AERILA, KAJANUKSEN KLARINETISTI (2005)
Muistan elävästi sen päivän, jolloin kuulin ensimmäistä kertaa Kusti Aerilan nimen. Olin 14-vuotias kajaanilainen koulupoika ja yrittelin opetella soittamaan klarinettia. Opettajaksi oli löytynyt muuan klarinetinsoittoa harrastava rautatieläinen, ja hän kertoi määrätietoisesti, että täytyy olla jokin oppijakso, koulu, josta soittoa opetellaan:
- Mene Suluksen musiikkikauppaan ja osta Kusti Aerilan Klarinettikoulu, opettaja sanoi.
Tein niin kuin neuvottiin, ja minusta tuli yksi niistä kolmestatoista tuhannesta suomalaisesta, jotka vuosikymmenten varrella hankkivat itselleen tämän klarinetinsoiton harrastukseen eniten Suomessa vaikuttaneen oppijakson. Sen ensimmäinen painos oli ilmestynyt Suomen suuriruhtinaskunnassa jo vuonna 1907; viimeiset kappaleet tätä koulua myytiin vielä 1980-luvulla.
Vuonna 1954 kuollut Kusti Aerila oli maamme tärkein soittimensa opettaja 1900-luvun alkupuolella. Hän ennätti opettaa noin 250 suomalaista klarinetistia: orkestereitten ammattisoittajia, sotilassoittajia ja klarinetinsoiton harrastajia. Yksi hänen viimeisiä oppilaitaan oli Paavo Lampinen, Helsingin kaupunginorkesterin ykkösklarinetisti vuosina 1977-86. Hän aloitti Aerilan oppilaana tammikuussa 1945 - oppilaan ja opettajan ikäero oli 55 vuotta:
- Mihin asiaan hän noin yleisesti kiinnitti huomiota?
- Staccato oli sille tärkeä. Sitä soitettiin hirmuisen paljon. En minä nyt muista, että se olisi erikoisesti mitään pitänyt tärkeimpänä. Yleensä se oli aika vaativa, kaikkien ääneen...aina se puhui minulle, että sitten kun menette joskus Eurooppaan suureen viinikellariin, niin klaneetin äänen pitää olla juuri sellainen kuin näet siellä hiiirveitä tynnyreitä. Se lähtee tuolta ja se soi niin kuin (tynnyrin muoto).
- Sehän oli aika hyvä kuva?
- Juu, juu. Olen koettanut pitää sen aina mielessäni, että semmonen se klaneetin äänen pitäisi olla. Just tynnyrimäinen, varsinkin tietysti alaäänet. - Mutta se oli Aerilalla miellyttävää aikaa.
Kusti Aerila oli syntynyt vuonna 1876 talollisen poikana Laitilan Malvon kylässä. Perheessä oli viisi lasta, neljä sisarta Kustin lisäksi. Kotitalo oli suhteellisen varakas, mikä kävi ilmi vaikkapa siitä, että perheessä oli piano - tämä oli jokseenkin harvinaista 1800-luvun lopun maalaistaloissa. Kustin isästä Samuel Wilhelmistä kerrottiin, että hän oli laulumiehiä, innokas laulun aloittaja kylän tilaisuuksissa. Hän kävi kirjeenvaihtoa Laitilan opettajan Johan Wuorisen kanssa kansansivistyksen asioista ja oli Laitilan VPK:n jäsen sekä vuonna 1889 perustetun Laitilan VPK:n soittokunnan osakas. 12-vuotias Kusti Aerila liittyi uuteen soittokuntaan ja sai soittimekseen es-kornetin. Soittokunnassa hän tutustui myös Uudenkaupungin VPK:n soittokunnan johtajaan, K.G. Tenléniin, joka auttoi Laitilan aloittelevaa soittajistoa sen ensi askelissa. Tenlénistä tuli myös hänen ensimmäinen varsinainen opettajansa, joka ohjasi poikaa viulun, pianon ja kornetin soitossa. Kusti sai myöhemmin soittaa myös Tenlénin johtamassa Uudenkaupungin soittokunnassa.
Laitilan kansakoulussa erinomaisesti menestynyt Kusti jatkoi koulunkäyntiä parin välivuoden jälkeen Uudenkaupungin alkeiskoulussa. Se oli lukioon johtava koulu, ja sen ensimmäisen luokan hän kävi vuosina 1892-93. Tämän vuoden aikana Kusti ja hänen opettajansa alkoivat suunnitella musiikista pojan elämänuraa. Käytännössä se tarkoitti muuttoa Helsinkiin; aluksi hänen suunnitelmissaan oli opiskelu kymmenen vuotta aikaisemmin perustetussa Helsingin Musiikkiopistossa. Mutta Helsingissä oli toinenkin mahdollinen opiskelupaikka, Helsingin orkesteriyhdistyksen orkesterikoulu, jonka Robert Kajanus oli perustanut vuonna 1885. 16-vuotias Kusti kirjoitti tuttavilleen Helsinkiin:
- Kun eilen olin Uudessakaupungissa niin sain tietää että siellä Helsingissä on toinenkin koulu, niinkutsuttu Orkesterikoulu, jossa minun mielestäni on paremmat ehdot kuin Musiikiopistossa. Ja, ensiksikin on koulumaksu puolta halvempi ja sitte kuin koulusta pääsee niin saa heti paikan jossakin orkesterissa. Musiiki-opisto olisi kyllä kenties parempi mutta sitte tarvitsisi matkustaa ulkomaille ja ne kysyvät niin paljon varoja että minusta tuntuu melkein mahdottomalta saada niitä niin paljon. Sentähden pyydän Teitä ettette ilmoita minua Musiikiopistoon, vaan hankkisitte jos aikanne myöden antaa Orkesterikoulusta sen johtajalta Kajanukselta tai joltain muulta tarkempia tietoja, sillä en tiedä vielä koska se alkaakaan ja lähettäisitte minulle tietoja. älkää panko pahaksenne, vaikka olenkin tällainen tuulihattu että hypin yhdestä paikasta toiseen.
Syyskuussa 1893 Kusti matkusti Helsinkiin ja ilmoittautui "Filharmoonisen Seuran käytännölliseen orkesterikouluun", kuten sen nimi nyt kuului. Robert Kajanuksen tapaaminen aiheutti pojan elämässä sen ensimmäisen vastoinkäymisen: Kajanus ei hyväksynyt häntä koulun viuluoppilaaksi vaan suositteli tai oikeastaan määräsi hänen soittimekseen klarinetin. Syyt tähän olivat pelkästään käytännölliset - viuluoppilaita pyrki kouluun liikaa; muidenkin soittimien opiskelijoita tarvittiin, varsinkin puhaltimien.
Tenlén puhkui Uudessakaupungissa raivoa moisen kohtelun vuoksi:
- Minua oikein kummeksiuttaa se tuollainen Hra Kajanuksen ehdotus että hän kun vaatisi Aerilan jättämään viulu ja ruveta harjoittelemaan Klarinettia. Mene vielä kerran hänen luokseen ja sano eli pyydä että hän saisi edes tämän lukukauden harjoittaa viulua, että saisi edes nähdä tulokset siittä ensi tutkinnossa ja sitten vasta kääntyä toisaallen.
