KÄMPPIIN TAKAISIN – SEURAHUONEEN, KAIVOHUONEEN JA STADIN KAUTTA (2000)
/puhetta Georg Malmstenin patsaalla Töölössä/
- Eihän meidän muualta tulleiden pitäisi niin usein puhua Helsingistä. Mutta toisaalta - vanha Helsinki ja varsinkin sen musiikki ovat niin hienoja asioita, että niistä puhumista pidä jättää pelkästään helsinkiläisten tehtäväksi. Se olkoon meidän kaikkien etuoikeus.
- Tämä paikka oli kaksisataa vuotta sitten vielä periferiaa, Helsingin kallioista laitaa. Nyt se on keskustaa: Arkadiankadun ja Fredrikinkadun risteys on yksi kaupungin liikenteen solmukohtia, jonka melu hiljenee vasta myöhäisillan ja yön tunneiksi. - Tästä kulmauksesta on saanut paikkansa maailman helsinkiläisimmän muusikon muistomerkki. Voisihan se tietysti näyttävämpikin olla: nyt Jori Malmstenin profiili tähystää Punavuoren suuntaan halkaisijaltaan vajaan metrin kokoisen, rahaa jäljittelevän pyörylän keskellä. Laatan toisella puolella on rykelmä Malmstenin loistoiskelmien nimiä. Tämä on kaiketi se nikkelimarkka, joka on maksettava aikanaan takaisin, kun maailmalla kuitenkin velkantuu.
/"Nikkelimarkka" häivähtää taustalla/
- Jori Malmsten oli todellinen helsinkiläinen, stadin kundi. Hän oli sitä enemmän kuin Sibelius, joka tuli Hämeenlinnasta ja pakeni Järvenpään hiljaisuuteen. Jori Malmsten hullaantui musiikkiin yhdellä kaupungin pääpaikoista, Esplanadi-kappelissa, jossa hän kuuli Aleksei Apostolin johtaman Helsingin torvisoittokunnan soittavan. /Suomi-marssi vilahtaa taustalla/ Se vei hänet 9-vuotiaana soittokunnan oppilasorkesteriin ja 16-vuotiaana armeijan soitto-oppilaaksi. Vuonna 1918 hän oli soittamassa vastapäätä hotelli Kämpiä siinä paraatissa, jossa Mannerheim johti joukkojaan pitkin Esplanadia. 19-vuotiaana hänestä tuli Suomen nuoren armeijan nuorin musiikkivääpeli. Sittemmin hän rynnisti hartiavoimin kaikilla musiikin aloilla, oopperalaulusta Dallapehen. Aikaa myöten hän oli koko Suomen omaisuutta, mutta Helsinkiä hän ei jättänyt koskaan:
/Stadin kundi/
- Jori Malmsten on yksi 1900-luvun soivan Helsingin symboleja. Kaupungit muuttuvat nopeasti: vain kuuttakymmentä vuotta ennen hänen syntymäänsä tämä paikka, Helsingin Kaivohuone ja sen lähistöllä sijainnut Ullanlinnan kylpylä, oli yksi Helsingin musiikillisia keitaita. Täältä oli suora ja tiivis ajuriyhteys toiseen musiikkikeskukseen, Seurahuoneeseen, rakennukseen, jonka tunnemme tänään Helsingin Kaupungintalona.
/musiikki - Ganszauge: Brunnen-galopp V-347/
Venäjän tsaari Nikolai I, höyrylaivojen tulo sekä Helsingin tarmokkaat liikemiehet saivat 1800-luvun puolivälissä aikaan todellisen ihmeen: Helsingistä tuli noin viidentoista vuoden ajaksi kansainvälinen kylpyläkaupunki.
Nikolai I ei tullut hyvin toimeen venäläisen ylimystön kanssa. Se harrasti hänen mielestään liikaa länsimaisia aatteita ja tapoja, joista ei ollut Venäjälle mitään hyötyä. Siksi hän määräsi 1830-luvun lopulla suoranaisen matkustuskiellon Keski-Eurooppaan. Näin venäläiset eivät voineet enää tehdä heille niin rakkaiksi käyneitä kylpylämatkoja Saksaan, Böömiin ja Itävaltaan. Mutta Helsinki oli suuriruhtinaskunnan pääkaupunki ja samalla osa Venäjää: matkat sinne eivät olleet pannassa. Kun kaupunkiin juuri samaan aikaan oli rakennettu merikylpylä ja Kaivohuone, suuntasivat venäläiset ja sittemmin myös muunmaalaiset kylpyvieraat matkansa pieneen ja rauhalliseen Helsinkiin.
Ullanlinnan merikylpylä ja Kaivohuone avattiin kesällä 1838. Niitä oli ollut puuhaamassa joukko Helsingin tarmokkaita virka- ja liikemiehiä. Lehtikirjoituksissa kyseltiin, miksi Helsinki ei olisi aivan yhtä hyvä kylpyläkaupunki kuin Tallinnakin. Apteekkari Konrad Appelgren oli se mies, jota voimme kiittää Kaivopuistosta. Soisesta ja kallioisesta merenrannasta luotiin muutamassa vuodessa kaunis ja rauhallinen puistoalue lehmuskäytävineen ja istutuksineen.
