Mistä on riskit kissat tehty?

Linnunrintarottingista, hiirenhäntäluista, kalan kylkisiivuista ja hepokatin hauiksista

Kissan ruoansulatuselimistö on huippuunsa hioutunut energiamuuntamo, joka jalostaa saaliseläinten (pikkulintujen ja -jyrsijöiden, kalojen, sammakoiden ja hyönteisten) sisältämät valkuaisaineet ja rasvan kimpuksi huikean sulokasliikkeistä, salskeaa elosalamaa. Kissapeto on lihansyöjä ja sellaisena pysyy, vaikka kaupallisissa eläinruoissa sille syötetään kosolti kasviperäisiä aineksia, joita mirri ei muuten ruoaksi edes tunnistaisi. Teollisista ”täysravinnoista” kissa saa toki kaiken tarvitsemansa, mutta siinä sivussa viljalti – kirjaimellisesti! – myös muuta: viljaa ja sellaisenaan terveydelle jopa haitallisia säilöntä-, väri-, maku- ja lisäaineita. Nämä ylimääräiset, petoeläimen luontaiseen ruokavalioon kuulumattomat ainekset kuormittavat lihansyöjän elimistöä, sekoittavat aineenvaihdunnan ja altistavat ajan myötä vakaville elintasosairauksille, jotka sopivalla, lajinmukaisella ruokinnalla olisi voitu ehkäistä.

Täysravintojen täyteaineet

Kissaeläimen sukujuuret voidaan jäljittää aavikolle, jonka kuumuudessa ja kuivuudessa se on tottunut saalistamaan. Usein ainoa saatavilla oleva neste on ollut liikkuvassa muodossa – eli saaliseläimen lihassa, joka on n. 70-prosenttisesti nestettä. Koska kissa on tottunut saamaan liki kaiken tarvitsemansa nesteen ravinnostaan, on sen luontainen janontunne huomattavan heikko, eikä kissa välttämättä huomaa juoda, vaikka ruoan kosteusprosentti putoaisi merkittävästikin. Ajan oloon kuivamuonaa – jossa kosteutta on vaivaiset 8 % – rouskuttelevaa kissaa uhkaakin krooninen nestehukka, ja kuivuminen taas altistaa mm. virtsatievaivoille. Vaikka raksuja pääruokanaan puputtavat kissat juovat yli kuusi kertaa enemmän kuin kosteaa muonaa massuttavat kaverinsa, on niiden virtsa silti vähäisempää ja väkevämpää ja ulosteet löysempiä kuin jälkimmäisten. Kuivamuonan sisältämät hiilihydraatit toimivat eräänlaisena kosteutta sitovana sienenä, jolloin juotu neste poistuu jätösten – eikä suinkaan virtsan – mukana. Vähitellen virtsan kierto hidastuu ja se alkaa seisoa rakossa, tulehtua ja kiteytyä, ja virtsavaivakierre on valmis.

Vaikka monet kissan saaliseläimet on tehty viljasta ja siemenistä, heinänkorsista ja kuitusista, ei niiden mahaan montaa jyvästä mahdu. Kissan luontaisessa ruokavaliossa on kasviperäisiä hiilihydraatteja vain pari hassua prosenttia – eli tasan niin paljon kuin hiiren massuun mahtuu, ja sekin jo puoliksi sulateltuna. Lihansyöjän ruoansulatuselimistö ei juurikaan pysty hyödyntämään kasviperäisiä aineksia, ja itse asiassa suuret määrät hiilihydraatteja heikentävät myös eläinproteiinin sulamista. Siitä huolimatta teollisten kissanruokien täyteaineena käytetään viljalti viljaa, n. 35-50 %. Osa tästä ylijäämästä poistuu hulppeana hajupommina pottaan, mutta osa alkaa vähitellen kertyä pahanpäivänvaraksi kissan kupeille. Hiilihydraatit kuormittavat muutenkin kissan elimistöä: ne muuraavat suuhun hammaskiveä, romuttavat verensokerin normaalitason, rasittavat haimaa ja altistavat siten diabetekselle, muuttavat virtsan ph-arvoa emäksiseen suuntaan, jolloin se on otollinen kasvualusta struviittikiteille, ja järkyttävät lihansyöjän vatsalaukun normaaliflooraa, mikä voi aiheuttaa oksentelua ja suolistotulehduksia.