Tenlén lopetti kirjeensä vielä seuraavaan uhkaukseen: "Sano Herra Tirehtööri Kajanuksellen että minä olen niin esittänyt". Kirjeet eivät kerro, kuinka Kajanuksen ja Kustin seuraava keskustelu kulki. Lopputulokseksi kuitenkin jäi, että poika opiskeli yhden lukuvuoden sekä viulun että klarinetin soittoa. Hänen viuluopettajakseen mainitaan itse Sibelius; klarinetisteja koulutti Kajanuksen orkesterin saksalainen ykkösklarinetisti Anton Modl.
Käytännöllinen orkesterikoulu oli todellinen aikansa ammattikoulu: opetus tähtäsi pelkästään orkesterityöhön. Koulusta piti Kajanuksen suunnitelmien mukaan valmistua soittajia hänen orkesteriinsa, sittemmin myös maan muihin orkestereihin. Opetusta annettiin vain kahdessa aineessa: pääsoittimessa sekä musiikin teoriassa. Oppilaat osallistuivat myös koulun orkesteriin. Parhaat pääsivät ainakin avustamaan Filharmonisen Seuran orkesterissa; jotkut - kuten Kusti Aerila - saivat solmia sopimuksen koko soitantokaudeksi. Aerila pääsi aloittamaan lyömäsoittajana jo saapumisvuotenaan, ja hän toimi orkesterin lyömäsoittajana kuuden vuoden ajan. Tämä työ tarjosi hänelle tilaisuuden tutustua musiikkiin sisältä päin aivan toisella tavalla kuin Laitilassa ja Uudessakaupungissa.
Kusti Aerila aloitti klarinetinsoiton nykyisen ajattelutapamme mukaan siis varsin myöhään, 17-vuotiaana - tänään aloitetaan yleensä viittä-kuutta vuotta aikaisemmin. Kahden vuoden opiskelun jälkeen hän sai lukea ensimmäiset arvostelut soitostaan - orkesterikoulun kevätnäytteissä hän esitti Karl Reissigerin Johdannon ja Polaccan. Tuohon sivistyneeseen aikaan neljä helsinkiläistä päivälehteä kirjoitti jopa näistä oppilaskonserteista yksityiskohtaiset arvioinnit. Kustin osalta ne olivat jopa suorastaan ylistäviä: Nya Pressen sanoi suoraan sen, mitä hän itsekin toivoi tulevaisuudelta: "Herra K Aerila puhalsi klarinetilla Reissigerin kappaleen erityisen kauniilla ja soinnikkaalla tavalla; nuoren klarinetistin pitäisi jo nyt pystyä hoitamaan orkesterin 2. klarinettistemmaa kaikella kunnialla". Myönteiset arvostelut jatkuivat seuraavina vuosina Carl Maria von Weberin teosten, mm. Concertinon esityksistä. - Seuraavassa se soi Kusti Aerilan oppilaan-oppilaan, Sven Lavelan ohjausta aikanaan nauttineen Kari Kriikun tulkintana:
Weber: Concertino
Muusikosta on vähän vaikea puhua silloin, kun hänen soitostaan ei ole tallella ainoatakaan näytettä. Meidän on luotettava hänen saamiinsa arvosteluihin ja hänen oppilaittensa kertomuksiin. Kusti Aerila soitti saksalaistyyppistä klarinettia ja hänen opettajansa olivat saksalaisia. Klassinen musiikki otti ihanteensa hänen aikanaan Saksasta - niin hänkin. Sen sijaan hänen persoonallisuutensa näkyy hänen lukuisissa kirjeissään, joita omaiset kotona Laitilassa tottuivat vuosikymmenten varrella säännöllisesti saamaan. Niissä puhuu mies, jolle omaisten ja ystävien auttaminen on toinen luonto; joka huolehtii myös sisartensa käytännön asioista; jolle velvollisuudentunto on itsestäänselvyys; joka hoitaa asiansa, työnsä ja oppilaansa. Hänen nuoruusvuosiltaan löytyy liikuttava todistus, hänen sisarensa opiskelutoverin kirje, joka piirtää meille ulkopuolisen, ilmeisesti rakastuneen tytön kuvan Kusti Aerilasta:
- Niin, tiedätkö sinä Mandi, että olen kirjevaihdossa veljesi Kustin kanssa" Onko hän sinulle mitään virkkanut? - Sinulla myös tulee hauska kesä, kun saat hänet koko kesäksi kotio. Kodissa hän on tuskin ollutkaan pitkiin aikoihin kesälomaa. Aina vaan siellä suuren maailman piirissä. Voi Mandi, osaatko sanoa Kustista mitään, onko hän raitis? - - Muistakaamme esirukouksella, että hän säilyisi puhtaana. Jumala saisi hänet omakseen vetää. Paljon, paljon hän on säilyttänyt puhtaudestaan, niin hienotunteinen on Kusti. Oikein ilostuttaa se mielen. Ihmettelen, että niin paljon on voinut säilyttää, siellä kaiken paheen ja mädännäisyyden keskellä. Suloista on joskus tavata sellaisia nuorukaisia. - -
Kusti Aerila opiskeli orkesterikoulussa kuuden vuoden ajan, vuoteen 1899 saakka. Tämän jälkeen alkoi olla jo ulkomaisten opintojen aika. Robert Kajanuksen sekä Anton Modlin kanssa käytiin arvattavasti monet keskustelut sopivan opiskelupaikan löytämiseksi - uskon että he molemmat kannattivat Saksan Baijerissa sijaitsevaa Würzburgin Kuninkaallista musiikkikoulua. Laitos oli perustettu jo 1802 ja uudistettu perusteellisesti 70 vuotta myöhemmin. Sen johtava klarinetinsoiton opettaja Robert Stark oli tunnettiin varmasti myös Kajanuksen orkesterin piirissä - orkesterin ulkomaiset soittajathan olivat pääosin saksalaisia. Kusti Aerilalla oli onni saada omaksi opettajakseen juuri Robert Stark.
Starkilla oli jo tuolloin hieno ura takanaan. Hän oli syntynyt soitinrakennus-kaupungissa, Klingenthalissa, soitti jo lapsesta alkaen useita puhaltimia, vietti nuoruutensa sotilassoittokunnissa ja päätti opintonsa Dresdenin konservatoriossa. 1870-luvuilla Stark herätti huomiota virtuoosina ja Louis Spohrin jo lähes unohdettujen konserttojen esittäjänä. Hän musisoi myös "Brahmsin klarinetistina" tunnetun Richard Mühlfeldin kanssa - Mühlfeldillehän Brahms sävelsi kaikki tunnetut klarinettiteoksensa.
Stark oli aloittanut opetustyönsä Würzburgissa 1881. Hän opetti klarinetin-, basettitorven- ja pianonsoittoa sekä kamarimusiikkia. Stark oli innostunut myös suurista klarinettiyhtyeistä, ns. klarinettikuoroista. Hän julkaisi useita etydikokoelmia, ns. klarinettikouluja ja käytti niitä työssään - Spohrin kouluihin Kusti Aerilakin perehtyi Saksassa sellaisella innolla, että hän käytti itsekin niitä myöhemmin omassa opetustyössään ja lahjoitti uransa päätettyään laajan opetusmateriaalinsa Sibelius-Akatemian kirjastoon. Starkilla oli myös runsas sävellystuotanto, jonka tunnetuimpia teoksia olivat 1900-luvun alkupuolella hänen kolme klarinettikonserttoaan - niitä Aerilakin esitti sekä Würzburgissa että myöhemmin Suomessa.