Aluksi Kaivopuiston alueen rakennuttajien mielessä oli ennen kaikkea Ullanlinnan merikylpylä. Mutta kun mukaan tulivat vielä kemian professori Pehr Adolf von Bonsdorff sekä Victor Hartwall, suunnitelmaan yhdistettiin ajan muoti-ilmiö, mineraalivesien nauttiminen. Euroopan muihin kylpyläkaupunkeihin verrattuna Helsingistä puuttui luonnon terveyslähde, mutta herrat Bonsdorff ja Hartwall korvasivat tämän puutteen ryhtymällä valmistamaan keinotekoisia mineraalivesiä. Niiden asianmukaiseksi nauttimispaikaksi tarvittiin uusi rakennus, Kaivohuone. Senkin arkkitehti oli joka paikkaan ehtivä Carl Ludwig Engel, joka oli piirtänyt myös 1836 valmistuneen Ullanlinnan merikylpylän. Näin nämä molemmat tärkeät laitokset olivat valmiina hetkellä, jolloin Pietarin ja Baltian vallasväki käänsi katseensa Helsinkiin.
Kaivohuoneesta kehittyi nopeasti kylpylätoiminnan keskeinen paikka. Sen suuressa salongissa tapahtui joka aamuinen terveysvesien juonti. Innokkaimmat olivat paikalla jo kello kuusi, ja aikaa oli kello kymmeneen saakka nauttia joko kuuma tai kylmä annos vettä. Kuukauden tai kuusi viikkoa kestävän hoitokauden aikana vesiannosta lisättiin 6:sta pikarista joskus kuuteentoista saakka. Kun yksi annos nautittiin joka 15. minuutti, oli Kaivohuoneen vedenjuojille keksittävä väliajoiksi jotakin ohjelmaa.
Normaalien aamukeskustelujen ja kävelyn sekä seurustelun säestykseksi tarjottiin aina musiikkia. Salongissa soitti joko pianisti tai pieni yhtye jo tämän aamurituaalin aikana. Sen jälkeen ohjelmassa seurasi pieni kävelyretki puistossa, mahdollisesti pieni aamiainen sekä klo 13 päivällinen joko Kaivohuoneessa tai kaupungin muissa ravintoloissa. Tärkeintä oli, että päivällinen oli kevyt; voimakkaasti maustetut, rasvaiset ja raskaat ruoat olivat kiellettyjä. Illalla terveyttään hoitavan oli syytä mennä nukkumaan viimeistään kello 22-23. - Nämä olivat kaiketi järkeviä ja terveellisiä tapoja vielä nykyistenkin oppien mukaan.
Musiikki ja kylpylät kuuluivat yhteen kaikkialla Euroopassa, niin myös Kaivohuoneella ja Suomen muissakin kylpylöissä, vaikkapa Naantalissa. Kaivohuoneen konsertit ja varsinkin tanssiaiset olivat Helsingin seuraelämän ehdoton huipputapahtuma vuosina 1838-52, ja niihin ottivat kylpylävieraiden lisäksi myös kaupunkilaiset innokkaasti osaa. Tanssiaisia järjestettiin kesän aikana kaksi kertaa viikossa, sunnuntaisin ja keskiviikkoisin. Niillä oli hieman eri luonne: sunnuntaisin naisilla oli vapaa pääsy Kaivohuoneelle eikä yleisö muutenkaan ollut niin hienoa kuin keskiviikkoiltoina, jolloin kaivovieraita ja matkustavaisia täydensi Helsingin arvokkain seurapiiriväki.
Kaivohuoneen ja Helsingin seuraelämästä kirjoittaneet aikalaiset ovat jokseenkin poikkeuksetta maininneet suomalaisen tunnelman vapaudesta. Luokkaerot eivät olleet niin tiukat kuin muualla maailmassa: jonakin sunnuntaina vallasväen joukkoon mahtui ylioppilaita, porvaristoa ja varsinkin sen huvittelunhaluisia tyttäriä. Saattoipa mukaan soluttautua niin kaunis pietarilainen palvelijatar kuin helsinkiläinen myyjätärkin. Mutta ajan nykyisiin verrattuina tarkat seurustelusäännöt pitivät huolen siitä, että Kaivohuoneen ilmapiirissä ei ollut mitään sopimatonta. Sellaista etsivälle Helsingissä oli riittämiin muitakin huvittelupaikkoja.