Viljaa tilkitään kissanmuonaan huokeutensa tähden: se on halpaa. Liha on kallista, ja niinpä teollisten muonien sisältämä eläinproteiinikin on sitä halvinta kalmoa. Eläinruokiin upotetaan sumeilematta itsestään kuolleet, sairaat ja kuolemaisillaan olevat raakit ja kaikki kuviteltavissa olevat, ihmisravinnoksi kelpaamattomat ruhonosat. Toki teuraseläin on hyvä hyödyntää viimeiseen palaseen, mutta harva silti haluaa tarjota lemmikilleen haitallisilla lisä-, säilöntä- ja väriaineilla kyllästettyä kaviota, höyhentä tai vaikkapa sarvea. Eläinten raakaruokakaupoissa myydään eläintasoista lihaa, jonka alkuperä ja koostumus tunnetaan huomattavasti paremmin kuin arvoituksellisten, ”eläinperäisiä tuotteita ja lihasivutuotteita” sisältävien täysravintojen.

Näistä syistä toteutimme ruokaremontin omien kissojemme – venäjänsinisen Velho-kollin ja venäjänperäisen maatiaisneiti Louhin – kohdalla. Louhi sairastui 1,5-vuotiaana sitkeään virtsatietulehdus- ja struviittikidekierteeseen, jonka syiksi olemme sittemmin jäljittäneet liian kuivan ruokavalion (eläinkaupan raksujen lisänä päivittäin lihaa ja purkkimuonaa), vääränlaisen kuivikkeen (pelletit), ylipainon, juomattomuuden, liikkumattomuuden ja stressiherkkyyden. Kierre ei tahtonut katketa lääkeruoallakaan, mutta kun kissa oli viimein ihmeen kaupalla saatu takaisin terveen kirjoihin, siirsimme karviaisemme raakaruokavaliolle helmikuussa 2005. Siitä pitäen Louhi on ollut terve kuin tatti.

BARF =

Raakaruokavalio eli BARF on lyhenne sanoista Bones And Raw Food (huom. luut mainitaan ensimmäisenä!) tai Biologically Appropriate Raw Food. Raakaruokavaliossa pyritään jäljittelemään eläimen luontaista, lajityypillistä ravintoa niin hyvin kuin se nyky-yhteiskunnassa on mahdollista. Kissan ruokavalio koostetaan erilaisten luisten lihojen, lihaslihojen, elimien, kalojen ja muutamien ravintolisien pohjalta. Teolliset eläinruoat eivät raakaruokintaan kuulu, vaan ne jätetään kaupan hyllylle.

Bones…

Tärkein yksittäinen tekijä raakaruokavaliossa ovat raa’at luiset lihat eli esim. broilerin siivet, kaulat, selät tai vaikkapa kokonaisena jauhettu kana. Kissan on saatava ravinnostaan kalkkia ja fosforia sopivassa suhteessa (n. 1,2 : 1, eli kalkkia inauksen enemmän kuin fosforia). Luuttomassa lihassa on fosforia kosolti, ja ellei sen tasapainottajaksi ole tarjolla kalkkia, alkaa fosforipitoinen ravinto kuluttaa kissan kehon omia kalkkivarantoja (so. luita). Jos kissa vetelee viiksiinsä silkkaa filettä ja ruodittua kalaa, kehittyy sille vähitellen kohtalokas kalkinpuutostila (paper bone disease eli paperiluusairaus), joka voi pennulla johtaa tuskalliseen kuolemaan. Niinpä vähintään kolmannes aikuisen kissan raakaruokavaliosta on oltava luista lihaa, ja kasvavalla pennulla vieläkin enemmän, jopa puolet ruokavaliosta. Linnun luiset lihat on tarjottava aina ja ehdottomasti raakana, sillä kypsyessään luu sälöytyy, jolloin sen vaikutus on suolistossa jokseenkin sama kuin partaterän.