Pienenä näytteenä Robert Starkin musiikista kuulemme Finaalin hänen Serenadistaan klarinettikvartetille. Sen soittaa Würtembergin klarinettikvartetti, jonka soittimet tässä teoksessa ovat kaksi b-klarinettia, basettitorvi ja bassoklarinetti:
Robert Stark: Finaali Serenadista klarinettikvartetille op. 55
(Würtembergin klarinettikvartetti) koch schwann/musica mundi
CD 310 067H1, raita 13, kesto 2'24 (ään. Münchenissä 1988)
Opettajan ja oppilaan välille syntyi heti läheinen ja hyvä suhde. Würzburgin musiikkikoulussa opiskeltiin tosissaan: Kusti kertoi kirjeessään, kuinka siellä hänellä on 19 viikkotuntia viiden eri opettajan johdolla. Aineina olivat klarinetin- ja pianon soitto, osallistuminen orkesteriin sekä musiikin teorian sointu- ja muoto-oppi - Helsingissä tunteja oli yhteensä vain kaksi viikossa! Laitilalaiselle maalaispojalle Würzburgissa riitti myös varsin paljon konsertteja sekä muutakin kulttuuritarjontaa. Teatteri laajensi hänen maailmankuvaansa ja oli tärkeä myös saksan kielen vuoksi.
Kusti Aerila ei ollut ainoa suomalainen klarinetisti, joka päätyi opiskelemaan Würzburgiin. Häntä seurasi nopeasti sinne myös Klas Gyllström, Kustin soittotoveri Helsingin orkesterikoulusta ja myöhemmin myös Filharmonisen orkesterin pitkäaikainen klarinetisti. Toverusten erilaisuudesta saa kuvan Robert Starkin kirjeestä Kustille, jossa hän kertoo:
- Gyllströmiimme olen hänen ahkeruutensa puolesta tyytyväinen; kuitenkin vakava opiskelu tuntuu olevan hänelle vielä melko vaikeaa. Kyllä hän selviää, vaikka ei hänestä mitään Aerilan veroista tule. ...
- 2. konserttoni tuottaa Teille, hyvä Aerila, paljon iloa ja menestystä. Orkesteristemmat ovat ilmestyneet jo aikoja sitten. Jos ja kun ensimmäinen konserttoni tulee painettavaksi ja ilmestyy E.A Fischerin kustantamana Bremenissä, ilmoitan Teille siitä heti tuoreeltaan.
Starkin 3. klarinettikonserton kaksi osaa Kusti Aerila oli soittanut Würzburgissa jo helmikuussa 1900 Musiikkikoulun konsertissa. Hänen kaikin puolin hyvin alkanut opiskelunsa siellä olisi varmasti jatkunut kauemmin kuin nuo yhdeksän kuukautta, jotka hän Würzburgissa vietti. Mutta Robert Kajanuksen kirje huhtikuussa 1900 muutti hänen elämänsä perusteellisesti. - Näin Kajanus kirjoitti.
K. Herra Aerila!
Kuten ehkä tiedätte on aikomuksemme mennä orkesterin kanssa tänä kesänä Pariisiin. Jos Teitä haluttaisi olla mukana, niin ilmoittakaa heti minulle. Siinä tapauksessa Teidän pitäisi saapua Helsinkiin Toukokuun ensimmäisenä päivänä. Orkesteri tulee konserttimatkaa varten suurennetuksi ja tulee siinä olemaan noin 65 jäsentä. Ainoastaan suomalaista musiikkia tulee soitetuksi. Mitä ehtoihin tulee, saatte vapaan matkan sekä Helsinkiin että ulkomaalle, sitä paitsi vapaan ylöspidon konserttimatkalla ja 3 kuukauden palkan (160 mk. kuussa). Jos suostutte näihin ehtoihin, niin kirjoittakaa niin pian kuin mahdollista. Minusta ei Teille voisi olla vahinkoa siitä että muutamaksi kuukaudeksi jätätte Würzburgin; sitä paitsi ei ole sanottu, että vastaisuus tarjoaa Teille tämmöistä tilaisuutta päästä Pariisiin, josta voitte palata takaisin suoraan Würzburgiin jos tahdotte.
Vastausta jään odottamaan ystävällisellä tervehdyksellä
Robert Kajanus
Tämä oli tarjous, johon nuori musiikinopiskelija ei vuonna 1900 voinut vastata kieltävästi - ei olisi vastannut tänäänkään, vaikka oman aikamme rahaksi muutettuna tuo 160:n markan kuukausipalkka vastaisi vain hieman alle 600:aa euroa! Nopeasti Kusti irrottautui Würzburgista; viimeinen kirje kotiin lähti huhtikuun 26. päivänä, ja jo neljää päivää myöhemmin hän saattaa kirjoittaa kotiin Helsingistä:
- Matka Würzburgista tänne Helsinkiin sujui kaikin puolin hyvin. Eilen aamuna saavuin tänne ja olin siis vähän neljättä vuorokautta matkalla, vaan kyllä se sittenkin oli pikaista sillä junat Saksassa kulkevat noin 70 kilometriä tunnissa, Wenäjällä ja Suomessa hitaammin, minä tulin nimittäin koko matkan junalla Pietarin kautta. - Ostin Saksasta uuden Frakkipuvun sekä jouduin maksamaan kortteerista ja muista ylimaksua kuin niin yht'äkkiä pois läksin, joten rahat ovat wähiin menneet mutta lähetän kumminkin osan takaisin kun nyt saan asiani täällä järjestetyksi.
Kajanus kertoi kirjeessään orkesterin matkustavan vain Pariisiin. Totuus oli kuitenkin toisenlainen: matkan aikana Filharmonisen Seuran orkesteri piti 20 konserttia 13:ssa Euroopan suuressa kaupungissa. Tottahan Pariisin maailmannäyttelyn aikana Trocadero-salissa annetut kaksi konserttia huipensivat kiertueen upealla tavalla, mutta oli tärkeää, että myös muualla kuultiin suomalaista musiikkia ja orkesteria.
Tämä kiertue poikkesi niistä, joita orkesterimme tänään tekevät eri puolille maailmaa. Tänään orkestereita liikuttavat konserttitoimistot, managerit, kapellimestareiden ja orkesterien taustavoimien kyltymätön kaipuu julkisuuteen ja maineensa kiillottamiseen sekä tapahtumisen järjestäjien ikuinen kiihko keksiä aina jotakin uutta. Ehkä Kajanuskin oli kallistanut korvansa sielunviholliselle, joka houkutteli häntä jos ei nyt aivan maailman niin ainakin Euroopan pääkaupunkien valloituskiertueelle. 18 vuotta hän oli jo puurtanut orkestereineen pienessä Helsingissä. Mutta kyllä tärkein motiivi orkesterin matkalle oli suomalaisen luovan ja esittävän taiteen tunnetuksi tekeminen Euroopassa ja varsinkin Pariisissa. Tärkeää oli myös esiintyä nimenomaan suomalaisena, ei venäläisenä orkesterina, tärkeää sekä poliittisesti että suomalaisen taiteen kannalta.
Jos tuota orkesterin suomalaisuutta vähän raaputtaa, siitä alkaa puhua ehkä hieman pienemmällä suulla. 66-jäsenisessä soittajistossa oli suomalaisia muusikoita vain 25, siis runsas kolmasosa. Siksipä orkesterin soittajille ennen matkaa jaetuissa ohjeissa korostettiin, että sen saksalaisten jäsenten piti varsinkin Pariisissa välttää ainakin äänekästä puhumista äidinkielellään. Myös avustajia oli jouduttu hankkimaan kaikista naapurimaista.Tämä näkyi varsinkin ykkösviulujen ryhmässä, jossa kahdeksan soittajaa saattoi käyttää konserttimestarin titteliä. Varsinainen konserttimestari oli orkesterin oma Anton Sitt; myös Hugo Olk oli orkesterin omia miehiä. Unkarilainen Rovazec istui toisessa pultissa; hän toimi myös kiertueen laulusolistien pianistina. Muut soittajat olivat Leipzigin filharmonisen seuran konserttimestari Witte, Tampereen orkesterin Schröder, tukholmalainen Kihlman, Pietarin orkesterin kapellimestari Meyerpico sekä orkesterin oma jäsen, nuori lapinlahtelainen Heikki Halonen. Ei siis ihme, että ykkösviulun iskukykyä ihailtiin kiertueen aikana.
