon iskuja. Laskeva molliasteikko ennen loppuiskua sulkee kertomuksen ympyrän.
Dramaturgisesti Das klagende Liedissä kiinnostavaa on se, että solisteilla ja kuorolla ei ole varsinaista roolijakoa, vaan ne kaikki osallistuvat tasapuolisesti balladin tarinan kertomiseen. Ainoastaan "laulavan luun" osuus, varsinainen valituslaulu, on roolitehtävä. Sen Mahler ajatteli ensimmäisessä versiossa poikasopraanolle, ja tämä mahdollisuus on säilytetty nyt julkaistussa ja esitettävässä versiossa. Myös Mahlerin vuoden 1906:n partituurissa on maininta: mikäli mahdollista tämä osuuden esittäjänä on käytettävä pojanääntä - naisäänen asemesta.
Tässä nuoruudenteoksessaan Mahler ei käytä niin valtavaa orkesteria kuin viimeisissä sinfonioissaan. Hän kirjoittaa vielä mieluummin puupuhaltimille kuin vaskille. Mutta tutut triolifanfaarit kuuluvat jo Das klagende Liedissä. Eräänlaisena johtoaiheena läpi koko teoksen kulkee sävelaskelittain laskeva molliasteikko, kuin valituksen ja tuskan soivana ilmentymänä.
Hämmästyttävää on taito, jolla nuori säveltäjä käsittelee suurta koneistoaan. Alitajuisesti kuulijan mieleen nousee eräs toinen kuoro- ja orkesteriteos, Sibeliuksen Kullervo- sinfonia. Sekä ulkonaisesti että sisäisesti näissä teoksissa on paljon samaa, niin erilaisia kuin säveltäjät olivatkin. Molemmat sävellykset ovat suuria tragedioita, toinen arktisen karu, toinen Saksan metsien romanttisia tunnelmia heijastava. Mikä keskustelun aihe Mahlerilla ja Sibeliuksella olisikaan ollut niissä vuonna 1907 Mahlerin vieraillessa Helsingissä! Vahinko että heidän tapaamisissaan ei ennätetty ottaa puheeksi näitä molempien säveltäjien surunlapsia, heidän ensimmäisiä suurteoksiaan, jotka molemmat olivat alkutaipaleellaan yhtä huono-onnisia. Tänään Sibeliuksen Kullervo on jo suuri kansainvälinen menestysteos, eikä tarvitse olla mikään selvänäkijä ennustaakseen, että Mahlerin Das klagende Lied on alkaneen vuosisadan takuuvarma suurteos maailman keskeisillä konserttilavoilla.