Kissanpidon kivijalka
Takaisin etusivulle Kissan hankinta & hoito Luovutusikä Kissan koti on kotona 1+1 = ilo2 Pötyä pöytään – ja parempaa rinnan alle Teollinen kissanmuona Liha kissan tiellä pitää   Kalkkilisä   Miun maukujen mukaan Terveydenhuolto Rokotus Madotus Kastrointi ja sterilointi Ja sairaudenhoito – eli omia kokemuksia Pörsä – kissanpojan ripuli Kadonneen maarun metsästys – kissan laihduttamisesta   Likka tikuksi   Kollin kevennys Kun pissa on rikki: virtsatieoireyhtymä   Rakko menee rikki   Spekulaatiota struviittikiteitten syistä   Raakaruokavalio ylläpitoruokana Korvapuusti puhki eli iho vereslihalla Mistä on riskit kissat tehty - tietoa raakaruokinnasta	KISSAN HANKINTA & HOITO Kissan yhdeksän henkeä voivat hyvässä lykyssä ja hoivassa piisata pitkälle toistakymmentä vuotta, joten kissalle on alusta pitäen taattava arvoisensa elämä. Tässä osiossa tarkastelen sitä, millaista hyvä kissanpito mielestäni on. Luovutusikä Kissanpentua ei pidä koskaan luovuttaa alta 12-viikkoisena, olipa kyseessä sitten aatelinen rotukatti tai ehta maatiaismirri – kissa se on yhtä kaikki. Vaikka pentu siirtyy kiinteään ravintoon ja suorittaa sisäsiisteyden peruskurssin jo 6-8 viikon iässä, ovat sen sosiaaliset taidot silloin vielä hakusessa. Emo opettaa poikasilleen kissankielen ja kaikki kattina olemisen jalot taidot vasta 7-14 viikon iässä, ja siksi kissanpennun on saatava varttua sisätiloissa, perheensä ja ihmisten parissa vähintään 12-viikkoiseksi asti. Näin kissan ja ihmisen vuosikymmeniä kestävälle yhteiselolle luodaan parhaat mahdolliset raamit, sillä alaikäisenä luovutetuilla kissoilla esiintyy yleensä keskimääräistä enemmän henkimaailman pulmia (kuten villanlupitusta ja sisäsiisteysongelmia) kuin täysikäisinä luovutetuilla. Ihmiselämässä nuo muutamat viikot ovat lyhyt aika odottaa, etenkin kun ne pienen kissanpennun kannalta voivat olla ratkaisevassa asemassa: onnellinen, kyllin pitkä varhaislapsuus antaa parhaat eväät koko kissan elinkaareen. Lisäksi 12-viikkoisena luovutettu, henkisesti tasapainoinen kissanpentu sopeutuu uusiin oloihin yleensä nopeammin ja mutkattomammin kuin liian varhain emoltaan riistetty, koti-ikävää poteva pentu. Ei ole olemassa yhtään hyvää syytä, jolla kaupitella tai ottaa kissanpentu 8-viikkoisena; on olemassa vain tekosyitä. Moni hellämielinen kissanottaja ”pelastaa” alaikäisen pennun kuolemantuomiolta, mutta tulee samalla tukeneeksi vastuutonta pentutehtailua ja kehnoa kissanpitoa. Jos alaikäisille kissanpennuille löytyy aina ottajia, ei omistajilla ole mitään motivaatiota leikkauttaa kissojaan, vaan ne saavat lisääntyä holtittomasti navetan takana: poika astua emoaan ja isä tytärtään. Myös kissakaupassa pätevät ostajan markkinat – myyjät tuottavat sitä, mitä ostajat haluavat – ja niinpä reilun kaupan sääntöjä voi vallan hyvin soveltaa kissaan! Ostamalla (ja nimenomaan maksamalla kissasta nimellisen korvauksen, jolla mirrin henkikulta osoitetaan arvokkaaksi) luovutusikäisen, ihmisten parissa sisäkissaksi kasvatetun, hyvinhoidetun, madotetun ja mahdollisesti rokotetunkin pennun tulee omalta osaltaan parantaneeksi edes kissankarvan verran maatiaisten aliarvostettua asemaa. Kissan koti on kotona Ainoa kissaeläin, joka Suomen luontoon kuuluu, on ilves – ei kotikissa. Kissa on peto, joka verottaa arvaamattomalla tavalla metsäneläinkantaa ja järkyttää luonnon tasapainoa. Lisäksi irtokissan yhdeksää henkeä vaanivat lukemattomat vaarat: liikenne, myrkyt, saalistavat luonnoneläimet, tarttuvat taudit ja kissanvihaajat. Niinpä kissan koti on sisällä - kuten kaikkien muidenkin lemmikkieläinten. Mikään ei suo kissalle erioikeutta ulkoilla valvomatta: eivät vaistot, ihmisten kalkkeutuneet asenteet eikä edes laki. Elänsuojelulaki kieltää kissan heitteillejätön ja pitämisen paikassa, jossa se voi vaarantaa terveytensä; maalaisjärkikin sanoo, että katu ja ulkomaailma ovat sellaisia paikkoja, johon kissaa ei pitäisi valvomatta laskea. Myös nykyisen järjestyslain mukaan kissan- ja koiranomistajan on huolehdittava siitä, ettei eläin pääse kytkemättömänä yleiselle uimarannalle, lasten leikkipaikoille, toriaikana torille tai kuntopolulle. Parhaiten tämä onnistuu, jos kissa ulkoilee omistajansa välittömässä valvonnassa, esimerkiksi valjaissa tai kissatarhassa. Järjestyslaissa ei kuitenkaan suoranaisesti kielletä kissan vapaanapitoa, sillä jos kissasta tehtäisiin lainsuojaton, lisääntyisivät eläinrääkkäystapaukset ja turhat kuolemat kissavihaajien ryhtyessä harjoittamaan oman käden oikeutta. Kissalla on lemmikkieläimen oikeudet ja lain suoja hengellään, eli sitä ei saa lopettaa eikä lopetuttaa kukaan muu kuin omistaja, ei edes silloin kun se liikkuu vieraalla maalla! Kissa ei siis koskaan ole lainsuojaton eikä vapaata riistaa, ei vaikka metsästyslain mukaan täysin villiintyneen kissan saa lopettaa maanomistaja tai metsästysoikeuden haltija. Tällaisen villiintyneen kissan erottaminen kotikissasta ei käy käden käänteessä eikä parin havainnon perusteella, vaan kissaa, sen elinpiiriä ja käyttäytymistä on tarkkailtava useiden päivien ajan, ennen kuin siitä voidaan sanoa, onko se villiintynyt vai vain oppinut varomaan vihamielisiä ihmisiä. Heitteille jätetty tai karannut kissa ei ole metsästyslaissa mainittu villiintynyt kissa eikä sitä saa tappaa! Kotikissakaan ei muutu villiintyneeksi kissaksi, vaikka se harhailisi ulkona kuukausikaupalla eikä antaisi ottaa itseään kiinni, sillä asianmukaisessa käsittelyssä se on edelleen kesy kotikissa. Niin kissanpennusta kuin varttuneemmastakin mirristä kehkeytyy sisäkissa pienen totuttelun jälkeen. Omistajalta vaatii vain pientä viitseliäisyyttä ja vaivannäköä järjestää mirrille onnelliset ja virikkeelliset kissanpäivät sisätiloissa. Kissaa ei voi kouluttaa, mutta sen toimintaa voi toki ohjata sallituille laduille. Katin on saatava päivittäinen manikyyrinsä, joten sille on hankittava raapimapuu tai vanha matto, johon se voi viilata kynsiään. Jos kissa ryhtyy terottamaan kynsiään sohvanjalkaan, täytyy se kiireesti kiikuttaa oikealle raapimapuulle, asettaa tassut sitä vasten ja kenties hiukan pylly pystyssä, kädet