Jos kissa ei suostu broiskunreunaa rouskuttamaan, voi kalkintarpeen tyydyttää esim. kalkkia sisältävällä Pirskatti-monivitamiinitabletilla, teollisilla kalkkivalmisteilla tai munankuorella – aikuisen kissan annostus on 1 tl pestyä, raakana jauhettua munankuorta kiloon lihaa, ja pennulle kaksin verroin. Maitotuotteet eivät kissan kalkilähteeksi riitä, sillä fosforia sisältäessään ne ovat kalkinsaannin kannalta eräänlainen nollatuote. Muutenkaan maitotuotteeti eivät välttämättä kissan luontaiseen ruokavalioon edes kuulu – harvan mirrin on nähty lintuja tai lehmiä lypsävän. Mieluisia lisiä ne kuitenkin monelle kissalle ovat, eli kohtuudella hyla- tai hapanmaitotuotteita voi antaa, jos mirrin maaru vain maidon kestää.

Kohtuus silti kaikessa, myös kalkintarjonnassa. Kalsiumylijäämän otaksutaan kalkkeuttavan maksaa, munuaisia ja sydäntä ja aiheuttavan sinkin ja raudan imeytymishäiriöitä, eli silkkaa siiventynkää kissalle ei kannata syöttää.

And Raw…

Varsinaisten lihojen tarjoilussa monipuolisuus on valttia. Kissalle voi tarjota vaihdellen kaikenlaisia lihoja – porsasta, nautaa, kanaa ja kalkkunaa, hevosta, lammasta, peuraa, kania ja vaikkapa strutsia – sillä mikä yhdestä lihalaadusta uupuu, sitä toisessa on kosolti. Nimensä mukaisesti liha tarjotaan raakaruokinnassa raakana, sillä kypsennys tuhoaa siitä kissalle elintärkeitä aineksia, kuten B-vitamiineja ja tauriinia.

Moni arastelee raa’an lihan tarjoamista mahdollisen pöpö- ja loisvaaran takia. Lihansyöjän ruoansulatuselimistö on kuitenkin vuosituhansien aikana kehittänyt aikamoisen apparaatin lihan bakteereja vastaan, ja kissan suolisto onkin huomattavasti lyhyempi ja järeämpi kuin seka- tai kasvissyöjällä (esim. ihmisellä tai lehmällä). Lihan mahdollisesti sisältämät bakteerit eivät muodostakaan varteenotettavaa uhkaa kissalle; terveen, aikuisen kissan suolisto selvittelee yleensä salmonellankin nikottelematta. Toki hygieniasta huolehtiminen on raakaa lihaa käsiteltäessä tärkeää – mutta lähinnä ihmisen kannalta. Kotimainen, tarkastettu liha on erittäin turvallinen vaihtoehto kissan ravinnoksi ja sisältää varmasti vähemmän terveysriskejä kuin kissan luontaiseen ruokavalioon kuuluvat pikkulinnut, hiiret, rotat ja kärpäset. Itsekaadettu riista ja järvikalat on kannattaa kuitenkin kypsentää, ja madotuksesta on toki pidettävä hyvää huolta, mutta niinhän aina.

Harva tulee ajatelleeksi, että myös teollisissa muonissa piilee riskinsä. Paitsi että ne altistavat monille sekundaarisille, ruokintaperäisille sairauksille – esim. virtsatie-, ja maksa- ja munuaisongelmille, allergioille, ylipainolle, diabetekselle ja hammasvaivoille – on niissä myös välittömät vaaransa. Tuon tuosta kuivamuonista löytyy hengenvaarallisia, maksavaurioita aiheuttavia sieniperäisiä toksiineja, ja Amerikassa on kuollut yli 100 kissaa ja koiraa saastuneista kuivamuonista aiheutuneisiin sairauksiin.