Orkesteri soitti matkalla pelkästään suomalaista musiikkia. Mukaan oli valittu kaksi perusohjelmaa, joista toinen alkoi Sibeliuksen 1. sinfonialla ja muut teokset olivat Kajanuksen Suomalainen rapsodia nro 2 sekä Aino-sinfonia, Järnefeltin Andante ja Preludi; loppunumerona oli Sibeliuksen Sarja musiikista näytelmään Kuningas Kristian II. Toisen ohjelman avasi komeasti Sibeliuksen Finlandia ja päätti kaksi hänen Lemminkäis-legendoistaan. Muut teokset olivat Kajanuksen Kesämuistelmia-sarja ja 1. suomalainen rapsodia, Järnefeltin Korsholma ja Sibeliuksen Kevätlaulu. Ohjelmia täydennettiin Aino Acktén ja Ida Ekmanin suomalaisilla laulunumeroilla. Ei siis ihme, että kiertueen saamissa arvosteluissa ihmeteltiin usein "modernien" suomalaisten säveltäjien monipuolisuutta - esitetty musiikkihan oli todella omana aikanaan uutta, äskettäin sävellettyä musiikkia.
Orkesterin vuoden 1900 kiertueesta on kirjoitettu usein ja paljon. Elävimmin sen kulkua kuvasi kuitenkin Uuden Suomettaren kirjeenvaihtaja, joka seurasi koko ajan orkesterin mukana ja joka käytti nimimerkkiä L. Olen rohjennut olettaa, että nimimerkin taakse kätkeytyy Ernst Lampén, myöhemmin kirjailijanakin kunnostautunut kynäniekka - tämä oletus perustuu erääseen Kusti Aerilan saamaan kirjeeseen, jossa matkaraporttien laatijaksi mainitaan Lampén. Mutta olipa kirjoittaja kuka tahansa, tärkeintä on, että hänen kirjeensä ovat tänäkin päivänä elävää ja mielenkiintoista tekstiä, jota yli sadan vuoden takainen suomen kieli hauskasti korostaa. Todella iskevä on hänen kuvauksensa orkesterin saapumisesta Berliiniin:
- Meidän tulomme Berliiniin oli lapsellisen suurenmoista. Vastassa oli hotellista lähetetty kolme mahdottoman suurta vaunua, johon koko orkesteri mahtui. Istuttiin ylä- ja alakerrassa, pitkin ja poikin, neljä hevosta oli edessä ja korkealla ilmassa istui ajaja ja hänen vieressään lakeija. Niinpian kun hevoset ottivat ensimmäiset askeleensa tarttui lakeija torveen ja toitotti yhtä päätä hotelliin saakka mitä iloisimpia fanfareja. Hän ei hellittänyt muuta kuin sen verran että hiukan sai siemaistuksi uutta henkeä keuhkoihinsa, kuin tukehtuminen oli tulossa. Hevoset kopistelivat aika kyytiä Brandenburgin portin kautta "Unter der Lindenille" ja sieltä sitte alas hotelliimme "Vier Jahreszeiten". Meno muistutti suuresti meidän palokunnan kulkua kun joku suurempi tulipalo on syttynyt Sörnäisissä. Eipä ollutkaan sitä myymälätä, josta ei koko henkilökunta olisi rynnännyt kadulle katsomaan tätä iloista kulkua.
Kajanuksen orkesterin kiertueen taiteellinen menestys ylitti kaikki odotukset, varsinkin kun Skandinavien konserttien ontuvat käytännön järjestelyt oli unohdettu - suurin syypää niihin oli tanskalainen konserttitoimisto. Berliinin lehtien arvostelut olivat ylitsevuotavia, todistaa Uuden Suomettaren nimimerkki L:
- Minulla on edessäni toistakymmentä arvostelua, joissa yhdessäkään ei ole moitteen sanaa. On aivan käsittämätöntä, että arvostelu on niin yhtäpitävä. Ne jotka vielä epäilevät, että hyvät arvostelut meidän konserteistamme ovat hyväntahtoisuudesta eikä ihastuksesta lähteneet, voivat olla nyt rauhassa. Heikoille sieluille tukeeksi lainaan tähän muutamia otteita. Eräs lehti lausuu: "Että Helsingillä on niin hyvin kouluttu ja oivallinen orkesteri, kuin hra Kajanuksen johtama eilen Filharmoniassa esiintynyt, oli kerrassaan hämmästyttävää. Mutta vielä hämmästyttävämpää on, että Suomessa tätä nykyä on kokonainen ryhmä nuoria säveltäjiä, jotka taiteessaan täysin ovat kotimaisia." - Sibeliusta kehutaan enin. Kajanus ja Järnefelt saavat tyynen ja kauniin säveltämistapansa takia kehuvia sanoja osakseen.
Sama menestys jatkui Pariisissa, maailmannäyttelykaupungissa. Trocaderon 6000 hengen konserttisali herätti matkalaisissa kunnioitusta. Kuumuusaallon koettelemat pariisilaiset eivät täyttäneet salia: ensimmäisessä konsertissa oli noin 2000 kuulijaa, jälkimmäisessä 1500. Sibeliuksen 1. sinfonian ja Lemminkäis-sarjan kahden osan sävelet herättivät kunnioituksen sekaista ihailua; Kristian II:n -sarjan Musette-osa oli heti toistettava. Aino Acktén suomalaiset laulut saivat myrskyisän lämpimän vastaanoton. Orkesteri saattoi palata tyytyväisenä kuukauden mittaisen kiertueen jälkeen kotiin. Myös sen nuori klarinetisti Kusti Aerila oli tyytyväinen: hänen uransa Helsingin Filharmonisen orkesterin, sittemmin Helsingin kaupunginorkesterin jäsenenä ei olisi voinut saada komeampaa alkua. Orkesterin rahastonhoitajalla ja Kajanuksella oli sen sijaan aihetta myös huoleen: kiertueesta aiheutunutta tappiota oli paikattava kaudella 1901-02 yhteensä 104:llä populaarikonsertilla, kun niitä tavallisesti soitettiin noin 60 kaudessa.
Aerila jatkoi työtään orkesterin toisena klarinetistina, ja kahden vuoden kuluttua hän siirtyi klarinettiryhmän äänenjohtajaksi. 26-vuotiaana hän oli saavuttanut aseman, johon ennen häntä, orkesterin 20 toimintavuoden aikana, ei ollut pystytty valitsemaan suomalaista muusikkoa. Hän oli tästä luonnollisesti iloinen ja ylpeä, mutta lähivuodet merkitsivät hänelle kovaa työtä uudessa, vaativassa tehtävässä. Helsingin Filharmonisen Seuran orkesteri oli täystyöllistetty. Se piti vuosittain sinfoniakonsertteja, populaarikonsertteja eli helppotajuisia konsertteja kuten niitä suomeksi nimitettiin. Orkesteri avusti myös kaupungin oopperaesityksissä ja lukemattomissa juhlissa ja teatteriesityksissä. Viikkotunneissa laskettuna orkesterin työmäärä oli kaksin- tai kolminkertainen nykyisiin orkestereihimme verrattuna.