puulla ja selkä kaarella havainnollistaa, kuinka raapimisen tulisi tapahtua. Ellei kissa tunnu millään hoksaavan raapimapuun jujua, voi siihen hieroa hiukan kissanminttua. Mirrille on sallittava apinaralli lattiasta kattoon, ja siihen kirjahyllyt ja huoneenkorkuinen kiipeilypuu luovat oivallisen radan – kunhan vain Ming-maljakot, hymytyttöpatsaat ja hääkuvat on vähintäänkin sinitarrattu hyllyille tai mieluiten pakattu naftaliiniin. Kun kissa löytää sisäisen puutarhurinsa ja alkaa viljellä ruukkukasveja turhankin uutterasti, täytyy anopinkielet ja kaktukset nostaa kissan kinttupoluilta syrjään ja ryhtyä kasvattamaan sille omaa salaattia: kauran tai vehnän orasta. Sen sijaan kissanruohona kaupoissa myytävää yrttiä on syytä välttää, sillä sen alkuperästä ja myrkyttömyydestä ei ole takeita! Nurmesta kissa saa tarpeellisia entsyymejä, ja lisäksi se tuntuu ehkäisevän karvapallojen muodostumista ja takertumista suolistoon. Vaikka jotkut huonekasvit on luokiteltu harmittomiksi, ei niitä kannata kissalle salaatiksi kattaa, sillä pitkäaikaisessa käytössä nekin saattavat osoittautua vaarallisiksi. Kissa on uuttera unikeko; se vetelee hirsiä keskimäärin 16 tuntia vuorokaudessa, mutta valveillaoloaikanaan kaipaa toki virikkeitä ja seuranpitoa huoltojoukoiltaan. Katti pysyy leikkisänä läpi ikänsä, ja sitä tuleekin leikittää päivittäin. Paperitollot, pingispallot, peltohiiret, vanupuikot ja piippurassit, pussinsulkijat ja vanhat sukat, sulat, nippusiteet ja hiuslenksut ovat oivallisia leluja. Mutta kissan paras lelu ja toveri on kuitenkin aina toinen kissa. 1+1 = ilo2 Kaksi kissaa kerralla voi tottumattomasta tuntua liioittelulta, mutta ei sitä lopulta ole. Ihminen ei koskaan pysty korvaamaan lajitoverin seuraa, vaikka hän leikittäisi ja riehuttaisi kattia kuinka paljon tahansa. Kissa kaipaa painikaveria, ja sellaisen puutteessa katti voi alkaa käydä ihmisen raajoihin kiinni, muuttua ylivilkkaaksi marakatiksi tai apaattiseksi sohvatyynyksi. Vaikka omistaja kuinka rakastaisi kissaansa, hänellä tuskin on vuosikymmenten ajan päivittäin aikaa, energiaa ja mahdollisuutta leikittää misua niin paljon kuin hän haluaisi ja pyhästi lupaisi. Kahdesta kissasta on puolitoistakertainen rahankulu, moninkertainen ilo ja vaivaa jopa vähemmän kuin yhdestä kissasta. Kaksi kissaa temmeltää keskenään ja pitää toisilleen seuraa, eikä ihmisen tarvitse viihdyttää niitä niin usein ja antaumuksella kuin yksinäistä kissaa. Kaiken kukkuraksi kaksi kissaa menee melkein siinä missä yksikin: samaan kuljetuskoppaan, pottaan ja kissanpiialle lomien ajaksi. Mutkattominta on ottaa kaksi kissasisarusta, mutta vaikka poikaset olisivatkin eri pentueesta, tulevat ne yleensä melko pian ja suuremmitta jupinoitta juttuun. Jos sisarukset ovat eri sukupuolta, on leikkauttamisesta pidettävä visusti huolta, ettei ilo moninkertaistu poikasten muodossa. Kollin voi hyvin kastroida jo 4-5 kuukauden iässä. Ylipäänsäkin nuoret, leikatut kissat sopeutuvat liki poikkeuksetta toisiinsa, ja tutustumista voi vauhdittaa hajuja vaihtamalla. Jo ennen toisen kissan kotiutumista voi kissoja totuttaa toistensa ominaistuoksuihin tarjoamalla esimerkiksi unirättiä tai pesän alustaa nuuhkittavaksi. Tulokkaan kotiuduttua hajuja kannattaa vaihtaa harjaamalla ja silittelemällä kissoja ahkerasti ristiin, ja joskus molemmat kissat voi jopa pestä ominaishajujen laimentamiseksi. Ensikohtaamisen voi vallan hyvin järjestää ei-kenenkään-maalla, jota kumpikaan kissoista ei lue puolustettavaksi reviirikseen. Kyynkieli, murina, pörhistely ja jopa navakka paini ovat ihan normaaleja tapoja hieroa tuttavuutta, mutta jos hieronta tapahtuu piikkihansikkaalla ja yltyy raivokkaaksi tappeluksi, on ihmisen syytä mennä väliin, sillä henkisiä arpia voi olla huomattavasti hankalampi parantaa kuin ruumiillisia. Ihminen ei voi juurikaan jouduttaa kissojen keskinäistä tutustumista, vaan ainostaan pehmentää sitä. Tutustumisvaiheessa ei rakkautta tai makupaloja voi koskaan jakaa liikaa, ja kumpainenkin kissa pitäisi kuorruttaa huomaavaisin hellittelyin ja herkkupaloin. Kissoja kannattaa leikittää, syöttää ja silitellä yhdessä, jotta ne oppivat hiljoksiin yhdistämään toisensa miellyttävään olotilaan. Vaikka alku olisikin hankalaa, niin yleensä lopussa kissa kiittää kaverista! Oivallinen vaihtoehto on myös tarjota rakastava koti uudelleen sijoitettavalle tai löytökissalle. Aikuinen kissa on jo päässyt pentuenergiastaan ja sen persoonallisuus on jalostunut omaksi originelliksi, hurmaavaksi itsekseen. Pennut ovat kyllä somia sydämenvaltaajia, mutta kissa on kuin viini: paranee vain vanhetessaan! PÖTYÄ PÖYTÄÄN – JA PAREMPAA RINNAN ALLE Oikeanlainen ravinto on elintärkeä kulmakivi kissan hyvinvoinnissa. Sisäkissa ei voi itse pyydystää pötyä pöytään, vaan sen on tyytyminen palvelusväen tarjoamiin eineksiin, ja jo senkin tähden ruoan tulisi olla mahdollisimman laadukasta ja luonnonmukaista. Oikeanlaisella ravinnolla voidaan ehkäistä elintasosairauksia (iho-ongelmia ja allergioita, hammasongelmia, virtsatie- ja munuaisvaivoja, ylipainoa, diabetestä ym.) ja pidentää kissan elinikää ja ennen kaikkea: elämänlaatua. Kissa on lihansyöjä, jonka ihanteellinen ruokaympyrä sisältää ravinteita samassa suhteessa kuin hiirulainen. Hiiressä on kosteutta n. 70 %, proteiineja 14 %, rasvaa 10 %, hiilihydraatteja 1-2 % ja kuitua alle 1 %. Luista kissa saa tuikitarpeellisen hippusen kalkkia ja muita hivenaineita. Teollinen kissanmuona Vaikka markettien kissanruokahyllyillä luvataan maukulaisille yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista - ja pannaan kaupan päälle omistajalle vielä kätevä kissakassi kaupan päälle! – ovat markettimuonat kaikkea muuta kuin kissan täysravintoa, sillä niiden pääraaka-aine on vilja (ja useimmiten vieläpä allergisoiva vehnä). Vilja on kissalle kelvotonta ruokaa, sillä lihansyöjänä sen elimistö ei pysty hyödyntämään kasviperäisiä aineksia. Hiiressä on viljaa pari pahaista jyvästä, mutta markettiraksuissa ja –mössöissä sitä on leijonanosa. Yleensä teolliset purkkimuonat sisältävät kyllä kohtuullisesti eläinperäistä valkuaista, mutta