Kaivohuoneen ensimmäiset muusikot olivat tuntemattomaksi jääneitä pianisteja sekä pienten yhtyeiden soittajia. Täälläkin esiintyivät aivan alkuvuosina varmasti Helsingin ahkerimmat musikantit, Kaartin soittokunnan soittajat, jotka mainitaan vuosien varrella sekä tanssiaisten orkesterina että puistossa Kaivohuoneen lähettyvillä soittavana yhtyeenä. Vuosina 1841-43 oli turvauduttava saksalaiseen kapellimestariin, Johann David Neumannin, jonka 10-miehinen orkesteri viihdytti kylpyläväkeä, kaivovieraita ja helsinkiläisiä kolmen kesän ajan. Tapaamme näin uuden ammattikunnan, kylpylämuusikot, jotka viettivät kiertelevää elämää soittaen kesäkaudet eri puolella Eurooppaa. Tällainen oli tuttua vielä Robert Kajanuksen orkesterinkin soittajille. Heidät oli palkattu vain konserttikauden ajaksi, ja kesät he joutuivat työskentelemään tavallisesti balttilaisissa kylpylöissä soittajina. Tunnettu suomalainen kapellimestari Georg Schnéevoigt harjoitti yhtyeineen Riiassa tätä kesäammattia vielä 1900-luvun alkuvuosina.
Kesällä 1844 Kaivohuoneella vieraili Pietarista tullut saksalaisen Louis Löwen orkesteri, joka oli meille sikäli tärkeä, että sen mukana Helsinkiin saapui saksalainen viulutaiteilija Carl Ganszauge. Löwen orkesterin kokoonpanokin on kerrottu: neljä viulua, sello, kontrabasso, klarinetti, käyrätorvi tai trumpetti ja huilu. Ganszauge jäi pysyvästi Suomeen ja perusti oman orkesterinsa, joka vastasi Kaivohuoneen musiikista 1848 sekä vielä viimeisenä vilkkaana kesänä 1852. Tällöin hän johti uutta 12-miehistä orkesteriaan. Ilman sen soittajia olisi Paciuksen Kaarle-kuninkaan metsästys -ooppera saanut paljon vaatimattomamman esityksen.
/musiikki - Ganszauge: La Cracovienne V-3482
Carl Ganszauge (1820-68) oli monipuolinen muusikko, joka toimi lähes kaikilla mahdollisilla musiikin aloilla. Säveltäjänä hän loi sarjan eloisia tansseja juuri Kaivohuoneen tarpeisiin. Ne olivat oman aikansa sujuvaa ja taidokasta musiikkia, jonka hän sitoi Helsinkiä ja Kaivohuonetta sivuavilla nimillä tähän ympäristöön. Ganszaugen yhtye liittyi talvikausina Fredrik Paciuksen johtamaan Sinfoniayhdistyksen orkesteriin ja jatkoi myöhemmin soittoaan myös Rudolf Lagin johtamassa orkesterissa. Näin Ganszauge muusikkoineen teki kylpyläsoiton lomassa vaativankin orkesterimusisoinnin mahdolliseksi Helsingissä. Hän toimi viulunsoiton ohessa Vanhan kirkon urkurina ja opetti Sinfoniayhdistyksen musiikkikoulussa. Hänen ehkä kuuluisin oppilaansa oli Johan Lindberg, jonka Pacius oli kuullut poikasena soittavan kansansävelmiä Espoossa ja ohjannut tämän vakavien viuluopintojen pariin. Lindberg nautti myöhemmin jopa Brahmsin ystävän Joseph Joachimin opetusta ja suoritti varsinaisen elämäntyönsä Tukholmassa. - Ganszaugen jälkeläiset ovat musisoineet Helsingissä aina 1900-luvun loppupuolelle saakka.
/musiikki - Ganszauge: Alinen-polka V 3480
Polkka oli ajan muotitanssi, polkka ja valssi. Franseesi oli puolestaan suosituin tanssisarja, jonka viiden tai kuuden osan askeleet oli huolellisesti harjoiteltu jo lapsuuden tanssikursseilla. Valssi saattoi myös sisältyä franseesiin kuten polkkakin; muut osat olivat eri maiden tansseja, angleesi Englannista ja ryska luonnollisesti lähinaapurista. Kaivohuoneen loistokauden aikana ennätettiin järjestää ainakin sadat tanssiaiset. Ei siis ihme, että ne jäivät elämään mukana olleiden kirjeissä, päiväkirjoissa ja muistelmissa.
Helsingin vilkkain kylpyläkesä vietettiin 1841. Kaivohuoneen vesihoitoihin otti osaa noin 300 säännöllistä kävijää, joista lähes puolet oli ulkomaalaisia. Kaupungin matkustajien määräksi laskettiin 288. Kesät 1850 ja 1852 olivat myös hyviä kylpylätoiminnan kannalta. Mutta Venäjän matkustuskiellon poistuminen, Helsingin vaipuminen pois muodista sekä Krimin sota pienensivät ratkaisevasti ulkomaisten matkailijoiden määrää. 1860 oli kaikkien jo pakko todeta, että Helsinki oli nähnyt jo parhaat päivänsä kylpylä- ja kaivohuonekaupunkina. Kaivohuone yritti tosin vielä 1858 herättää huomiota avaamalla 400-paikkaisen ulkoilmanäyttämön, mutta sekin jäi lähinnä kotimaisten kävijöiden iloksi. Myös Ullanlinnan merikylpylä alkoi vähitellen rappeutua, ja vuoden 1944 pommitukset tuhosivat sen rakennukset lopullisesti.