Muusikkojen palkkaus oli sen sijaan alle kaiken arvostelun: Aerilan ensimmäisen kymmenvuotiskauden aikana hänen kuukausipalkkansa oli aluksi nykyrahassa noin 665 euroa, jakson lopussa 842 euroa. 1900-luvun alussa muusikon sopimus kirjoitettiin sitä paitsi vain vuoden 7:ksi kuukaudeksi - toukokuusta lokakuun alkuun hän sai tulla toimeen, miten parhaaksi näki. Yleensä hänen oli otettava pesti jonkin ravintolan, kylpylän tai teatterin orkesteriin - tämän sai myös Kusti Aerila parinkymmenen vuoden aikana kokea.
Kajanuksen orkesterin populaarikonsertteja monet aikalaiset ovat muistelleet kirjoituksissaan hartaasti. Niitä järjestettiin Seurahuoneen, nykyisen Helsingin kaupungintalon salissa ja niiden leppoisaa tunnelmaa on paljon ylistetty. Kun silmäilee konserttien ohjelmia, joutuu tänäänkin yllättymään niiden tutunomaisesta sisällöstä: klassista musiikkia lähettävät radiokanavat täyttävät aamu- ja iltapäiväohjelmistonsa edelleen tällä samalla musiikilla, suurten säveltäjien pienillä helmillä ja hieman kevytmielisempien mestareiden karakteerikappaleilla.
Suppé, Waldteufel, Weber, Saint-Saens, Massenet, Thomas olivat näiden konserttien tuttuja säveltäjiä - ja kuulemme heitä edelleen. Mutta näitä konsertteja ei ole mitään syytä aliarvioida: myös suomalaisten säveltäjien musiikkia soitettiin niissä ahkerasti, Sibeliusta ja Kajanusta myöten, ja puhaltajatkin pääsivät esiintymään populaarien solisteina - sinfoniakonsertteihin heitä alettiin kelpuuttaa vasta 1920-luvulta alkaen. Kusti Aerilakin esiintyi usein populaarikonserttien solistina. Jo ennen Würzburgin matkaa, huhtikuussa 1899 hän kertoi kirjeessään omaisille Laitilaan:
- Tähän aikaan olen niin tyytyväisellä tuulella etten malta olla sitä teillekin kertomatta. Soitin nimittäin Filharmoonisen Seuran konsertissa viime tuorstaina sooloa, ja onnistuin paremmin kuin olin osannut toivoakaan. Konsertin ohjelma oli kokonaan Suomalainen, minun soolo osani myös. Wäkeä oli saapunut ihan tungokseen asti sali täyteen, ehkä noin 800-1000 henkeä. Yleisö oli soittooni hyvin mieltynyt ja paukutti käsiään niin kauvan että minun piti soittaa vielä toinenkin numero. Tällaista osanottoa harvoin tapahtuu varsinkaan ei puhaltajille. Arvata sopii että se päivä oli minulle oikea juhlapäivä.
Aerila soitti tässä konsertissa kaksi osaa Crusellin klarinettikonsertosta - hän ei mainitse, mikä konsertto oli kyseessä, eikä sitä täsmennetä käsiohjelmassa. Arvelen, että kyseessä oli f-molli -konsertto, jonka Andante pastorale -osa on kautta aikojen ollut hyvin suosittu. Yleensäkin Crusellia soitettiin jo 1800-luvun lopun Helsingissä varsin paljon. Seuraavassa Sakari Oramon johtamassa Radion sinfoniaorkesterin esityksessä solistina on Kari Kriikku.
B.H. Crusell: Klarinettikonsertto f-molli, osa 2 (RSO, Kari Kriikku)
Kajanuksen orkesterin sinfoniakonserttien ohjelmisto koostui 1900-luvun alussa pääasiassa klassisesta ja romanttisesta orkesterimusiikista. Sibelius ja Beethoven olivat Kajanuksen suosikkeja, ja heidän musiikkiinsa hän yhä uudelleen palasi. Sibeliuksen sävellyskonsertit olivat todellisia merkkitapauksia Helsingin musiikkielämässä; ne uusittiin säännöllisesti kahteen tai kolmeen kertaan. Ensimmäisinä orkesterivuosinaan Aerila seurasi luonnollisesti tarkoin Helsingin sanomalehtien arvosteluja; joulukuussa 1904 hän saattoi kirjoittaa sisarelleen Mandille:
- Jos olette seuranneet sanomalehtiä tällä viikolla olette kai huomanneet että minua taas on kelpo lailla ylistetty nim. eilisessä Suomettaressa, ja tiistain Hufvudstadsbladetissa vielä paremmin. Viime maanantain sinfoniakonsertissa oli nimittäin klarinetilla tavallista enemmän tehtäviä.
Konsertin ohjelmassa oli Beethovenin ja Elgarin teosten lisäksi Selim Palmgrenin 1. pianokonserton ja hänen Tuhkimo-näyttämömusiikkinsa ensiesitykset. Evert Katila kirjoitti Suomettaressa Tuhkimosta: "Maalaisvalssin sulavan klarinettisoolon soitti hra Aerila aivan mestarillisesti, sitä oli todellinen nautinto kuulla." - Seuraavassa kuulemme tuon tutun valssin sooloineen Radion sinfoniaorkesterin esityksenä; kapellimestarina on Osmo Vänskä.
Selim Palmgren: Tuhkimo-valssi (RSO, Osmo Vänskä)
1900-luvun alussa, ennen Suomalaisen oopperan perustamista Kajanuksen orkesteri hoiti Helsingissä järjestettyjen tilapäisten oopperaesitysten orkesteritehtävät. Maaliskuussa 1904 Edvard Fazer ja Armas Järnefelt tuottivat Wagnerin Tannhäuserin 11 esitystä Kansallisteatterissa. Kusti Aerila kertoo, kuinka nämä esitykset vaikuttivat tavallisen orkesterimuusikon elämään kirjeessään sisarelleen Mandille:
- Minulla on myöskin nyt ollut tavallista vaikeammat ajat kun sitä "Tannheuseriä" nyt niin monta kertaa esitetään, ne esitykset ovat hyvin väsyttäviä kun ne kestävät kokonaista 4 tuntia, ½ 8 - ½ 12, ja sen lisäksi on meillä muina päivinä tavalliset konserttimme harjoituksineen. Piano-oppilaita on sen lisäksi joka päivä useampiakin. Ikävä ei tällä tavalla juuri ehdi tulemaan, joka ehkä muuten voisi päälle tupata."
Robert Kajanuksella oli taitoa sekä runsaasti ulkomaisia suhteita hankkia orkesterinsa solisteiksi ja vieraileviksi kapellimestareiksi suuria kansainvälisiä taiteilijoita. 1900-luvun alkuvuosina heitä oli yksinkertaisinta kutsua Pietarista: sieltä tulivat mm. pianistit Alexandr Siloti sekä viulutaiteilijat Leopold Auer ja Mischa Elman. Muita ajan suuria nimiä olivat sellisti Pablo Casals, viulistit Willy Burmeister, Tor Aulin ja Henri Marteau, pianistit Alfred Reisenauer, Leopold Godowski, säveltäjä-kapellimestarit Gustav Mahler, Hugo Alfvén ja Ida Moberg - viimeksi mainittu oli aikaansa edelläoleva suomalainen säveltäjä, joka selviytyi hyvin myös johtamisesta. Pianisti-säveltäjä Sergei Rahmaninov soitti kymmenen vuotta aikaisemmin syntyneen 2. pianokonserttonsa helmikuussa 1911. Kotimaiset Selim Palmgren sekä taiteilijapari Sigrid ja Georg Schneévoigt täydensivät Kajanuksen tähtikaartia - suhde tulevaan kilpailijaan, Schneévoigtiin oli vielä tässä vaiheessa luonteva.