määrä ei ole laadun tae. Törpön kylkeen printattu "naudanliha-ateria" tarkoittaa, että purkkimuona sisältää nimilihaa lähinnä höysteeksi (vähintään 4 %), ja loppu voikin sitten olla mitä tahansa määrittelemätöntä eläinperäistä ainesta. Pitkän linjan kissankasvattaja Mirjam Numminen kertoo, että kissojen ja koirien ruokiin saa rehulain mukaan käyttää mm. turkiseläinruhoja, sorkkia, kavioita, höyheneitä, villaa ja sarvia, joista kissan elimistö voi hyödyntää vain murto-osan. Ylipäänsäkin valmisruoissa käytetään teurasjätettä, joka sisältää rauhasjäämiä ja sikiökalvojen hormooneja, ja hormoonipitoinen valmisruoka kummitteleekin monen sairauden taustalla. Niin ikään kissanruoissa käytetyt lisä- ja säilöntäaineet eli EU:n sallimat lisäaineet tai antioksidantit voivat olla terveydelle haitallisia: esimerkiksi pahamaineinen etoksiini (kasvinsuojelu- ja kuminsäilöntäaine) aiheuttaa pentukuolleisuutta, syöpää, kitalakihalkioita ja epämuodostumia. (Mirjam Numminen: Kissanhoidon opas, Karprint 1998, s. 55-56.) Teollista kissanruokaa voi pitää laadukkaana, jos sen raaka-ainelistalla on mainittu ensimmäisenä liha – ja nimenomaan liha, ei lihajauhe, -jaloste tai eläinperäiset ainekset. Kuivamuonissa käytetään sidosaineena välttämättä viljaa (riisiä, maissia tai vehnää) ja usein muitakin kasviperäisiä aineksia, jotka nostavat kissan virtsan ph-arvoa happamesta emäksiseen, jolloin riski sairastua virtsakiteisiin kasvaa. Kuivamuonassa onkin oltava kunnollinen ph-säätäjä, joka hapattaa virtsaa ja alentaa virtsakideriskiä. Tehokkaimpia, joskin keinotekoisia ph-säätäjiä ovat dl-metioniini ja ammoniumkloridi; luonnonmukaisempi, joskin heikompi virtsan hapattaja taas on esimerkiksi karpalouute. Mitä nuorempi, stressaavampi ja virtsakiteille taipuvaisempi kissa, sitä tärkeämpää kunnon ph-säätö raksuissa on. Virtsakiteiden riskiä nostavat tiettävästi myös kuivaruoan tuhka-, magnesium- ja fosforipitoisuus. Tuhkaa eli hehkutusjäännöstä ei saisi kuivamuonassa olla enempää kuin 7 %, mieluummin likempänä 6 %, eikä magnesiumpitoisuus saisi ylittää 0,1 %. Markettimuonissa nämä pitoisuudet hipovat usein pilviä eli virtsakiteitä. Eläinkauppojen ruoat ovat yleensä markettimuonia laadukkaampia, mutta niissäkin kummittelevat usein EU:n sallimat lisäaineet ja arveluttavat raaka-aineet. Joka tapauksessa teolliset kissanruoat – niin raksut kuin purkkimuonatkin – on syytä ostaa eläinkaupasta. Vaikka kuivamuona olisi paperilla kuinka laadukasta tahansa, on siinä yksi olennainen heikkous: kuivuus, joka nostaa riskiä sairastua virtsatievaivoihin. Lihansyöjänä kissan on tottunut saamaan liki kaiken tarvitsemansa nesteen ravinnostaan eli saaliseläimen lihasta, jonka nestepitoisuus on n. 70 % - kuivamuonassa taas on kosteutta vaivaiset 8 %. Kissan luontainen janontunne onkin huomattavan heikko, eikä se välttämättä hoksaa ryypätä palanpainiketta, vaikka puputtaisi pelkkiä pellettejä. Kissa tarvitsee nestettä päivittäin n. 0,5 dl/kissakilo, eli nelikiloisen kissan pitäisi joko saada ravinnostaan tai juoda yhteensä noin 2 desiä vettä vuorokaudessa. Vaikka raksutteleva kissa joisikin reippaasti, sitoutuu neste murojen kasviperäisiin sidosaineisiin ja sitä myötä jätöksiin eikä holisekaan huuhtelemaan rakkoa. Kuivamuona voi siis nimensä mukaisesti kuivattaa kissan ja aiheuttaa kroonisen nestehukan, jolloin virtsaneritys hidastuu, pissa pysähtyy rakkoon ja alkaa tulehtua ja kiteytyä. Raikasta vettä tulisikin olla jatkuvasti ja monessa paikassa tarjolla, jotta kissa voisi poiketa ryypylle aina halutessaan. Myös vesiastian sijoittaminen kantapaikalle (kuten ikkunalaudalle) voi lisätä veden menekkiä. Vettä voi yrittää vehkeillä kissan sisään tarjoamalla sille lihan lientä (joko keitinvettä tai lihasta uuttuvaa solunestettä, ei siis lihaliemikuutiosta valmistettua), vedellä jatkettua purkkimuonaa tai vaikkapa hyla-maitotuotteita, kuten maustamatonta jogurttia. Liha kissan tiellä pitää Liha on kissan luontaista ravintoa, ja terveelle kissalle voikin tarjota päivittäin vaihdellen mitä moninaisempia lihoja: nautaa, sikaa, kanaa, hevosta ja lammasta ja riistaa. Kalaa ja muutamia sisäelimiä voi antaa kerran viikossa. Lihan voi – ja yleensä se kannattaakin – tarjota raakana, sillä kypsentäminen tuhoaa siitä kissalle elintärkeitä aineksia, kuten tauriinia ja b-vitamiineja. Kotimainen, ihmisravinnoksi tarkoitettu liha on käynyt läpi mittavat laatutarkastukset, ja lois- ja tautiriski on siinä häviävän pieni. Lisäksi kissan ruoansulatuselimistö on lyhyempi ja järeämpi kuin ihmisellä, ja terveen kissan massu selvittelee salmonellapöpötkin yleensä nikottelematta. Harvapa mirri on navetan takana pikkulintuja paistellut… Kana on erinomaista, vatsaystävällistä ravintoa kissalle, sillä mirrin elimistö voi hyödyntää siitä jopa 90 % - parempiin pitoisuuksiin yltää vain kananmunan keltuainen, joka sulaa kisun masussa sataprosenttisesti. Broilerin lihaisia luita (kuten rustoisia siipiä, kauloja, selkiä tai kokonaisena jauhettua kananpoikaa) voi tarjota raakana kissalle, ja moni mirri nauttiikin niiden järsimisestä – ja saa samalla tuiki tarpeellisen kalkkilisän. Linnun lihan voi toki keittääkin, mutta kypsennettyä luuta kissalle ei saa missään nimessä antaa! Luu pirstoutuu kypsyessään sälöiksi, joiden vaikutus ruoansulatuselimistössä on osapuilleen sama kuin partaveitsen. Possun liha on aika rasvaista ja tuhtia tavaraa, eikä sitä kannatakaan ihan alvariinsa antaa. Lisäksi raa’assa porsaanlihassa on aina loisriskin vaara – tosin ihmisruoaksi tarkoitussa, kotimaisessa lihassa se on häviävän pieni. Naudan, hevosen ja lampaan lihat taas voi huoletta tarjota aina raakana; niissä ei loisvaaraa ole. Elimistä esimerkiksi maksa ja munuaiset soveltuvat kissan ravintoksi. Niitä ei kuitenkaan sovi tarjota päivittäin, vaan vain kerran viikossa, ja silloinkin suht’ pieniä määriä. Molemmat ovat varsinaisia A-vitamiinipommeja, joten esimerkiksi maksaa suositellaan annettavaksi aikuiselle kissalle kerran viikossa parin ruokalusikallisen verran, tai jos harvemmin, niin enemmän. A-vitamiinin yliannostuksesta voi koitua liikkumisvaikeuksia, kipuherkkyyttä