Kaivohuone jäi kuitenkin elämään helsinkiläisten vilkkaana huvittelu- ja musiikkiravintolana. Vuodesta 1858 alkaen se pysyi auki myös talvisin. Musiikkitarjonnaltaan se oli Seurahuoneen kaltainen; usein jopa samat taiteilijat saattoivat esiintyä molemmissa paikoissa. Kaivohuone pysytteli ehkä Seurahuonetta selvemmin puhallinorkestereitten esiintymispaikkana, mikä on helppo ymmärtää sen luonnonläheisen ympäristökin vuoksi. Vuosien varrella siellä esiintyivät Adolf Leanderin johtaman Kaartin soittokunnan lisäksi monet ulkomaalaiset soittokunnat. Niitä olivat yhtä hyvin itävaltalaiset, venäläiset, ranskalaiset kuin saksalaisetkin kokoonpanot. Ravintoloitsija Carl Kämp toi Kaivohuoneelle Suomen ensimmäiset varietee-esitykset vuonna 1882. Eurooppalaisten kansanmuusikoiden ryhmät löysivät tiensä myös Kaivohuoneelle. Tirolilaiset olivat niistä ehkä ahkerimpia, mutta suuressa salongissa kuultiin myös amerikkalaisia minstrels-laulajia, norjalaista viulupelimannia Andreas Larsenia, ruotsalaista kansanlaulajaa Hanna Ewertziä, havannalaista viulistia José R. Brindisiä, liiviläistä kaksoiskvartettia tai Glada-Kallea, ruotsalaista maalaiskoomikkoa. Ohjelmiston päälinjana oli kuitenkin vuosisadan lopun musiikillinen salonkiviihde. - Kannattaa myös muistaa, että Helsingin musiikkielämää edelleen ilahduttavat Kaupunginorkesterin vappumatineat saivat alkunsa Kaivohuoneella jo 1883.
1900-luvun alussa Helsinkiä ja Kaivohuonetta kohtasi todellinen naismuusikkojen ja -orkestereitten tulva. Myöskään ns. drag show ei ole aivan oman aikamme asia: nyt oli muotia, että samat henkilöt esiintyivät vuorotellen sekä naisina että miehinä. Operetti valloitti vuosisadan vaihteessa Kaivohuoneen: kokonaiset seurueet Wienistä ja Ruotsista esittelivät suomalaisyleisölle tätä Euroopan lempiviihdettä. Kaivohuoneen rooli oli muuttunut. Terveysvedet oli korvannut samppanja, ja vedenjuonnin säestysklaveeri oli vaihtunut kansainvälisen huvielämän tähtiin, joita Helsingin huvittelupaikoissa vieraili uskomattoman runsaasti.
/musiikki - Ganszauge/
Kaivohuone on edelleen yksi Helsingin vilkkaimmista huvittelupaikoista. Senaattoreita näkee siellä harvemmin kuin 1800-luvulla, mutta viihde- ja tanssimusiikin tyyssijana se on seurannut tiiviisti aikaansa. Helsingin suurten orkestereitten kesäiset ulkoilmakonsertit ovat viime vuosina tuoneet Kaivopuistoon tuhansiin nousevan yleisöjoukon, josta moni viivähtää hetken Kaivohuoneen terassilla muistelemassa vaikkapa herroja Hartwall ja Sinebrychoff - malja heidän kunniakseen! Onneksi Schauman ampui sortovuosina vain Bobrikoffin eikä Sinebrychoffia, kuten entinen ylioppilas siunaili.
/musiikki - Ganszauge: Polkkamasurkka V 3483
Palaamme vuoteen 1840. Helsingissä asui silloin noin 15000 henkeä, joista merkittävä osa oli tosin sijoittunut Viaporiin. Mutta sen konsertti- ja huvittelutilat olivat nyt todella ajan tasalla. Yliopiston juhlasali oli valmistunut 1832, Seurahuone 1833 ja Kaivohuone niistä viimeisenä vuonna 1838, joten kaupungissa oli kolme komeaa ja ajan kaikki vaatimukset täyttävää juhlasalia. Parempiakin päiviä nähnyt raatihuone oli purettu Nikolainkirkon, nykyisen Suurkirkon alapuolelta 1838. Yliopiston juhlasali ei ollut saatavissa läheskään kaikkiin tapahtumiin, - sen ympärillä väreili akateeminen arvokkuus - joten aluksi Seurahuone oli Helsingin ahkerimmin käytetty juhla- ja konserttisali. Se sopi yhtä hyvin suuriin tanssiaisiin kuin oratorioesityksiinkin. Vuosikymmenten kuluessa Kaivohuoneen ja Seurahuoneen ilmapiirit lähenivät toisiaan, koska samat ravintoloitsijat vastasivat usein myös niiden taiteilijakunnasta ja musiikillisesta tarjonnasta.