Emme voi liioitella sitä merkitystä, mikä aikansa parhaiden muusikoiden esiintymisten seuraamisella ja niiden työstämisellä orkesteriharjoituksissa ja konserteissa oli nuorelle ykkösklarinetistille. Vahinko että hän ei lukuisissa kirjeissään omaisilleen kerro paljoakaan tällaisista asioista - hän vaistosi heidän elämänpiirinsä poikkeavan niin paljon hänen omastaan, että ammattiseikoista kirjoittaminen tuntui siksikin tarpeettomalta. Kotoisten asioiden selvittelyyn hän käytti runsaasti aikaansa; siitä todisteena ovat hänen sadat kirjeensä, sekä itse kirjoitetut että vastaanotetut, joiden perusteella hänen elämänsä kulkua on ollut mahdollista seurata.
Maalis-huhtikussa 1912 sattui tapaus, joka toi Filharmonisen Seuran orkesterin klarinetistit ja ennen kaikkea Kusti Aerilan Sibeliuksen päiväkirjojen sivuille hyvinkin epäedullisessa valossa. Tällöin soitettiin Sibeliuksen kolmessa sävellyskonsertissa jälleen hänen vuotta aikaisemmin kantaesitetty 4. sinfoniansa. Muistamme jo ne traumat, joita sinfonian ensiesitys säveltäjälle aiheutti: uutta teosta eivät ymmärtäneet muusikot, arvostelijat eikä yleisö. Aerila oli tällöin osallistunut konserttia edeltävänä päivänä nuotinkirjoittajana sinfoniaan tehtävien viimeisten korjausten tallettajana. - Vuoden 1912 esitysten jälkeen Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa:
"Pitkäperjantai! Annoin kolme konserttia. Orkesteri jokseenkin huono. Omituista kyllä esimerkiksi klarinetti on tässä meidän filharmonisessa orkesterissamme yksi huonoimmista soittimista. Hän, nimittäin klarinetisti ei osaa mitään. On hajamielinen! Tällä orkesterikylvyllä on ollut minulle suuri merkityksensä jälleen kerran."
Sibeliuksen päiväkirjojen yksittäisille merkinnöille ja mielipiteille ei voi eikä saa antaa liian suurta merkitystä. Hän kirjoitti niitä vain itselleen ja oli kirjoittaessaan häikäilemättömän avoin, egoistinen, herkkänahkainen, muun maailman tunnustusta kaipaava ja äärettömän epäluuloinen. Herkimpinä päivinään hän koki jokaisen kohtaamansa viattoman hymyn itseenä kohdistuneeksi pilkaksi ja aliarvioinniksi. Hänen oma musiikkinsa oli hänelle myös pyhää: onneton se muusikko, joka ei aina onnistunut tulkitsemaan hänen "ihanan egonsa" pienimpiäkin musiikillisia värähdyksiä.
Sibeliuksen Neljäs sinfonia on äärettömän vaativaa ja herkkää soitettavaa koko orkesterille ja erityisesti sen puupuhallinryhmälle. Musiikin ilmapiiri on yllättävän usein kamarimusiikillinen. Monet suomalaiset klarinetistit, esimerkiksi RSO:n monivuotinen ykkösklarinetisti Kullervo Kojo, pitävät monesta syystä tätä sinfoniaa jopa vaikeimpana Sibeliuksen teoksena juuri klarinetistin kannalta. Monia kymmeniä tahteja kestäviä taukoja saattaa seurata lyhyt sooloklarinetistin osuus, jonka on sytyttävä ja osuttava paikalleen sekunnin sadasosien tarkkuudella.
Sibeliuksen 4. sinfonian ensimmäisenä soittanut suomalainen klarinetisti Kusti Aerila ei siis säveltäjän mielestä onnistunut ainakaan tällä kertaa sen soittajana - vaikka varmasti yritti parhaansa. - Näin RSO, Kullervo Kojo, klarinetti sekä Jukka-Pekka Saraste tulkitsevat Sibeliuksen 4. sinfoniaa:
Sibelius: Sinfonia 4 (RUSO, Jukka-Pekka Saraste)
Vuosina 1912-14 elettiin Helsingin musiikkielämässä yksi sen merkillisimpiä vaiheita, niin sanottu "suuri orkesterisota". Sen taustalla olivat syyt, jotka saavat yleensä aina aikaan sekasortoa: raha, politiikka sekä taiteilijoiden ylisuuri ego. Suomen kenraalikuvernööri Syyn poisti Filharmonisen Seuran orkesterin valtionavustuksen vuoden 1912 talousarviosta. Kajanus erehtyi tekemään sen, mitä virkamies yleensä ei saisi koskaan tehdä: hän ohitti ns. linjaorganisaation ja matkusti Pietariin kääntyäkseen vielä suuremman herran puoleen - tämän johdosta hän menetti luottamuksensa kaupungin ja maan johdon silmissä. Helsingin musiikkilautakunta teki sopimuksen Georg Schneévoigtin kanssa; tämä oli tarjoutunut orkesterin kapellimestariksi. Filharmoninen Seura hylkäsi puolestaan yhteistyösopimuksen ja ilmoitti jatkavansa itsenäistä toimintaa Kajanuksen johdolla. Musiikkilautakunta ja Schneévoigt joutuivat perustamaan uuden orkesterin, joka kantoi Helsingin sinfoniaorkesterin nimeä. Yllättäen pienehkö, 150 000:n asukkaan Helsinki huomasi, että kaupungissa toimi kaksi sinfoniaorkesteria.
Schneévoigtin orkesteri oli kaupungin ns. virallinen orkesteri, Kajanuksen "suomalaiseksi" orkesteriksi sanottu koettiin todella lähinnä suomalaismielisten omaksi orkesteriksi. Entiset Filharmonisen Seuran orkesterin jäsenet joutuivat myös valitsemaan, kumpaan orkesteriin he liittyisivät - valtaosa oli vanhan johtajansa Kajanuksen kannalla, niin myös Kusti Aerila. Hänen elämäänsä orkesterisota muutti siten, että hän tuli Kajanuksen avuksi hoitamaan Filharmonisen orkesterin käytännön asioita. Hänen kirjeenvaihdossaan on säilynyt kirjeitä, joissa hän käsittelee nykyisin lähinnä orkesterin intendentille kuuluvia asioita, muusikkokiinnityksiä ja vastaavia. Näissä hän joutui aina kysymään Kajanuksen mielipidettä. On vaikea sanoa, mikä hänet vei mukaan tähän työhön - ehkä velvollisuudentunto, halu auttaa vaikeuksissa omaa luottokapellimestariaan Kajanusta - ainakaan suurista rahallisista korvauksista ei ollut kyse, koska Seuran orkesteri kamppaili toimeentulonsa äärirajoilla. - Musiikki yleisö tällaisesta kilpailusta tietenkin hyötyi: kaupungissa oli tarjolla kaksin verroin hyvää musiikkia - Schneévoigtin ohjelmat olivat yleensä värikkäämpiä ja mielenkiintoisempia kuin Filharmonisen Seuran orkesterin, jonka johtajana Kajanus vähensi omaa osuuttaan minimiin uskoen johtamisen apulaiskapellimestareiden Toivo Kuulan ja Leevi Madetojan käsiin.
