Mustin äiti kertoo   

******** Italianvinttikoirauros rotuna ********

Siro, elegantti, voimakas, nopea. Utelias, seuraa rakastava, silkkinokka. Häirikkö, naistenmies, räkyttäjä, nurkkiin pissaaja. Ihana peitonalle viereen kaivautuja.

Puolitoista vuotta italianvinttikoiran omistamana ja päivääkään ei vaihtaisi pois. Hetkiä kyllä, runsaastikin, sillä kahden italianvinttikoirauroksen perheessä on seiniä ja nurkkia luututtu aika lailla turhankin kanssa. Sisäsiisteys ei ole rodun parhaimpia puolia ja vaikka koirat välillä saadaankin lähes täysin siisteiksi, meinaa huumorintaju olla välillä lujilla. Tämä on yksi syy siihen, miksi kirjoitan juuri italianvinttikoirauroksesta - nartuthan eivät juuri merkkaa. Toisaalta nartut tuppaavat olemaan leidejä. Siksipä kahden rasavillin nuorukaisen omistamana en uskalla tästä koiraryhmästä paljoakaan sanoa, ettei tule mokattua raskaamman kerran...



Päivästä toiseen pienet koiramme tuovat meille nautintoa, painamalla samettisen poskensa poskea vasten, juoksemalla, nousemalla takajaloilleen jalkaa vasten tarkkailemaan maailmaa, juoksemalla, oppimalla yhtäkkiä jotain mitä en kuvitellut osaavani opettaa - ja mainitsinko jo että juoksemalla? Lopun aikaa pojat painivat, juoksevat, ärisevät toisilleen ("tämä lelu on minun"), painivat ja nukkuvat. Riehakas elämäntapa yhdistettynä elämää suurempiin loikkiin ja hieman vajavaiseen keskittymiskykyyn aiheuttaa joskus läheltäpiti -tilanteita, mutta toistaiseksi meillä on selvitty yhdellä mustalla silmällä ("Ei tuo kannonnokka äsken ollut tuossa!") ja lukemattomalla määrällä huimia kuperkeikkoja. Italiaanothan tunnetaan myös ohuista koivistaan, jotka pakkaavat murtumaan hurjassa kyydissä. Itse olen uskonut riittävän liikunnan vaihtelevassa maastossa nuoresta asti olevan paras tapaturmien ehkäisijä, tiedä häntä...



Sanovat, ettei vinttikoiran opettaminen ole helppoa. Kyllä ainakin italiaanopoika oppii - ja nopeasti oppiikin, kunhan opettajan mielikuvitus riittää. Musti oppi maahanmenon parilla harjoituksella, kun olin ensin pari viikkoa koittanut keksiä kuinka asian sille selittäisin. Perinteinen maahanpainaminen tai makupalan vieminen nokan edessä maahan eivät saaneet aikaiseksi kuin levottoman koiran mutta kun lopulta sain toimivan idean, asia oli kerralla selvä ja lisäksi hauskaa. Nyt sitten seuraava haaste onkin, kuinka saisin Mustin uskomaan, että maahanmeno voi olla ulkonakin ihan hyvä juttu - ainakin jos ei ole kylmä tai sada!



Italiaanohan ei yleensä mukavuudenhaluisena ja vähäkarvaisena sekä -rasvaisena koirana siedä kylmää eikä sadetta. Ja sadetakkikaan ei välttämättä paljoa auta, koska kuka haluaa kastella herkkiä pieniä tassuja ja nassuja? Jo pienenä Musti alkoi vinkumaan heti jos tuli kylmä tuulenpuuska. Silloin se oli myös kova saunomaan, meinasi kerran tulla saunan ovessa olevan ikkunan läpi raukka kun luuli että sitä kautta pääsee sisään kun oikein hyppää. Toisaalta toiset italiaanot, kuten meidän Mustikin, inhoavat myös vaatteitaan niin paljon, että kylmänsietoraja menee hieman alemmaksi kuin Sintin kaltaisilla "välinpitämättömillä" pukeutujilla. Kun on oikein kylmä, tarvitsee italiaano kuin italiaano yleensä kuitenkin kunnon haalarin ulkoillakseen - eivätkä tossutkaan ole pahitteeksi, kuten mallityttömme Ronja ja Linda kuvassa esittelevät.



Pojat ovat riehakkaita. Silti varsinaiset kurinpalautukset ovat todella harvassa ja yleensä pelkkä äänenkorotus riittää. Meillä on kuitenkin joskus käytetty "tehokeinoja": Pennun yltiömäinen leikkipureminen on loppunut siihen, että koirasta on otettu tiukka ja rauhallinen ote ja käännetty se selälleen syliin - jossa onkin sitten maattu kunnes on rauhoitettu. Vielä aikuisenakin pojat osaavat maata sylissä kaikki raajat levällään silmät ummessa vaikka muuten olisikin juuri ollut meno päällä. Sintti murisi minulle kerran pentuna puolustaessaan herkullista hirvenluuta, se on ainoa kerta kun meillä on tarvinnut koiran kanssa dominoinnista keskustella koira selällään maassa eikä Sintti ole enää meitä vastaan omaisuuksiaan puolustanut. Ulkosalla yleensä riittävät äänikomennot koirien lähistöllä pitämiseen ja hallitsemiseen, joskus on kuuroutta paranneltu koiran taakse viskatulla avainnipulla. Ainoana todellisena poikkeuksena rauhalliseen koirankasvatuslinjaan on se, että sisältä pissaamasta kiinni saataessa ei olle äänijäntietä säästelty... Siksi nämä toimitukset tehdään nykyään visusti ihmisten selän takana - ähäkutti!