/musiikki, joka jää seuraavan jakson taustalle/
Seurahuoneessa ilmiönä oli jokin uusi, kansainvälinen piirre, joka viehätti helsinkiläisiä. He arvostivat myös sitä, että itse Carl Ludwig Engel, kaupungin suurten julkisten rakennusten suunnittelija, oli saatu Seurahuoneenkin arkkitehdiksi. Engel loi tapansa mukaan arvokkaan ja kauniin rakennuksen. Sen julkisivussa oli juuri se pieni pikantti ero, joka Senaatintorin rakennuksiin verrattuna teki siitä Seurahuoneen, juhlatilaisuuksia ja matkustavaisia varten suunnitellun talon.
Seurahuoneen rakennustyöt alkoivat 1830, ja runsasta kolmea vuotta myöhemmin, joulukuun 8. päivänä 1833 voitiin koko rakennus siinä toimivine hotelleineen vihkiä käyttöön. Tapausta juhlistettiin suurilla naamiaisilla, jotka eräiden mukana olleiden mielestä jäivät helsinkiläisille hieman vieraaksi tapahtumaksi - naamiaisiin ei ollut täällä totuttu. Mutta itse talo herätti eniten huomiota koollaan ja komeudellaan. Erityisesti ihailtiin sen peiliholvin kattamaa juhlasalia, joka oli kooltaan 351 neliömetriä. Pituutta salilla oli 27 metriä, leveyttä 13 metriä sekä korkeutta kahden kerroksen verran. Helsingillä oli nyt ensimmäistä kertaa käytössään juhlahuoneisto, johon mahtui yli tuhat vierasta. Topeliuksen mielestä sinne mahtui jopa 1600 henkeä. Tarvittavia lisätiloja oli runsaasti, ja matkustajahuoneitakin kaikkiaan 27.
Mutta kehitys oli nopeasti kasvavassa kaupungissa äärettömän nopeaa. Kahdessakymmenessä viidessä vuodessa talon johto alkoi pitää sitä jo vanhentuneena: matkustajille oli saatava lisää tilaa ja ihailtu juhlasalikin oli alkanut vaikuttaa nukkavierulta. Se muutettiin Hampus Dahlströmin piirustusten mukaan hotellihuoneiksi ja uusi juhlasali sai täysin modernin asun. Se valmistui 1863. Salin sisustuksessa musiikki sai merkittävän osan: sen seiniä koristivat kahdentoista nimekkään säveltäjän sivukuvat. He olivat Mozart, Beethoven, Haydn, Weber, Mendelssohn, Spohr, Rossini, Auber, Pacius, Gade, Lindblad ja Crusell. Ilmeisesti niillä haluttiin viitata Seurahuoneen menneisiin suuriin musiikkimuistoihin ja rakennuttajien mielestä yhtä ruusuiseen tulevaisuuteen. Oratoriot eivät uudessa salissa tosin enää soineet; sen ilmapiiri muuttui nopeasti astetta populaarimpaan suuntaan. Ajan viihdemusiikki kotiutui mutkattomasti Seurahuoneelle.
Seurahuoneen vihkiäisvuosi 1833 oli muutoinkin helsinkiläisille tärkeä. He pääsivät ajan suurten keksintöjen seuraajina turkulaisten tasalle: he näkivät kaupungissaan ensimmäistä kertaa höyrylaivan. Turkulaisille se onni oli suotu jo 1821. Mutta kahtatoista vuotta myöhemmin, toukokuun 28. päivänä Helsingin satamaan kiinnittyi keisarillinen huvipursi Izora, joka toi paikalle kenraalikuvernööri Menshikovin valmistelemaan paria viikkoa myöhemmin tapahtuvaa keisariparin vierailua.
Keisari Nikolai I saapuikin puolisoineen 10. kesäkuuta aamulla klo 7 samalla höyrypurrella ja sekoitti täysin kaupungin. He tutustuivat nopeasti kaupungin nähtävyyksiin, tapasivat sotilasosastot sekä kaupungin vallasväen. 37-vuotias Nikolai sekä hänen kahta vuotta nuorempi keisarinnansa Aleksandra Feodorovna valloittivat heti helsinkiläiset. Ihastusta herätti tapa, jolla keisari esitteli puolisonsa alamaisilleen: hän otti tätä vyötäröltä ja soi keisarinnalle tsaarillisen lempeän suudelman. Illalla järjestettiin Seurahuoneella suuret tanssiaiset, joista luonnollisesti muodostui todellinen huipputapaus. Hallitsijaparin käynnistä on edelleenkin näkyvänä muistona Kauppatorin Keisarinnankivi, jonka huippuun palautettiin äskettäin kullattu ja kunnostettu kaksoiskotka.
Vuosi 1835 toi Fredrik Paciuksen HelsinkiinYliopiston musiikinopettajaksi. Tämä sai aikaan kaupungin todellisen musiikkielämän käynnistymisen. Akateemista musiikkiseuraa korvaamaan perustettiin Soitannollinen seura, joka ryhtyi pian järjestämään musiikki-iltoja. Niistä ensimmäinen oli Paciuksen johtaman Louis Spohrin oratorion Die letzten Dinge (Viimeiset tapahtumat) esitys Seurahuoneen juhlasalissa huhtikuun 17. päivänä 1835. Se oli Helsingin aloittelevassa musiikkielämässä tapaus, jonka ylitti vasta Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästys -oopperan kantaesitys 1852.