Riita päättyi vuonna 1914. Sen lopputuloksena Helsingissä toimi jälleen vain yksi sinfoniaorkesteri, joka kiinnitettiin kaupungin omaksi orkesteriksi ja se alkoi käyttää nykyistä nimeään Helsingin kaupunginorkesteri. Molemmat taistelevat metsot, Kajanus ja Schneévoigt valittiin sen johtajiksi. Orkesteri oli nyt ainakin muodollisesti kunnallistettu ja sen muusikot otettu kaupungin omiksi virkamieheksi - tosin kaikki soittajat eivät tämän jälkeenkään saaneet kesälomansa ajalta palkkaa. Muutamat muusikot pääsivät tästä onnesta osallisiksi; lopullisesti orkesterin jäsenistä tuli Helsingin kaupungin virkamiehiin verrattavia työntekijöitä vasta 1937.
Kesät olivat siis 1920-luvulle saakka olleet orkesterin jäsenille ongelmallisia. Heidän oli löydettävä työtä noin viideksi kuukaudeksi - ja työtä oli muusikoille kyllä tarjolla. Tavallisin ratkaisu oli kiinnitys johonkin Helsingin tai muun Suomen ravintola- tai kylpyläorkesteriin. Työtä tarjottiin myös naapurimaissa: Venäjällä, pääasiassa Pietarissa, Baltian maissa sekä Ruotsissa. Kusti Aerila eli ensimmäisen musiikkikesänsä Oranienbaumissa,Pietarin lähistöllä 1897. Tällöin hänet kiinnitettiin vielä lyömäsoittajaksi; myöhempinä kahdeksana ulkomailla vietettynä kesänä hän soitti jo omaa soitintaan klarinettia. Soittopaikkoina olivat Riika, Göteborg, Pietari ja Libau, kolme ensimmäistä useana eri vuonna. Kotimaassa hän vietti soittokesiä Hangossa, Helsingin Kaivohuoneen operettiteatterissa sekä ravintola Klippanissa. Myös Savonlinnan ensimmäisten oopperajuhlien orkesterissa hän soitti kesällä 1912. Oopperajuhlat majoittivat soittajansa vielä tuohon aikaan varsin karulla tavalla:
- Olin kahden vaiheilla ottaako vilttiä mukaani, mutta viime hetkessä käärin sen kasaan ja panin vielä tyynynkin sisälle ja hyvä se oli sillä ei täällä ole mitään sänkyvaatteita meille "pistouvattu". Permannolle on pantu olkia koko salin pituudelta ja siihen valkoista kangasta päälle, mutta verrattain hyvin siinä kyllä nukkuu.
Eilen oli meillä ensimmäinen kansankonsertti ja myöskin (Melartinin) ooppera Aino. Väkeä oli kummassakin paljon, mutta huononpuoleisesti muuten sujui. - -
Koko orkesteri yöpyi siis yhtenä miehenä jonkin koulun juhlasalin lattialla. Melartinin Ainon menestyksestäkään orkesterimuusikolla ei tunnu olevan kovin myönteistä kuvaa.
1900-luvun alun orkesterisoittajan alkuvuosi kului siis kesätyöpaikkaa etsiessä. Agentit ja kapellimestarit kiinnittivät mielellään samasta orkesterista useita soittajia. Sopimukset kesäsoitoista olivat yksityiskohtaisen tarkkoja. Georg Schneévoigt kunnostautui nimenomaan Baltian kylpyläkaupunkien kesäkapellimestarina. Hän kiinnitti itse soittajat orkesteriinsa, joka ei esimerkiksi Riiassa kesällä 1902 ollut mikään pieni, muutaman miehen yhtye vaan 45-jäseninen orkesteri, jokseenkin samankokoinen kuin Helsingin Filharmonisen Seuran orkesterikin. Orkesteri ei soittanut pelkästään viihdekonsertteja vaan osallistui Riiassa myös kirkkokonsertteihin. Muusikkojen sopimukset olivat saksankielisiä - saksahan oli tuolloin klassisen musiikin pääkieli. Soitettava ohjelmisto muistutti Helsingin populaarikonserttien ohjelmia, eikä Kusti Aerila pitänyt tällaista musiikkia mitenkään vaikeana esittää - hankalampia olivat myöhään yöhön jatkuvat työajat sekä usein vaivaava koti-ikävä.
Kesän 1910 Libaussa - sen tunnemme tänään ehkä paremmin Liepajana - Kusti Aerila muisti koko elämänsä ajan. Hän solmi silloin avioliiton monivuotisen morsiamensa Hilja Hirvosen kanssa. Ajan tapoja ajatelleen pariskunnan vihkiäiset olivat varsin modernit: heidät vihittiin aikaisin aamulla, juuri ennen Riian-laivan lähtöä. Kustin Mandi-sisar oli mukana tapahtumassa ja kuvasi sitä kirjeessään omaisille:
- Olen ollut mukana Kustin vihkiäisissä. Tänä aamuna k:lo 8 menimme pastori Pakkalan luo; morsiuspari, morsiamen isä, sisar miehineen ja minä. 10 minuutin kuluessa tapahtui toimitus. Sitte lähdettiin suoraa päätä laivarantaan. He kävivät tavaransa noutamassa asunnostaan. Laivarantaan kokoontui useita tuttavia, jotka kaikki toivat ruusuja. Ostin minäkin Kustille yhden ja morsiamelle 4. Laurénin Täti myöskin antoi Kustille ruusun. Toiset antoivat morsiamelle. Niitä oli niin tavattoman paljon, ettei yhdellä kädellä enää voinut pidellä. Onnellisia ja iloisia he olivat, mutta itku minulta väkisin tuli vihkiessä ja vielä laivarannassakin.
Näin nuori aviopari sai viettää ensimmäisen kesänsä yhdessä Libaussa. Syksyllä he muuttivat yhteiseen kotiinsa Helsingin Tehtaankadulla, ja Kusti Aerilan loputtomat muutot lähinnä Punavuoren puutaloista toiseen päättyivät. Seuraavana kesänä syntyi heidän ainoaksi lapsekseen jäänyt tytär Laila. Pienen perheen elämä sujui tyynen rauhallisesti, Aerilan valtavasta työmäärästä huolimatta. Kansalaissota koetteli heitä samalla tavoin kuin koko maata.
1920-luvulla ns. uusi musiikki teki varovasti tuloaan myös kaupunginorkesterin ja Kajanuksen ohjelmiin. Hän johti Stravinskyn Tulilinnun 1924 ja Honeggerin modernia rautatieromantiikkaa uhkuvan Pacific 231:n pari vuotta myöhemmin. Suomalaiset säveltäjät pitivät lukuisia sävellyskonsertteja, näkyvimpinä ehkä Väinö Raitio, Uuno Klami ja Ernst Pingoud. 20-luvulla tapahtui sekin ihme, että muutamat puhaltajat pääsivät sinfoniakonserttien solistiksi, ensimmäisenä huilisti Michele Orlando. Vuonna 1920 Aerila sai soittotoverikseen italialaisen Cosimo Sgobban, joka nousi 1931 kaupunginorkesterin klarinettiryhmän äänenjohtajaksi Aerilan siirtyessä soittamaan 2. klarinettia. Hän oli tällöin 55-vuotias, ei siis missään mielessä liian vanha ykkösklarinetistiksi. On mahdollista, että Robert Kajanuksen jääminen 50 vuoden työskentelyn jälkeen eläkkeelle vuonna 1932 sai Aerilankin ajattelemaan hieman helpompaa tehtävää orkesterissa. Hän piti Kajanusta omana kapellimestarinaan, ja Georg Schneévoigtin valinta Helsingin kaupunginorkesterin johtajaksi Kajanuksen jälkeen saattoi olla hänelle lopullinen syy tehtävien vaihtoon.Hän tunsi Schneévoigtin hyvin - ehkä liiankin hyvin: hän mainitsi 40-luvulla sisarenpojalleen, kuinka "tämä oli erinomainen kapellimestari mutta ei ihmisenä samaa luokkaa".