ja selkärangan kehityshäiriöitä. Pennulle maksaa ei suositella annettavaksi juuri lainkaan. Munuaisten ravintoarvo taas ei ole parhaasta päästä, joten niitäkään ei suositella annettavaksi kuin korkeintaan kerran viikossa. Ennen tarjoamista munuaiset on syytä viillellä pitkittäin ja huuhdella useassa eri vedessä - niitä voi esimerkiksi liottaa yön yli jääkaapissa vettä välillä vaihdellen – jotta enimmät kuona-aineet poistuisivat. Silti ilmaan jää usein leijumaan vieno pissantuoksu. Kieli ja sydän eivät sijainnistaan huolimatta ole sisäelimiä, vaan lihaksia. Sydän on erinomaista, tauriinipitoista ravintoa, ja sitä voikin antaa kissalle useamman kerran viikossa. Kielen ravintoarvot eivät ole hääppöisiä, joten päivittäisellä ruokalistalla sitä ei kannata pitää, mutta sen hyvä puoli on sitkeys: kun kissalle antaa hiirenkarvaisen palasen järsittäväksi, tulee hampaiden viikkohuoltokin ohimennen hoideltua. Kala on kissalle hyväksi, mutta kohtuus myös eväkkäissä! Liiassa kalansyönnissä piilee pari vaaraa: B-vitamiinin puute ja rasvatasapainon järkkymisestä johtuva keltarasvatauti. Raa’an kalassa on kosolti B1-vitamiinia tuhoavaa tiaminaasi-entsyymiä, eikä kissalle siksi sovikaan tarjota raakaa kalaa kuin kerran viikossa. Kypsentäminen tuhoaa tiaminaasin, mutta kalan sisältämiin tyydyttymättömiin rasvahappoihin sillä ei ole mitään vaikutusta. Nuo rasvahapot kuluttavat elimistön E-vitamiinivarantoja ja voivat pahimmillaan aiheuttaa salakavalan keltarasvataudin. Siksi rasvaisia kaloja – kuten silakkaa – ei sovi antaa kuin kerran viikossa. Järvikalat on aina matovaaran vuoksi syytä kypsentää, ja mutta merikalat voi tarjota raakana. Silloin tällöin kissalle voi antaa raakana kananmunan keltuaisen – valkuaista ei suositella annettavaksi raakana. Niin ikään vähälaktoosiset maitotuotteet ja juustot, vähäsuolaiset kinkut, leikkeleet, hyvin huuhdellut katkaravut ja maksamakkara tuovat makoisaa vaihtelua ruokavalioon harvakseltaan annettuina. Vaikka kissa onkin lihansyöjä, ei pieni kuitulisä silloin tällöin ole pahitteeksi. Masun toimintaa nopeuttaa kummasti pieni nokare keitettyä riisiä, perunaa tai kaurapuuroa. Myös öljy liukastuttaa mukavasti suolta, eli nokare voita, loraus ruoka-, kala- tai vehnänalkioöljyä silloin tällöin antaa muonalle hyvää kyytiä. Kalkkilisä Jos kissan ruokavaliosta leijonanosa koostuu lihasta, ei kalkkilisän tarvetta voi kylliksi korostaa! Punaisessa lihassa on kosolti fosforia, joka kaipaa tasapainottajakseen kipeästi kalkkia. Kissan luontaisessa ruokavaliossa kalsiumia kuuluisi olla inauksen enemmän kuin fosforia, ja tähän on syytä raaka- ja kotiruokaa annettaessakin pyrkiä. Ellei fosforipitoisessa ravinnossa (kuten punaisessa lihassa) ole kylliksi kalkkia, alkaa kissan elimistö imeä sitä luista, mikä pahimmillaan johtaa vakavaan - pennuille jopa hengenvaaralliseen - kalsiuminpuutostilaan. Pennuilla tämän ns. paperiluusairauden (paper bone disease) oireita ovat liikehäiriöt ja liikuntahaluttomuus, tuskaisuus, murtumat, luustoliitoksen paksuuntuminen, yläleuan turpoaminen, raajojen ja selän vääristymät ja irtoavat hampaat (Mirjamin kissanhoidon opas, s.75-76). Kalkin merkitystä korostetaan myös ns. BARF-ruokavaliossa (lyhenne sanoista "Biologically Appropriate Raw Food" tai "Bones And Raw Food" – huom! luut on mainittu tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä), jossa jäljitellään kissan luontaista ravintoa niiltä osin kuin se nykyoloissa on mahdollista. Niinpä BARF-ruokavaliossa ei käytetä lainkaan teollisia kissanmuonia, vaan kissa saa kaikki tarvitsemansa ravinteet lihaisista luista, linnun ja raavaan lihaslihasta, elimistä sekä kalasta. Aikuisen kissan raakaruokavaliosta pitäisi noin kolmanneksen olla lihaisaa luuta ja pennulla jopa yli puolet, ja loput lihaslihaa, elimiä ja kalaa. Toisaalta myös kalsiumin yliannostusta on syytä varoa, sillä se voi varastoitua munuaisiin, maksaan ja sydämeen ja aiheuttaa munuais- tai virtsakiviä. Aikuisen, terveen kissan osalta kalkinannostelu ei ole niin nöpösennuukaa, sillä sen elimistö on jo kasvanut täyteen mittaansa ja tarvitsee kalkkia enää lähinnä luuston ylläpitoon. Sen sijaan pennun kalkintarpeeseen on perehdyttävä huolellisesti, sillä mukula tarvitsee kalkkia viljalti myös kasvamiseen. Oivallisia raaka- ja kotiruoan kalkkilisiä ovat: * raa'at broilerin siivet, selät ja kaulat, tai kokonaisena jauhettu broileri: aikuisella kissalla lihaisien luiden osuus pitäisi olla vähintään kolmannes päivittäisestä ruokamäärästä, pennulla jopa yli puolet * kananmunankuoriputu: raakoja, pestyjä ja kuivattuja kananmunankuoria jauhetaan esim. morttelissa muruksi ja annostellaan lihaan n. 1 tl/kg (kasvavan pennun annostus on kaksinkertainen) * teolliset kalkkilisät: kissojen monivitamiini Pirskatti ja Calfosum ohjeen mukaan Raaka- ja kotiruokaa popsiva kissa tarvitsee kalkin lisäksi muitakin hivenaineita ruokavalionsa tasapainottajaksi. Varmin tapa turvata niiden saanti on antaa ohjeen mukaan kissoille tarkoitettua Pirskatti-monivitamiinivalmistetta. Lisäksi B-vitamiinia ja välttämättömiä rasvahappoja kannattaa antaa joko jatkuvana ylläpitoannoksena tai kuurina pari kertaa vuodessa (esimerkiksi karvanvaihtoviikkojen aikana). Toipilaille voi myös C-vitamiini tehdä terää, sillä vaikka kissan elimistö vähäisessä määrin valmistaakin vitamiinia itse, voi sen tuotanto häiriintyä sairastellessa. Miun maukujen mukaan Jos kissanruokinta hipoo mielestäsi syvempää mystiikkaa tai koet itsesi epävarmaksi, lienee turvallisinta valita ruokinnassa kultainen keskitie eli syöttää vähän kaikkea: lihaa ja teollisia kissanruokia (purkki- ja pussimuonia sekä eläinkaupan raksuja). Lihasta kissa saa eläinperäisiä proteiineja, tauriinia, kosteutta ja työtä hampaille, märkämuonasta tuiki tarpeellista kosteutta ja raksuista taas vitamiineja ja suolen toimintaa edistävää kuitua. Ruokavaliossa kannattaa kuitenkin painottaa kostean muonan osuutta ja tarjoilla raksuja lähinnä namuna ja jälkiruokana. Murot eivät ole mitenkään välttämätöntä mirrin murkinaa, vaan kelpo menun voi koostaa märkäruoan ja lihan (+ kalkki- ja vitamiinilisien) varaan. Meilläkin mentiin kultaista keskitietä ensimmäisen kissavuoden ajan: tarjosimme kissoille päivittäin erilaisia lihoja, raksuja (Nutroa, Acanaa, Hill’siä ja Purina Pro Plania) ja vuoka- ja pussimuonia (Animondaa, Pirkan vuokia, Latzia, Kitekatia ja Whiskasia). Sittemmin jouduimme käytännön pakosta hyllyttämään Louhilta kaikki teolliset muonat, sillä viljapitoisina ne kohottavat neidin pisun ph-arvoa ja altistavat struviittikiteille. Myös Velho joutui pian ruokaremonttiin, ja keväästä 2005 molemmat kissamme ovat olleet kokonaan raakaruokavaliolla. Nykyään kissojen viikkoruokalista näyttää suunnilleen tältä: maanantai tiistai keskiviikko torstai perjantai lauantai sunnuntai aamu kala+broiskun selkä kana+broiskun kaula kieli+broilerin siipi maksa/kana+selkä kana+kaula kieli+siipi kana+selkä välipala seipuuroa+aamuruokaa aamullista aamullista aamullista aamullista seipuuro+katkarapuja aamullista ilta nauta sydän possu hevonen/sydän nauta possu sydän Lihaisina luina kissat saavat vaihdellen broilerin raakoja siipiä, selkiä ja kauloja (joko kolme kaulaa tai yhden siiven/selän kahteen pekkaan/pirkkoon). Lisäksi kissat saavat satunnaisesti maitotuotteita (maustamatonta hyla-jogurttia ja juustoa), kinkkua, kalaöljyä (1-2 kapselia viikottain), kananmunanruskuaisen, kypsennettyä kaurapuuroa, B-vitamiinivalmistetta ja monivitamiininapin (Vitalcat n. kolmasti viikossa) Raakaruokinnalla kissa tarvitsee lihaa vähintään n. 25 grammaa/kissakilo. Kyseessä on ehdoton minimi, eli sillä määrällä kissan valot vielä palavat ja jalat ajavat - käytännössä mirri voi kuitenkin lopsia kosoltikin enemmän raakaruokaa, sillä liha on kissan leipää eikä lihota - sen tekevät kasviperäiset hiilihydraatit. 4,5-kiloinen Louhi popsii n. 130-140 grammaa raakaruokaa päivittäin ja kuusikiloisen Velhon maaru lakkaa murisemasta n. 160-180 grammalla. Ellei tarjottu ateria uppoa heti parempiin suihin, jätämme sen tarjolle, josta kissat vetelevät sen viiksiinsä jahka silmä välttää ja kupu kurnaisee. Päivällä annamme yleensä välipalana aamulta jemmattua lihaa ja lihaisaa luuta, tai jos massu uhkaa mennä liiasta lihasta ummelle, pyöräytän kissoille mikrossa "seipuuron". Sotken siihen pari, kolme seikuutiota, 1 tl kaurahiutaleita, pisaran vettä ja oivariinia, lorauksen kermaa - ja pannaan vielä pari katkarapua päälle, niin johan kissat kiittää! Seipuuro pari kertaa viikossa pitää massun pehmoisena. Jos lihaisat luut eivät päiviin uppoa, ripsautan sitten munankuoriputua n. ½ maustemitallista lihan päälle, mutta yleensä kalkintarve täyttyy broilerin siivillä, selillä ja kauloilla, joita päivittäisestä ruokamäärästä on n. kolmannes. Lisäksi kissoilla on alati kauranorasta pureskeltavana. Koska olimme jo tottuneet ruokkimaan kissojamme osittain raa’alla lihalla, ei teollisten kissanruokien hyllyttäminen ollut edes vaikeaa. Se on vaatinyt vain vähän viitseliäisyyttä, sillä lihanleikkajaisia ja pakastustalkoita vietämme nykyään hieman usemmin kuin ennen. Raakaruokinta tulee vain rahtusen kalliimmaksi kuin teollisten muonien syöttäminen, mutta näkyy pienentyneissä eläinlääkärikuluissa ja ennen kaikkea: hyvinvoivissa kehruukoneissa. Kissoillekin ruokavalion muutoksesta on ollut huomattavaa hyötyä. Louhi on pysynyt koko raakaruoka-aikakauden terveenä ja tellakkana kuin tonttu. Velhon kupeilta suli puolessa vuodessa kokonainen kilo pahanpäivänvaraa ja kolli on tätä nykyä sulaa salskeaa elohopeaa. Hammastarhat hohtavat puhtauttaan ja eikä rotvalleja hampaista löydy, ja kiinteiden löydösten määrä potassa huomattavasti vähentynyt ja niiden hajuhaitatkin kadonneet kokonaan. Ylipäänsä kissat ovat virkumpia ja voivat kaikilta osin vieläkin paremmin kuin ennen. Luethan myös erillisen artikkelini raakaruokinnasta ja omista kokemuksistamme! TERVEYDENHUOLTO Kissan perusterveydenhuollon kivijalka on nelitahoinen ja sisältää säännöllisen terveystarkastuksen lisäksi rokotuksen tarttuvia virustauteja vastaan, säännöllisen loishäädön sekä elämänlaatua parantavan steriloinnin tai kastroinnin. Rokotus Jokainen kissa tarvitsee rokotuksen vähintään hengenvaarallista kissaruttovirusta vastaan. Ruttosuojasta ei ole mitään syytä tinkiä, sillä vaikka mirri olisi karvankärjestä hännänpäähän sisäkissa eikä ulkoilisi koskaan, voi tappava terveinen kantautua sisään kengänpohjissa tai vaikkapa ilmanvaihtokanavia pitkin. Ruttorokote on halpa henkivakuutus. Myös sitkeät kissaflunssavirukset (herpes ja calici) voivat tuulahtaa sisään ulkoa, jossa taudinkantajia l. muita kissoja liikkuu sankoin joukoin. Vaikka rokote ei annakaan täyttä suojaa näitä muuntautumiskykyisiä viruksia vastaan, potee rokotettu kissa yleensä flunssan huomattavasti lievempänä kuin rokottamaton, jos ylipäänsä siihen edes sairastuu. Kissaflunssan sairastanut kissa jää taudinkantajaksi lopuksi ikäänsä, ja lensu voi puhjeta uudelleen vastustuskyvyn heiketessä esimerkiksi stressin yhteydessä. Ulkomailla matkustelevat kissat voivat tarvita myös rabies-rokotteen, mutta ellei kissa turistele maan rajojen ulkopuolella, ei vesikauhua vastaan ole välttämätöntä rokottaa, sillä Suomessa tautia ei ole tavattu pariin vuosikymmeneen. Useimmat rokotteista ovat ns. yhdistelmärokotteita, jotka antavat kissalle suojan esimerkiksi kissaruttoa, -flunssia ja klamydiaa vastaan. Rokotteet jaetaan eläviä ja tapettuja viruksia sisältäviin rokotteisiin, joista edellisten etuna on yleensä pidempi ja parempi immuniteetti ja jälkimmäisten etuna taas hyvä siedettävyys. Eläviä rokotteita ovat mm. Dohycat CHP, Nobivac Tricat ja Felirab PT, tapettuja rokotteita taas Fel-O-Vax PCT ja IV sekä Fevaxyn Pentofen. Rokotusohjelma aloitetaan yleensä n. 12 viikon iässä, jolloin pennulle annetaan ensimmäinen rokote esimerkiksi kissaruttoa ja –flunssia ja mahdollisesti klamydiaa tai rabiesta vastaan. Flunssarokotteet vaativat tehosteen 3-4 viikon kuluttua ensimmäisestä rokotteesta, mutta ruttorokote jää yleensä jo ensimmäisestä piikistä voimaan, etenkin jos se annetaan yli 12-viikkoiselle pennulle. Flunssarokotteet on uusittava vuosittain, rutto kahden vuoden välein. Ennen