/musiikki - Spohr: Die letzten Dinge/
Oratoriota varten oli Paciuksen koottava kaikki Helsingin musiikkivoimat. Zachris Topelius kertoo niiden muodostuneen 19 nais- ja 18 mieslaulajasta sekä täysilukuisesta orkesterista. Mieslaulajat olivat valtaosin ylioppilaita, ja naiskuoron muodostivat Helsingin hienoimpien perheiden tyttäret sekä nuoret rouvat. Esitys kokosi 760 kuulijaa, ja sen tuotto, 1182 ruplaa 20 kopeekkaa luovutettiin kirkko herra E.A. Chronsille käytettäväksi äskettäin perustetun tyttöjen alkeiskoulun hyväksi. Helsinkiläiset eivät olleet tottuneet kuulemaan tällaisia suuria kuoro- ja orkesterikonsertteja, ja heidän reaktionsa vaihtelivat sanattomasta ihailusta täydelliseen haltioitumiseen.
Soitannollinen Seura jatkoi musiikki-iltojaan Seurahuoneella 1830-luvun loppuun saakka. Ensimmäisen toimintavuoden tavalliset illat eivät tietenkään nousseet oratorioesityksen loisteliaalle tasolle, mutta ajan orkesteri- ja kamarimusiikkia niissä kuultiin parhaiden mahdollisten voimien esityksinä. Iltojen säveltäjäniminä esiintyivät Rossini, Czerny, von Weber, Körner, Paer, Reissiger, Crusell, Kalliwoda ja Haydn. Seurahuone pääsi jälleen oratorionäyttämöksi pitkänäperjantaina 1836, jolloin esitettiin Heinrich Graunin Der Tod Jesu. Nyt kuorossa lauloi yli 60 laulajaa, siis runsaasti enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Yleisöä salissa oli jälleen 760 henkeä. Tällainen ryntäys sai konsertin päätyttyä aikaan Seurahuoneen alaeteisessä ja edustalla todellisen ihmis- ja ajoneuvomassojen ruuhkan, jota lehdistökin paheksui.
Seurahuoneen tarjoama musiikillinen ajanviete ei ollut näin korkealentoista. Vuoden 1835 esiintyjistä ovat aikakirjoihin jääneet saksalaiset Carl Brunner ja Mathias Becker, jotka järjestivät sekalaisia näytäntöjä kevyempien taiteilijoiden sekä ajan suuren muoti-ilmiön, soitinautomaattien avustuksella. Ihmetystä Seurahuoneella herättivät myös Brunnerin mukanaan tuomat kuusi moskovalaista kansanlaulajaa, jotka hieman raaputettuina osoittautuivat pesunkestäviksi saksalaisiksi.
/musiikki: Ole Bull/
1830-luvun merkittävin Seurahuoneella esiintynyt taiteilija hieman sekalaisten mandoliininsoittajien, huilistien, laulajattarien ja sellistien joukossa oli norjalainen viuluvirtuoosi Ole Bull. Konsertoidessaan Helsingissä toukokuun 22. päivänä 1838 hän oli 28-vuotias, suuren kansainvälisen uran kynnyksellä. Hän oli tehnyt läpimurtonsa Italiassa, viulunsoiton suurvallassa neljää vuotta aikaisemmin Bolognan konserteillaan, ja pian häntä odotti esiintymismatka Amerikkaan. Seurahuoneelle Bull kokosi helsinkiläisittäin valtavan 800 hengen yleisön, korotetuista hinnoista huolimatta. Bullin omat sävellykset, hänen ylivertainen tekniikkansa ja lumoava cantilene-soittonsa vaikuttivat myös suomalaiseen yleisöön. Ehkä ihastunein oli jälleen kerran nuori Topelius, joka välitti heti konsertin jälkeen kirjoittamassaan päiväkirjakuvauksessa sen nostattamat tunnemyrskyt ja Bullin valtavan juhlinnan. Tosin pahat kielet, joita riitti suuriinkin tapahtumiin kertoivat, että Bull ei menestynyt lainkaan kauppaneuvos Henrik Borgströmin kotona järjestetyssä jousikvartetti-illassa. "Hän lumosi jo 19-vuotiaana puoli maailmaa ihmeellisillä norjalaissävelillään, mutta selviytyi kehnosti Mozartista", Topelius pakottautui kertomaan.