Schneévoigt tunsi kansainvälisen musiikkielämän luultavasti parhaiten tuon ajan suomalaisista. Hänkin ryhtyi suunnittelemaan Helsingin kaupunginorkesterin ulkomaista kiertuetta heti tultuaan orkesterin johtoon. Matka toteutui 1934; se suuntautui Lontooseen, yhteen Euroopan musiikkikeskuksista. Sibeliusta pyydettiin jälleen kiertueelle mukaan - englantilaiset järjestäjät olisivat mielellään nähneet hänet orkesterin kapellimestarina, mutta Sibelius kieltäytyi ehdottomasti matkasta. Schneévoigt johti siis sen kaikki konsertit, kolme Lontoossa ja paluumatkalla yhden Hullissa sekä Kööpenhaminassa.
Tämäkin kiertue sai Suomessa runsaasti julkisuutta. Maan talouselämä tuki sitä, jopa niin, että matkaeväätkin olivat kohtalaiset: Sinebrychoffin panimo lahjoitti 2600 pulloa olutta laivamatkan tarpeisiin - jano ei siis päässyt yllättämään sen aikana, koska olutta olisi riittänyt jokaiselle matkalaiselle runsaat 25 pullollista! Maan tupakkateollisuus kunnostautui luovuttamalla puolestaan orkesterille 20 000 savuketta.
Kiertueohjelmisto koostui suomalaisesta musiikista, ainoana poikkeuksena Edward Elgarin Cockaigne-alkusoitto. Sibeliuksen lisäksi soitettiin myös Madetojan, Kuulan, Palmgrenin, Raition ja Klamin teoksia. Solisteina esiintyivät pianisti Sigrid Schneévoigt, joka soitti Palmgrenin Virta-konserton, sekä laulajatar Helmi Liukkonen, jonka ohjelmassa oli Sibeliuksen Luonnotar. Arvostelu otti konsertit hyvin vastaan; tosin Sibeliuksen musiikin todettiin olevan täysin toisesta maailmasta kuin muiden suomalaisten säveltäjien.
Lontoon matka jätti jälkensä myös suomalaisen äänilevyn ja Helsingin kaupunginorkesterin levytysten historiaan. Orkesteri sai vihdoinkin soitetuksi levyille myös Sibeliuksen laajamuotoista musiikkia - Kajanuksen johdolla oli tosin jo 1928 levytetty suomalaisia teoksia, tyyppiä Paciuksen Maamme, Sibeliuksen Jääkärien marssi sekä Porilaisten marssi. Nyt orkesterin kolmannesta konsertista 4. kesäkuuta 1934 äänitettiin suorana Sibeliuksen Luonnotar sekä 4. sinfonia. Toisen konsertin jälkeen tallennettiin myös hänen 6. sinfoniansa, ilmeisesti juuri konserttipaikassa, Queen"s Hallissa erillisenä levytystapahtumana. Sen orkesterin soittajat kokivat erittäin rasittavaksi tilaisuudeksi - myöhempien vuosikymmenten levytysrutiini ei vielä ollut heille tuttua.
Orkesterin pitkäaikainen viulisti ja alttoviulisti sekä Kusti Aerilan hyvä ystävä Lepo Laurila muisteli matkaa ja näitä äänityksiä radiopakinassaan vuonna 1952. Muusikot eivät tienneet levytyksistä etukäteen - palkkioistakaan ei ollut sovittu muiden kuin kapellimestari Georg Schnéevoigtin osalta. Hän nosti vaivoistaan kaiketi kohtuullisen kertakorvauksen. Schnéevoigt lohdutti muusikoitaan sanomalla, että nämä saavat palkkionsa jälkikäteen, osuuksina levyn myynnistä. Näin todella tapahtuikin vuosia myöhemmin: levy-yhtiö tilitti orkesterin jäsenille korvauksia kahteenkin otteeseen.
Kuudennen sinfonian esitys sujui levytyksessä kohtuullisen hyvin. Vain sinfonian toisen osan alku ei aluksi onnistunut - vasta kolmannella kerralla päästiin eteenpäin. Muusikoita huvitti osan tarkistuskuuntelussa Schnéevoigtin karjaisu "No mitä helvettiä! Te häpäisette meidät kaikki! Soitatte e kun se on f." 1930-luvulla 6. sinfonian levytystä pidettiin varsinkin USA:ssa yhtenä parhaista Sibelius-levyistä. Vuonna 1972 äänitys siirrettiin lp-levylle. Vuodesta 1991 alkaen se on ollut saatavissa myös cd-levynä (Finlandia FACD 810) yhdessä Anja Ignatiuksen vuonna 1943 Armas Järnefeltin johdolla levyttämän Sibeliuksen Viulukonserton kanssa. Kuudennen sinfonian levytys on erinomainen esimerkki Georg Schneévoigtin kapellimestaritaiteesta ja orkesterin soitosta vuonna 1934:
Sibelius: Sinfonia nro 6 (HKO, joht. G Schneévoigt),
Sotavuosien koettelemukset vaikuttivat omalla karulla tavallaan myös Helsingin kaupunginorkesterin ja Kusti Aerilan elämään. Talvisodan aikana konserttitoiminta keskeytyi lähes kolmeksi kuukaudeksi. Syyskauden -41 konsertit peruutettiin ja seuraavana vuonna konsertteja jouduttiin järjestämään usein jousikokoonpanolla. Yliopiston juhlasali tuhoutui pommituksissa, myöhemmin ilmahälytysten keskeyttämät konsertit Sibelius-akatemian salissa tulivat helsinkiläisille tutuiksi. Schneévoigt oli täyttänyt 1939 67 vuotta ja saavutti näin eläkeikänsä. Hän siirtyi ulkomaille ja johti paljon Australiassa ja Yhdysvalloissa. Orkesteri joutui soittamaan lukemattomien tilapäisten kapellimestareitten johdolla. Vasta 1946 sen uudeksi kapellimestariksi nimitettiin Martti Similä.
Kusti Aerila ei enää joutunut johtajien vaihtumisesta kärsimään: hän jätti orkesterin 1943 siirtyen hyvin ansaitulle eläkkeelle. Hän oli soittanut sen riveissä vuodesta 1894 alkaen eri tehtävissä ja erilaisilla sopimuksilla, siis noin 48 vuotta. Opetustyötään Sibelius-Akatemiassa hän jatkoi vielä viiden vuoden ajan - tätä tehtävää hän tuli hoitaneeksi 34 vuotta. Käytännössä jokseenkin kaikki suomalaiset 1900-luvun alkupuolen klarinetistit olivat hänen oppilaitaan. Suotta Kusti Aerilaa ei siis pidetä nykyisen suomalaisen klarinetinsoiton isoisänä.