Food

Kissan tärkeimmät energianlähteet ovat siis eläinperäiset valkuaisaineet (liha, sisäelimet, kala, kananmuna ja mahdollisesti maitotuotteet) ja rasva, jota pitäisikin olla ravinnossa n. 10-30 %. Liha on sinälläänkin rasvaista, mutta kyllä kunnon loraus kermaa tai nokare voita on toisinaan poikaa eli kollia! Kissa kestää rasvaa yllättävän paljon lihomatta, ja etenkin vanhenevalle kissalle se on turvallinen energianlähde, sillä rasva ei rasita munuaisia. Pelkällä läskisoosilla ei kissaa kuitenkaan kannata ruokkia, sillä liiassa rasvassakin piilee vaaransa. Varsinkin sianliha ja kana sisältävät reilusti omega-6 –ryhmän rasvahappoja, joiden yliannostus voi oireilla tulehdusherkkyytenä. Itse saksin paksuimmat silavat ja broilerin rasvaisen nahan pois ennen tarjoamista.

Sisäelimiä (kuten maksaa, munuaista, mahaa, kieltä ja sydäntä) suositellaan annettavaksi vain kerran viikossa. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin sydän, joka on sijainnistaan huolimatta lihas ja tauriinipitoisena kerrassaan verratonta ravintoa kissalle. Maksa ja munuaiset ovat topakoita A-vitamiinipommeja, ja yliannostuksen välttämiseksi niitä ei pitäisikään antaa kissalle kuin korkeintaan kerran viikossa, eikä pennulle sitäkään. Munuaiset on hyvä viillellä pitkittäin ja liottaa vuolaassa vedessä, jotta enin osa kuona-aineista poistuisi. Kieli on ravintoarvoiltaan melko köykäistä, mutta sitkeytensä vuoksi erinomainen hampaanhoitopala. Ylipäänsäkin sitkaat lihat kannattaa tarjota kelpo kimpaleina, jolloin ne putsaavat mekaanisesti hampaiden pintaa.

Kalasta ja merenelävistä (esim. katkaravuista) kissa saa tuiki tärkeitä omega-3 –ryhmän rasvahappoja, mutta niidenkin aika on vain kerran viikossa. Liika rasvaisen, raa’an kalan tuputtaminen tuhoaa B1-vitamiinia (eli tiamiinia) ja voi aiheuttaa E-vitamiinin puutostilasta johtuvan keltarasvataudin. Merikalat voi tarjota raakana, mutta järvikalat on syytä kypsentää loisvaaran takia.

Hapanmaitotuotteet ja juusto ovat mitä mainiointa hiukopalaa, jos kissan massu vain niitä kestää. Niin ikään A-vitamiinia sisältävä ja helposti sulava kananmunankeltuainen on oivallista ravintoa kissalle, ja sitä voikin antaa ruskuaisen viikossa. Valkuaista ei sen sijaan kannata raakana antaa, sillä sen sisältämä avidiini tuohoaa biotiinia, joka on niin ikään kissalle tärkeä B-vitamiini.

Jos massu uhkaa liiasta lihansyönnistä mennä kovalle, on pieni kakankorjaussarja paikallaan. Kissan kuitulisäksi käy nokare kypsennettyä puuroa, perunaa tai riisiä, tuorekurkkua, salaattia tai vaikkapa lusikallinen Pilttiä. Itse keittelen kissoille pari kertaa viikossa seipuuroa, johon sotken sein lisäksi hyppysellisen kaurahiutaleita ja vähän vettä. Pyöräytän ne kypsäksi mikrossa, lisään vähän huuhdeltuja katkarapuja, nokareen voita ja lurauksen kermaa, ja kyllä kissojen kelpaa!

Kissalle on hyvä kattaa myös ikioma salaattipöytä, eli kasvattaa kauran- tai vehnänorasta nakerreltavaksi. Ruohosta on kolminkertainen hyöty: ensinnäkin kissa saa siitä tarpeellisia entsyymejä, toisekseen laiho puhdistaa suolistoa nahan väärälle puolelle joutuneista karvoista ja kolmanneksi mirkku jättää helpommin ihmisten silmäniloksi tarkoitetut (ja mahdollisesti myrkylliset) huonekasvit rauhaan. Kaupoissa myytäviä, epämääräisiä ”kissanruohoja” ei kannata ostaa, sillä ne saattavat olla kissalle myrkyllisiä.