rokotuksia madotukset on syytä hoitaa kuntoon, jotta rokote tepsisi paremmin. Meidän valvotusti ulkoilevat sisäkissamme piikitetään vuosittain Fel-O-Vax PCT:llä, joka antaa suojan kissaruttoa ja –flunssia vastaan ja on ainakin meillä ollut hyvin siedetty. Madotus Sisäkissallakin on matokanta elimistössään käytännössä aina, ja loishäädön tarkoituksena onkin kitkeä enimmät ja innokkaimmat kuokkijat pois, sillä ne laskevat kissan yleiskuntoa. Siksi madotus onkin syytä suorittaa säännönmukaisesti: aikuiselle sisäkissalle riittää 1-3 madotusta vuodessa, ulkoilevalle 2-4, ja alle vuosikkaita pentuja on hyvä madottaa vieläkin useammin, sillä niiden aineenvaihdunta on nopeampi kuin aikuisten ja siten madon kiertokin on nopeampi. Madotus kun tepsii vain täysikasvuisiin loisiin, mutta jättää munat ja koteloituneet muodot koskemattomiksi. Jos siis epäilystä rehottavasta matokannasta on, on loishäätö uusittava n. kolmen viikon kuluttua ensimmäisestä (mielellään lääkkeitä vaihdellen), jotta enin osa kiusallisista vuokralaisista saataisiin juurittua pois. Piilevä matokanta voi riistäytyä valloilleen yleiskunnon laskiessa esimerkiksi karvanvaihtoviikkojen, stressin, kiiman, raskauden tai vaikkapa vain henkisen koettelemuksen (kuten muuton tai uuden perheenjäsenen tulon) seurauksena, ja silloin kissan elimistö on otollista maaperää muillekin sairauksille. Loiset leviävät yleensä väli-isäntien kautta: hyönteisten ja toukkien, lintujen ja jyrsijöiden, kalojen ja jopa lihan välityksellä. Madon munat voivat myös kantautua kenkien mukana sisään ja joutua siten kissan elimistöön. Loistartunta oireilee yleensä masun pömpötyksenä, karvan elottomuutena ja kiillottomuutena, oksenteluna, yskänä tai ripulina, ruoan ahmimisena ja laihtumisena. Yleisimmät kissan loiset ovat suolinkaisia, jotka pentu imee jo äidinmaidosta, ja muita haka- ja heisimadot. Madotus onkin syytä aloittaa kuukauden ikäiselle karvanopalle – tosin jos emo on asianmukaisesti hoidettu sisäkissa, ei ensimadotuksen ole niin kiirettä: puolentoista kuukauden iässäkin vielä ehtii. Madotus on hyvä suorittaa kerran kuussa puolivuotiaaksi asti, ja sittenkin vielä ainakin kerran ennen yksivuotissynttäreitä. Pennun madotusohjelman voi aloittaa Mirrixillä, joka on käsikauppalääkkeistä kaikkein kapeakirjoisin ja siten parhaiten siedetty myös pikkuisilla. Loishäätö uusitaan parin viikon kuluttua, ja kolmannen madotuksen voi jo hoidella tujummallakin tropilla, Flubenolilla. Iän karttuessa ja elimistön vankistuessa voidaan jo siirtyä Axiluriin, joka on näistä kolmesta laajakirjoisin. Drontal ja Droncit tappavat jo sitten talossa ja puutarhassa, ja ovat vähän turhankin tehokkaita lääkkeitä valvotusti ulkoilevalle sisäkissalle. Loisriskiä ei kannata kuitenkaan paisutella, sillä nykyään sisäkissoja voi uhata jopa ylimadottaminen turhankin järeillä tropeilla, kuten Axilurilla ja Drontalilla. Jos aikuinen sisäkissa ei juurikaan ulkoile ja vaikuttaa kaikin puolin terveeltä, voi toisen vuosittaismadotuksista hyvinkin hoitaa miedolla Mirrixillä, ja toisen sitten vähän vankemmalla aseella, vaikkapa Flubenolilla. Matolääkkeitä on syytä vaihdella ensinnäkin siksi, että ne tehoaisivat eri matoihin ja toisekseen siksi, ettei kissalle muodostuisi ajan myötä jollekin tietylle lääkkeelle resistettiä matokantaa. Perheen kaikki lemmikit täytyy madottaa samaan aikaan, etteivät loiset vain muuttaisi majaa elimistöstä toiseen. Kastrointi ja sterilointi Sekä kissan omaksi että huoltajan parhaaksi on mirrin suvunjatkamiskyky syytä eliminoida – eli kastroida kolli tai steriloida naaras. Sukukypsä kissa on ruokoton riesa sekä itselleen että omaisilleen, sillä sen kaikki energia kuluu lisääntymiseen – tai ainakin sen vimmaiseen suunnitteluun. Sekä naaraat että kollit voivat merkkailla eli ruiskutella märkiä, haisevia partnerihakemuksia nurkkiin, mouruta niin että korvia kuumottaa, panna tai vongata kaikkea liikkuvaa ja kuijottaa ruokakupin ääressä kun eivät hormoonien hyrräykseltä masunsa kurnintaa kuule. Sukukypsän kissan elimistö käy jatkuvasti ylikierroksilla, ja leikkaamattomat kissat jäävätkin keskimäärin lyhytikäisemmiksi kuin leikatut. Kissa on oikea lisääntymiskoje ja pentueiden tehotuottaja. Jos se saisi lisääntyä holtittomasti, voisi naaraskissa monistaa useita (3-6) pentuetta vuodessa, ja puolessa vuosikymmenessä se poikisi takkinsa tyhjiin ja imettäisi itsensä kuiviin. Leikkaamaton naaraskissa altistuu myös kohtutulehduksille ja –syövälle sekä nisäkasvaimille, leikkaamaton kolli taas kasvaimille. Leikkaamaton kolli taas saattaa astua useita naaraita saman päivän aikana, ja jos valta olisi sukukypsien kissojen, täyttyisi maa silmänräväyksessä uusista, mouruavista kissasukupolvista. Kissan voi – ja se kannattaakin, ellei sitä käytetä jalostukseen – leikkauttaa jo ennen sukukypsymistä. Jotkin eläinlääkärit suosittelevat 2,5 kilon elopainorajaa, jotta nukutus olisi turvallisempaa, mutta taitava tohtori osaa kyllä leikata pennunkin. Uusimpien tutkimusten mukaan kissalle ei ole mitään haittaa varhaisesta leikkauttamisesta, pikemminkin päinvastoin, sillä mitä nuorempi kissa, sitä sukkelammin se toipuu operaatiosta. Varhain leikatulle kissalle ei myöskään ehdi kehittyä kiusallisia paheita, kuten merkkaamista tai astumista. Ainoat fyysiset erot, joita varhain ja aikuisiässä leikatuissa kissoissa on havaittu, sijaitsevat sekundaarisissa sukuelimissä: kolleilla siittimen väkäsissä ja naarailla vulvassa. Varhaiskastroidun kollin virtsatiet eivät vanhan luulon mukaan ahtaudu eikä se jää kitukasvuiseksi, vaan saattaa jopa kasvaa kookkaammaksi kuin aikuisiällä kastroitu kaverinsa. Sukuhormoni kun vaikuttaa kissan kasvuun vain epäsuorasti; murrosiässä testosteronin yltyvä tuotanto sulkee luiden välilevyt ja keskeyttää kasvun kuin seinään, mutta ellei testosteronipiikkiä tule (esimerkiksi varhaisen kastroinnin vuoksi), eivät välilevyt sulkeudu niin nopeasti, ja kissan fyysinen kasvukin jatkuu pidempään. Kollin kastrointi on nopsa ja helppo operaatio, jossa siltä tyhjennetään kivespussit, ja poika palaa leikkauksesta mieli ja sielu kevenneenä. Naaraan