Kun tänään katsomme Helsingin Kaupungintalona palvelevaa entistä Seurahuonetta, emme pysty sen arkisen elämänmenon takaa aina kuvittelemaan talon musiikillisen loiston päiviä. Mutta monet 1800-luvun Euroopan suurimmista taiteilijoista pitivät siellä unohtumattomia konsertteja. 1840-luvulla herättivät eniten huomiota kaksi laulajatarta, suomalainen Johanna von Schoultz sekä ennen kaikkea tarunhohtoinen ruotsalainen Jenny Lind, joka konsertoi Seurahuoneella kaksi kertaa, 20. ja 27. heinäkuuta 1843. Helsingin lehdistö seurasi jo kahta viikkoa aikaisemmin hänen tuloaan Turun kautta Helsinkiin. Heinäkuun 15. päivänä "tuo odotettu" vihdoinkin astui höyrylaivasta maihin harmoniamusiikin, siis sotilassoittokunnan yhtyeen säestyksellä. Jennyn Lindin ensimmäistä konserttia säesti saksalainen Johann David Neumannin Kaivohuoneella esiintyvä 10-miehinen orkesteri. Kauniin eleettömästi esiintyvä Jenny valloitti välittömästi yleisönsä, jota saliin oli kertynyt 596 henkeä. Konsertin kruunasi itsensä Paciuksen laulajattarelle ojentama laakeriseppele.
Jenny Lind sai jopa Porvooseensa linnoittautuneen Runerberginkin lähtemään Helsinkiin ja ottamaan selvää siitä, oliko laulajatar yhtä suuri kuin hänen maineensa. Runeberg saattoi palata tästä vakuuttuneena tyytyväisenä Porvooseen. Ihailtu Jenny jätti Helsinkiin monikymmenpäisen kaipaavien ylioppilaiden joukon, joka oli lumoutuneena laulanut serenadeja hänen asuinpaikkansa, kauppias J.A. Deckerin talon ikkunoiden alla.
/musiikki - Wilhelm Ernst: Erlkönig - taustalle/
1800-luvun puolivälin suurimmista konserteista vastasi kaksi viulutaiteilijaa, Wilhelm Ernst ja Henri Vieuxtemps. Itävaltalainen Ernst joutui antamaan kesä-heinäkuussa 1847 jopa kolme loppuunmyytyä konserttia. Häntä verrattiin Paganiniin, eikä syyttä: nuoruudessaan hän oli seurannut tätä kaupungista toiseen sekä yrittänyt saada haltuunsa Paganinin suurenmoisen tekniikan ja loisteliaat taituritemput, mistä Paganini ei luonnollisestikaan pitänyt. /Ernst: Erlkönig nousee hetkeksi/ Paganinin hengessä Ernst sävelsi sooloviululle uskomattoman muunnelmateoksen Schubertin Erlkönigistä. Belgialaisen Vieuxtempsin oli sikäli helppoa tulla Suomeen konsertoimaan, että hän työskenteli juuri 1849 Pietarissa hovimuusikkona ja konservatorion professorina. Hänkin antoi Seurahuoneella kaksi ylistettyä konserttia.
/musiikki - Sibelius: Kristian II, Musette/
Uudistettu Seurahuone ei ehkä vuodesta 1865 ollut sama neitseellisen puhdas musiikin tyyssija kuin edeltäjänsä. Se oli edelleen yksi musiikin ja ajanvietteen kohtauspaikkoja Helsingissä, mutta voimakkaasti porvarillistunut ja viihteellistynyt. Robert Kajanuksen oli kuitenkin luonnollista aloittaa juuri Seurahuoneella populaarikonserttien sarja uuden orkesterinsa, nykyisen Helsingin kaupunginorkesterin, johdossa 1882. Sinne yleisön oli helppo tulla. Siellä saattoi viihtyä rattoisasti ne 2-3 tuntia, jotka tilaisuus kesti. Väki istui pöydissä, nautti tarjoilusta, rouvat saattoivat ottaa jopa kutimensa esille. Voimakas keskustelun sorina ja naurunremahdukset sekoittuivat musiikkiin. Vain ohjelman ensimmäinen tunti käyttäydyttiin hieman pidättyvämmin: silloin musiikki oli arvokkaampaa. Jos Kajanus halusi, että jonkin teoksen aikana keskustelu ei ollut suotavaa, hän merkitytti ohjelmalehtiseen sen kohdalle tähden.
Kaupunginorkesterin populaarikonsertit olivat usein enemmänkin kuin viihdettä. Ne olivat myös nuorten suomalaisten säveltäjien tie yleisön tietoisuuteen. Yliopiston juhlasalissa esitetyt uudet suomalaiset teokset tai niiden osat pääsivät nopeasti Seurahuoneen ohjelmiin. Jopa Sibeliuksen sinfonioiden osia saatettiin soittaa näissä konserteissa. Nuoret suomalaiset säveltäjät ja muutkin muusikot saivat kokeilla siipiään myös orkesterinjohtajana.