Ravintolisät

Vaikka raakaruoka on huomattavasti luonnonmukaisempaa ravintoa kissalle kuin pitkälle jalostetut, teolliset einekset, jää se silti kauas kissan luontaisesta ravinnosta. Lihakarjan (kuten naudan, sian tai broilerin) koostumus eroaa merkittävästi luomuhiirestä tai –pikkulinnusta. Luonnossa kissa hotkisi saaliinsa kokonaan, mutta muhkeinkaan mirri tuskin kokonaista possua tai edes kananpoikaa sulattelee. Eri elinten sisältämät vitamiinit jäävät siis uupumaan, jos kissa popsii pelkkää potkanpätkää. Niin ikään lihan säilytys, pakastus ja mahdollinen valmistus nitistää osan vitamiineista.

Kalkkilisän ohella rasvahappolisä on raakaruokitulle kissalle välttämätön. Usein on tarvetta myös erilliselle B-vitamiinilisälle, ja joskus jopa E-, A- ja C-vitamiineille. Jotkut lisäävät myös suolaa ja tauriinia raakaruokavalioon.

Raakaruokitun kissan kalkintarve tyydytetään siis joko luisilla lihoilla (esim. broilerin siivillä, selillä tai kauloilla), munankuorijauheella tai teollisilla, kalsiumia sisältävillä valmisteilla. Luiset lihat ovat kaikkein käytännöllisin ja luonnonmukaisin kalkkilisä, sillä ne sisältävät kalsiumin lisäksi myös muita tarpeellisia aineita, kuten suoloja, natriumia ja klooria.

Välttämättömät rasvahapot ovat nimensä veroisia turkin, ihon ja ylipäänsä solujen rakentumisen kannalta. Kissan onkin on saatava ravinnostaan sopivassa suhteessa omega-6 ja omega-3 -ryhmien rasvahappoja. Liha (etenkin porsas ja kana) sisältävät kosolti omega-6 –rasvahappoja eli linolihappoja, ja kala ja kasviöljyt taas omega-3 –rasvahappoja eli linoleenihappoja. Lihansyöjälle syntyykin helposti uupelo jälkimmäisistä, etenkin jos kala ei tahdo oikein maistua. Toki rasvahappolisä voi olla tarpeen, vaikka kissa vetelisikin viiksiinsä kalaa kiltisti kerran viikossa. Linoleenihappojen puute oireilee usein turkki- ja iho-oireina (takkuiluna, kutinana ja hilseilynä) ja jopa paikallisina, hitaasti parantuvina ihotulehduksina, sillä omega-6 –rasvahapoilla on tulehduksia edistävä vaikutus, kun taas omega-3 – rasvahapot hillitsevät niitä.

Kelpo lisiä ovat eläimille tarkoitetut rasvahappovalmisteet (kuten Viacutan, Eforion, Megaderm tai Efa-Tabs Forte) tai vaikkapa ihmisten kalaöljykapselit. Jälkimmäisistä kannattaa valita tuote, joka sisältää ainoastaan omega-3 –ryhmän rasvahappoja ja E-vitamiinia, mutta ei A- ja D-vitamiineja, sillä niissä uhkaa helposti yliannostus. Aikuiselle kissalle voi antaa kalaöljykapselin 1-2 kertaa viikossa. Kalanmaksaöljyä kissalle ei sen sijaan kannata syöttää A-vitamiinin yliannostusvaaran vuoksi. Myös kasviöljyt sisältävät omega-3 –ryhmän rasvahappoja, mutta lihansyöjän kyky hyödyntää niitä on kyseenalainen. Lisäksi kasviöljyjä pitäisi syöttää kissalle kapustakaupalla, jotta se saisi niistä kylliksi rasvahappoja.

Lihassa, maksassa ja munuaisissa on runsaasti B-vitamiineja, mutta koska säilytys (kuten pakastaminen) tuhoaa niistä osan, on B-vitamiinilisäkin usein paikallaan. B-vitamiinivajeeseen viittaavat esimerkiksi kehno karvanlaatu, iho-oireet, laihtuminen ja ripuli. B-ryhmän vitamiinit ovat vesiliukoisia, eli niitä voi melko huoletta ohjeen mukaan antaa.