sterilointi on hieman monimutkaisempi leikkaus, sillä siltä poistetaan munasarjat ja kohtu, mutta rutiinitoimenpide sekin on – joskaan naaraskissaa ei välttämättä kannata leikkauttaa kiiman aikana, sillä silloin vuotoriski on suurempi. Steriloiduista kissoista vain häviävän pieni murto-osa kuolee nykyään leikkauspöydälle; huomattavasti enemmän misuja menehtyy sukukypsyyden aiheuttamiin vaivoihin ja sairauksiin. Ennen leikkausta kissan loishäätö kannattaa hoitaa kuntoon, ettei matotartunta turhaan rasittaisi elimistöä. Noin 12 tuntia ennen operaatiota hyllytetään ruoka ja kahta tuntia ennen juoma, ettei oksentelu muodostaisi turhaa riskiä nukutettaessa. Leikkauksen jälkeen kissalle kannattaa sijata sairaspeti lämpimälle paikalle, sillä rauhoitetun eläimen aineenvaihdunta on heikkoa ja sitä voi uhkata kylmettyminen. Toipilasta ei kannata asettaa sängylle tai perintösohvalle, jolle se voi tiedottomana laskea alleen, eikä ylipäänsä muualle kuin lattiatasoon, ettei se puusta pudonneena pääsisi enää lisää tipahtelemaan. Nukutus kestää yleensä 3-8 tuntia, eikä kissaa pidä päästää ruoka- tai juomakupille ennen kuin se on kunnolla toennut tokkurastaan. Kollin pintahaava paranee yleensä ihan itsestään parissa päivässä, mutta naaraan haava aukeaa suoraan sisäelimiin, joten sen kanssa hygieniasta on huolehdittava tarkemmin. Paraneminen kestää noin 7-10 päivää, eikä neitiä pidä sinä aikana päästää nuolemaan haavaa saatika napsimaan tikkejä pois. Parhaiten tämä onnistuu joko kaulurin tai sukkapuvun avulla. Eläinlääkäriltä saatava kauluri on aika epäkäytännöllinen satellittivastaanotin, jonka kanssa neiti harjoittaa huteraa kuukävelyä törmäillen seiniin ja lattiaan. Sukkapuku on yleensä mukavampi, mutta siitä on tehtävä niin visu, ettei kissa limboamisen mestarina onnistu nitkuttelemaan itseään siitä ulos. Kotelomekon voi kursia kokoon vanhasta kalsarinlahkeesta tai puseron hihasta: molemmista päistä avoimeen kangasputkeen vain leikataan jalkojen aukot ja voi lá, leninki on valmis! Putkimekon pysyvyyden voi varmistaa vielä valjailla, eli puvun ylle sujutetaan vielä valjaat, ja voipa ne solmia tai ommella kiinni leninkiinkin. JA SAIRAUDENHOITO – ELI OMIA KOKEMUKSIA Pörsä eli kissanpojan ripuli Velho sairastui viiden kuukauden iässä piinallisen pitkään ripuliin, jonka syyksi silloinen eläinlääkärimme arveli heräilevää hormonitoimintaa. Koltiainen kastroitiin 5 ½ kuukauden iässä, ja samalla ripulia alettiin hoitaa suolistotulehduksen varalta antibioottikuurilla, masua rauhoittavalla reseptilääkkeellä ja lääkeraksuilla. Ne eivät kuitenkaan tuoneet vaivaan minkäänlaista helpotusta: kura lensi edelleen kokkareisena, vihervänä ja löyhkäävänä kaarena. Ripulista huolimatta kissa oli kaiken aikaa oma virkku ja vikkelä itsensä, söi ja joi hyvällä halulla, leikki ja temmelsi vieläkin paremmalla, ja päästeli pörsätkin poikkeuksetta pottaan. Ärhäkän suolistotulehduksen lisäksi ounastelimme syyksi vuoroin matoja ja suolistotukosta, allergiaa ja laktoosi-intoleranssiakin, ja kokeilimme hoidoksi umpimähkään vuoroin resepti- ja käsikauppalääkkeitä (Attapektia, myrkkyjä sitovia hiilitabletteja sekä neste- ja suolatasapainoa ylläpitävää Nutrisalia), luontaistuotteita (Biobak-maitohappobakteereja ja haitallisia aineita imevää Inupekt Fortea), ruokavalion kaventamista ja lyhyttä paastoakin – ja tyystin tuloksetta. Silloinen eläinlääkärimmekin pesi kurasta kätensä ja suositteli lopulta hoidoksi ruokavalion kaventamista pelkkiin laaturaksuihin, joita poju oli ennen ripulia syönyt. Aloimme olla epätoivoisia. Kaahlasin läpi internet-sivustoita ja etsin selitystä selittämättömään. Lopulta ystäväni kysyi eläinlääkärituttavaltaan neuvoa ja samaan aikaan minä osuin verkonsilmään, jossa kerrottiin giardiasta eli alkueläimistä ripulin aiheuttajana. Eläinlääkärituttava – josta tuli sittemmin kissojemme omalääkäri – teki etädiagnoosin kuulopuheen perusteella, ehdotti pörsän syyksi giardia-infektiota ja hoidoksi viisipäiväiseksi pidennettyä Axilur-kuuria. Se tepsi. Velhon kolmiviikkoiseksi pitkittyneen ripulin alkuna ja juurena olivat loiset eli sitkeä alkueläintartunta. Emme olleet osanneet epäillä matotartuntaa, sillä kissat oli madotettu parisen kuukautta sitten. Kumma kyllä, Velho poti pörsänsä yksin, eikä infektio tarttunut Louhiin - tai sitten neidin tartunta oli oireeton. Silloinen eläinlääkärimmekään ei osannut epäillä giardiaa, vaikka se on kissaloissa ja etenkin pennuilla melko yleinen riesa. Tartuntalähdettä en vieläkään ole jäljittänyt, joskin epäilen siksi porsaanlihaa, jota poika silloin ja edelleen pistelee raakana. Giardia on siitä kinkkinen pietti, ettei se välttämättä näy ulostenäytteessä, eli testin tulos voi näyttää negatiivista, vaikka kissa potisikin alkueläintartuntaa. Aikuinen kissa voi kantaa giardiaa oireettomanakin, ja niinpä kaikki talouden karvakorvat on syytä madottaa samaan aikaan, ettei alkueläin vain vaihtaisi isäntää. Samalla on eläinten makuualustat ja käymälät desinfioitava huolellisesti. Aina 5-päiväinen kuuri ei riitä, vaan se on pidennettävä jopa 10-päiväiseksi, eikä Axilur kaikkiin alkueläinkantoihin edes tepsi, vaan tarvitaan järeämpiä reseptilääkkeitä. Eläinlääkäri antaa ohjeet kyllin kattavan kakkanäytteen ottoon ja määrää tarvittaessa alkueläimeen sopivat tropit. Kadonneen maarun metsästys eli kissan laihduttaminen Olemme tuiki tieteellisesti testailleet kissan kevennystä sekä light-raksuilla että raakaruoalla, ja valtaisan kahden kissan kokemuksella suosittelemme ehdottomasti jälkimmäistä tapaa. Likka tikuksi Louhin kurvit alkoivat pyöristyä naisellisesti heti steriloinnin jälkeen, kun emme huomanneet vähentää ruoan määrää. Kissanpentu syö suhteessa enemmän kuin aikuinen kissa, ja jatkoimme vanhaa hyväksi havaittua rataa; seisovassa pöydässä oli raskastekoisia laaturaksuja tarjolla ympäri vuorokauden ja aamulla annosteltiin lihaa, pussi- tai purkkiruokaa reilulla mitalla ja illalla vielä kelpo kimpale lihaa. Hiljoksiin Louhin mekko alkoi ensin levitä, sitten lököttää, kunnes simpsakalle pikkuneidillemme oli kertynyt oikein roima roikkurinta ja