/musiikki - mustalaismusiikkia/
Yllättävä piirre Helsingin 1800-luvun puolivälin musiikkitarjonnassa oli se, että eri maiden kansanmuusikot löysivät jo näinkin aikaisin tiensä Suomeen. Tirolilaiset jodlaajat, Unkarin mustalaiset, mustat amerikkalaiset laulajat ja Välimeren maiden perinteen esittäjät musisoivat sulassa sovussa konserttimuusikoiden lomassa. Helsinkiläinen ravintolayleisö sai kuullakseen hieman samantyyppistä musiikkia kuin Kaustisen kansanmusiikkijuhlien ulkomaisten esitysten kuuntelija runsasta sataa vuotta myöhemmin. Seurahuoneella herätti 1881 huomiota unkarilainen Charles Balóghin orkesteri, joka soitti helsinkiläisten ihmeeksi ilman nuotteja - kuten mustalaisyhtyeet ovat kautta aikojen tehneet. Puhallinorkesterimusiikki, suomeksi sanottuna torvisoitto, oli 1800-luvun tyypillistä viihdemusiikkia. Kaartin soittokunnan ja myöhemmin A. Apostolin Helsingin torvisoittokunnan lisäksi maassa oli epälukuinen määrä venäläisiä sotilasosastoja ja niiden soittokuntia. Myös ulkomaalaisia sotilassoittokuntia vieraili maassa ahkerasti.
/musiikki - Sibelius: Karelia-sarja/
Seurahuoneen kiivastahtinen elämä huvituksineen ja matkailijoineen jatkui ilman, että kukaan olisi ajatellut niiden joskus olevan helsinkiläisen taide- ja seuraelämän historiaa. Kajanuksen populaarikonsertissa tammikuun 18. päivänä 1889 syttyivät saliin ensimmäisen kerran sähkövalot. 1894 Viipurilainen Osakunta järjesti Karjalan kansan hyväksi arpajaistapahtuman, joka jäi aikakirjoihin Sibeliuksen Karelia-musiikin ansiosta. Lumiéren veljekset antoivat Seurahuoneen salissa Suomen ensimmäisen elokuvaesityksen 28.6.1896, vain vuosi pariisilaisen maailman ensi-esityksen jälkeen. Talon normaali elämä jatkui senkin jälkeen, kun Helsingin kaupunki osti sen 1901.
Vuonna 1907, lokakuun 31. päivän iltana istui populaarikonsertin yleisön joukossa Euroopan ehkä merkittävin muusikko, säveltäjä-kapellimestari Gustav Mahler, joka oli tullut johtamaan Kaupunginorkesterin konsertin. Sen oli määrä tapahtua marraskuun 1. päivänä Yliopiston juhlasalissa. Konserttipäivän aamuna Mahler kirjoitti vaimolleen Almalle:
"Pikku Almani,
eilen oli siis ensimmäinen päiväni täällä Helsingforsissa. Täällä oli valitettavasti räntäinen sää, ja minun oli pakko riisua kaunis turkkini. Olin illalla eräässä populaarikonsertissa, missä myös tutustuin orkesteriini. Se on hämmästyttävän hyvä ja kurinalainen, mikä kertoo paljon hyvää täkäläisestä kapellimestari Kajanuksesta - hänellä on muuten oikein hyvä nimi musiikkimaailmassa."
/musiikki - taustalle Valse triste/
Sinä iltana Gustav Mahler kuuli Sibeliuksen Kevätlaulun ja Valse tristen, joiden perusteella hän antoi pikatuomion säveltäjästä ja tämän musiikista. Mahler tapasi käynnillään myös Sibeliuksen ja piti tästä ihmisenä paljon. Helsingin matkan läheisimmäksi ystäväksi nousi kuitenkin Akseli Gallén-Kallela, joka heidän lyhyen Hvitträskin käyntinsä aikana maalasi myös tunnetun muotokuvan Mahlerista.
/musiikki - Apostolin torvisoittokunta/
Seurahuoneen hotellin ja ravintolan lopettajaiset pidettiin kaihoavissa tunnelmissa huhtikuun 12. päivänä 1913. Musiikki soi, ja lukemattomat puheet Seurahuoneen 80 vuotta kestäneen taipaleen kunniaksi nostivat kyyneleet ainakin pöytien ääressä istuvien rouvien silmiin. Suurimmasta osasta illan musiikkitarjonnasta vastasi A. Apostol oman Helsingin torvisoittokuntansa kanssa. Suomalaisia sävelmiä seurasivat vaikkapa Verdin Traviata-fantasian oopperatunnelmat. Torvisoittokunta päätti osuutensa Kaartin pataljoonan kunniamarssiin. Yllättäen musiikkia jatkoi vielä Helsingin sinfoniaorkesteri Georg Schnéevoigtin johdolla: kuultiin Finlandia sekä päätteeksi riuduttava valssi. - Mutta missä oli Kajanus? Tätäkin juhlailtaa varjosti ns. Helsingin orkesterisota. Kaupunginorkesteri ja Sinfoniaorkesteri kilpailivat verisesti, ja Kajanus oli siirtänyt kansankonserttinsa Palokunnan talon saliin.
Seurahuone jatkoi toimintaansa vielä syyskuuhun 1913 saakka. Sen 23. päivänä hotellin viimeinen vieras, kapteeni H. Grönberg Vaasasta, sulki huoneen numero 36 oven viimeisen kerran. Tämän jälkeen Helsingin kaupungin hallinto siirtyi taloon, joka koki vuosikymmenten varrella edelleen useita korjaus- ja uudistustöitä - niistä toistaiseksi viimeisin valmistui pari vuotta sitten.