Sen sijaan A- ja E-vitamiinien annostelussa on oltava varovainen, sillä rasvaliukoisina niiden ylimäärä kertyy elimistöön ja voi olla haitallista. E-vitamiinilisälle voi olla tarvetta, jos kissa syö paljon monityydyttymättömiä rasvoja, kuten rasvaista kalaa tai ylipäänsä rasvaa. A-vitamiinilisää kissa saattaa kaivata, ellei se suostu koskemaan pitkällä viikselläkään maksaan, munuaisiin tai munankeltuaiseen. C-vitamiinikuurin voi antaa tukihoidoksi elimistön vastustuskyvyn jostain syystä nikotellessa esim. sairauden jälkeen tai tiineyden tai imetyksen aikana. C-vitamiinia annostelussakin on noudatettava varovaisuutta, sillä ylimäärä voi tukkia munuaistiehyeitä.

Itse olen luottanut monivitamiinivalmisteiden (lähinnä Pirskatin ja Vitalcatin) ja kalaöljyn sisältämiin lisiin, joskin toisinaan annamme kissoille B-vitamiineja (Biorion, Biotiini Forte tai B-balans) purkista. Varsinkin Louhille Biorion on osoittautunut oivalliseksi lisäksi aina tarpeen tullen – eli pissan ph-arvon uhkaavasti noustessa – sillä se sisältää virtsaa happamoivaa metioniinia.

Jotkut raakaruokkijat ryydittävät lihaa mineraalisuolalla ja tauriinilisällä, sillä luuttomassa ja verettömässä raavaassa on varsin vähän suoloja, ja lihakarjan tauriinipitoisuuskin lienee toista luokkaa kuin hiirellä. Suolaripaus voikin olla paikallaan, etenkin jos luiset lihat eivät tahdo maistua ja kalkkilisä on korvikkeiden (munankuoren tai teollisten kalkkivalmisteiden) varassa. Meillä suolalisä on annettu lähinnä juuston, leikkelekinkun tai (huuhdeltujen) katkarapujen muodossa. Erityiselle tauriinilisällekään en ole kokenut olevan tarvetta, sillä kissat syövät lihansa raakana ja lopsivat liki päivittäin tauriinia sisältävän monivitamiininapin.

Hyvä ruoka, parempi nauku

Raakaruokavalio on soveltunut kissoillemme erinomaisesti. Vakuuttavin näyttö siitä on sirkku pikku mirkkumme Louhi, jonka virtsakiteet eivät ole enää ruokaremontin jälkeen uusineet. Ylläpitoruokavaliona raakaruoka on siis vertaansa vailla – se on toiminut jopa paremmin kuin lääkemuona, jolla kiteet eivät tahtoneet millään liueta ja kissa näki käytännössä nälkää ja närkästystä, kun pahainen pupunruoka ei tahtonut millään maistua. ”Hyvä ruoka, parempi mieli” -motto pätee siis kissaankin: katit ovat eloisampia ja iloisempia kuin aiemmin.

Raakaruoka on toiminut myös oivallisena painonvartijana. Ensimmäisen puolen vuoden aikana Velhon kupeilta suli ihan ohimennen kilo pahanpäivänvaraa, ja kolli muuttui jykevästä elopainonnostajasta jänteväksi kimpuksi elohopeaa. Emme mitenkään pyrkineet kissaa laiduttamaan, eli painonpudotus oli onnellinen vahinko – tai pikemminkin vääjäämätön seuraus siitä tosiasta, että liha ei kissaa lihota, vaan hiilihydraatit. Kun jälkimmäiset poistuvat ruokavaliosta, palaa aineenvaihdunta raiteilleen ja elimistön energiantuotanto normalisoituu.

Suuret, sitkeät lihakimpaleet ja luunpalat pitävät myös hampaat kunnossa ja kivettöminä. Kuivanappuloiden eduksi lasketaan usein niiden hampaita puhdistava vaikutus. Raksut vastaavat kuitenkin ihmisten keksejä, ja niiden nakertelu putsaa hampaasta ainoastaan kärjen, jolla pelletti halkaistaan – ja hotkiipa moni mirri muronsa kokonaisina. Ikeniä myöten raksut eivät siis hampaita jynssää. Ja vaikka raksut sisältäisivät hammaskiveä vähentäviä aineita, on niissä välttämättä myös sitä lisääviä aineita eli hiilihydraatteja. Koska kissa on lihansyöjä, sen syljestä puuttuu erityinen entsyymi, joka aloittaisi hiilihydraattien pilkonnan jo suussa. Niinpä kissan ruokavalioon kuulumattomat kasviperäiset ainekset rappaavat helposti hampaan pintaan plakkia, joka alkaa kivettyä ja tulehtaa ikeniä. Kun hiilihydraatit puuttuvat ruokavaliosta, ei pöpöille piisaa ravintoa ja niitä jyllää hampaissa vähemmän – tai ainakin ne ovat kissan kitaan luontaisesti kuuluvia bakteereja.

Uskomatonta mutta totta: ruokaremontin myötä myös hajuhaitat ovat kadonneet kokonaan. Kissojen jätökset eivät enää kerta kaikkiaan haise! Tiukat pikku papanat pitävät huolen myös anaalirauhasten luontaisesta tyhjentymisestä.

Yksi merkittävimmistä eduista on se, että tiedämme mitä kissamme syövät. Jos puutostiloja tai selittämättömiä fyysisiä oireita alkaa esiintyä, on verraten helppoa haarukoida, johtuvatko ne ruokavaliosta. Viime keväänä Velho rapsutteli korvanjuurensa verille, eikä paikallinen ihotulehdus alkanut millään parantua. Epäilimme vuoroin korvatulehdusta ja allergiaa, kunnes syyksi lopulta paljastui välttämättömien rasvahappojen puutos: kolli ei ollut suostunut syömään niitä vapaaehtoisesti, joten omega-3 –ryhmän rasvahappojen saanti oli jäänyt pahasti retuperälle. Nyttemmin olemme kylmettäneet sydämemme ja ruuttaamme kalaöljyn suoraan kollin kitaan. Rasvahappojen puutos onkin ollut tähän mennessä ainoa mutka raakaruokinnan matkassa – ja toivottavasti se sellaiseksi jääkin.

Suinpäin raakaruokintaan ei kuitenkaan sovi heittäytyä. Kissan ravintotarpeisiin on syytä huolellisesti perehtyä, sillä yksipuolisesta liharuokinnasta voi koitua mirrille enemmän hallaa kuin hyvää. Mutta yhtä lailla kissanruokinnasta on otettava selvää, vaikka valitsisi lemmikkinsä lautaselle teollista eläinmuonaa. Kun informaatiota tunkee joka torvesta ja tuutista (eläinkaupoista ja marketeista, kissaloista ja eläinlääkäreiltä, jopa naapurin rouvalta), on lähdekriittisyys erityisen tarpeen. Yksi fakta sentään on ja pysyy: kissa on peto ja ennen kaikkea lihansyöjä. Ja se jos mikä puhuu raakaruokinnan puolesta. Lihoista ja luustosta, rasvoista ja rustosta, nesteistä ja elimistä; niistä on riskit kissat tehty!


Lähteitä ja lukemista:
Lisa A. Pierson: ”Feeding your cat: know the basics of feline nutrition”, www.catinfo.org
Lisa A. Pierson: ”Making cat food”, www.catinfo.org
Mirjam Numminen: Mirjamin kissanhoidon opas, Karprint 1998, www.ipsitilla.fi
Mirjam Numminen: ”Kohti luonnonmukaisuutta” –artikkeli Kissa-lehdessä 5/2003
Max House: ”Feline Nutrition”, http://maxshouse.com/feline_nutrition.htm
Debra L. Zoran: ”The carnivore connection to nutrition in cats”, www.catinfo.org
Pirkko Tuominen: ”Kissa syö elääkseen” –artikkeli kirjassa Kissatieto, Kirjayhtymä 1993
Sari Haikka: Kissan kotilääkäri, Gummerus 1996
Elina Lehtonen: ”Tietoa Omega-3 ja Omega-6 –rasvahapoista”, http://www.koirakopla.com/rasvahapot.htm
Tiina Notko: ”Raaka kala kissan ravintona”, Eläinten Ystävä 1/1996, http://www.sey.fi/elaintieto/eiraakaakalaa.html