kolmoisleuka! Paksuimmillaan plikka painoi 5,2 kiloa. Kissan laihduttaminen vaatii malttia ja pitkää pinnaa, sillä se ei tapahdu hetkessä – eikä sen pidäkään. Liian kiivas tahti voi johtaa rasvamaksaan, eikä kissaa saa missään nimessä paastottaa laihdutuksenkaan yhteydessä, ettei sille koidu maksa- tai munuaisvaurioita. Sopiva painonpudotustahti on 1-150 gramaa viikossa. Oikotietä hoikkuuteen ei ole: laihduttamisessa on kissankin kohdalla kyse energian kulutuksen lisäämisestä ja kalorimäärän vähentämisestä. Usein suositellaan tarjoamaan kissalle laihdutuskuurin aikana ainoastaan dieettiruokia, jotta se saisi vähäkalorisesta ruoasta kylliksi mahantäytettä ja samalla ravinteita. Kissan laihdutus kun harvoin onnistuu samalla vanhalla sapuskalla, jolla se on topattu täyteen, sillä ruoan määrän vähentäminen aiheuttaa yleensä kissalle vain jatkuvan näläntunteen ja jopa puutostiloja. Uskoimme tämän ja laitoimme Louhin tinkimättömälle dieetille: raksut vaihtuivat Acanan ja Nutron normaaliraksuista Iamsin light-muroihin, joita neiti sai aluksi ¾ ja lopulta vain ½ desiä päivässä. Aamuin illoin oli tarjolla nokare lihaa tai purkkiruokaa. Samoihin aikoihin Louhi sairastui ensimmäiseen virtsatulehdus/-kide –oireyhtymäänsä, josta selvittiin silloin pelkällä antibioottikuurilla. Plikan elopaino alkoi kevetä 50-100 gramman viikkovauhtia, joskin naheasti ja natisten, sillä typy valitteli alati nälkäänsä. Olin asettanut painotavoitteeksi 4,5 kiloa, ja se saavutettiin kolmessa kuukaudessa. Pyrimme leikittämään kissaa enemmän, ja jännittävät kyläilyt mummolaan kävivät tehokkaasta laihdutuskuurista, kun neiti vaihtoi ruokakupin vahtaamisen pikkulintujen kyttäilyyn. Laihdutuksesta maksettiin kuitenkin kova hinta: virtsatietulehdus ja -kiteet uusivat, tällä kertaa vakavampana oireyhtymänä. Hyvä nyrkkisääntö kissan laihdutuksessa on pienentää painonvartijan päivittäistä ruoka-annosta aluksi 10-25 %, ja tarjota ravintona pääasiassa (vähärasvaista) lihaa. Ylensyöneen kissan mahalaukku on venynyt kelpo säkiksi, ja sen pohjakin vastautuu hitaammin, eli kissa tuntee usein nälkää. Kovin taistelu käydäänkin yleensä masusäkin kutistamisessa lompakoksi, eikä siinä kannatakaan kiirehtiä: ruoan määrää kannattaa vähentää hitaasti, eikä hopulla tule kuin kiukkuisia kissoja. Viikon kuluttua ruoka-annosta vähennetään jälleen 10-25 % ja tätä leikkauslinjaa toistetaan niin monen viikon ajan, että kissan painon nouseminen lakkaa ja putoaminen pikku hiljaa alkaa. Tällä tavoin laihduttamalla saavutetaan toivottavasti pysyviä tuloksia, kun kissan mahalaukku pikku hiljaa vetäytyy, askel kevenee ja energian tarve ja kulutus tasapainottuvat. Kollin kevennys Pyöristyvälle kissalle suositellaan usein ruoaksi kevytraksuja, joiden rasva- ja proteiinipitoisuutta on kevennetty ja korvattu kuiduilla. Kissa on kuitenkin lihansyöjä, jota ei pidä sekasyöjän (kuten ihmisen) opein laihduttaa, sillä silloin mennään päin puuta & prinkkalaa niin että paukkuu. Lihansyöjän energianlähteet ovat eläinvalkuainen ja -rasva. Liha on kissan leipää eikä lihota - vasta hiilihydraatit tekevät sen, sillä kissan elimistö ei pysty tehokkaasti hyödyntämään kasviperäisiä aineita, vaan ne kertyvät helposti vararenkaaksi vyötärölle. Eläinperäistä rasvaakin kissa kestää yllättävän paljon pullahtamatta lullaksi: suositusten mukaan kissanruoan rasvapitoisuus vaihtelee 10-40 % välillä. Hiilihydraattien raskauttava vaikutus tuli todistetuksi, kun siirsimme kissat sekaruoasta raakaravinnolle. Velho laihtui siinä ruokaremontin sivussa, ilman dramaattisia nälkäkuolemanäytöksiä ja sydäntäriipovaa mouruntaa. Kollin kupeilta suli parissa kuukaudessa kilon verran ylimääräistä elopainoa sen jälkeen, kun jätimme teolliset muonat - ja niiden lihottavat viljat ja kasvikset - kupeista pois. Kun pissa on rikki: virtsatieoireyhtymä Rakko menee rikki Ensimmäisen kerran Louhi sairastui virtsatievaivoihin vähän yli vuosikkaana. Kissat olivat pari viikkoa täyshoidossa enolassa häämatkamme ajan, ja siellä Louhi lirautti pisut ensi kertaa potasta huti sitten kiimanaikaisen merkkailun. Oletimme tähtäyksen olleen protestia joko liian likaista huussia tai huoltajien poissaoloa kohtaan. Sisäsiisteysongelmat jatkuivat kuitenkin kotiutumisen jälkeen, ja noin kerran viikossa Louhi suhautti pisut lattialle unohtuneille vaatteille ja laukuille, ja tirauttipa kerran lirut puhtaiden pellettien sankoonkin. Pissailu pehmeille alustoille viittaa sairaudesta aiheutuvaan kipuun, jonka kissa yhdistää hiekkalaatikkoon, ja koettaa sitten särkyä välttääkseen etsiä paremman pissapaikan – mutta turhaan; virtsatievaivat eivät parane itsestään, vaan vaativat aina lääkärin hoitoa. Satunnaiset hutipissat olivat siis ainoa selkeä oire sairaudesta, joskin puhelias pikku lintumme oli hiljennyt hieman muutenkin, eikä kujerrellut tai leikkinyt entiseen malliin ja vetäytyi usein syrjään sängyn alle. Kasvattajan ehdotuksesta toimitimme Louhin virtsanäytteen eläinlääkärin tutkittavaksi. Virtsanäyte on helppo ottaa kuivaan, puhtaaseen (esimerkiksi keittämällä desinfioituun), matalaan rasiaan sujauttamalla se – tai aremman mirrin tapauksessa vaikkapa pitkävartinen saunakauha – kissan pepun alle kun se kyykistyy pissalle. Näyte toimitetaan eläinlääkärille ensi tilassa (viimeistään neljän tunnin kuluessa), ja väliaika sitä kannattaa säilyttää jääkaapissa. Pikatestistä voidaan lukea yleisimmät virtsatievaivat eli mahdollinen tulehdus ja kiteet, ja sen tulokset voi saada mukaansa vielä samana päivänä. Tarkemman bakteeriviljelyn tulokset selviävät parissa päivässä, ja siitä voidaan määrittää virtsassa mahdollisesti kasvava pöpö ja siihen tepsivä antibiootti. Louhin virtsanäytteessä olivat koholla sekä ph- ja tulehdusarvot, ja lisäksi löydöksenä oli runsaasti struviittikiteitä. Neiti sai 7-10 päivän antibioottikuurin, ja sillä kertaa viikon mittainen antibioottikuuri hävitti sekä kiteet että tulehduksen. Jatkoimme normaalia, joskin tässä vaiheessa tosin jo kevenevää elämää laihdutusruokavaliolla. Kolmen kuukauden kuluttua Louhin virtsatieoireyhtymä kuitenkin uusi, ja tällä kertaa astetta vakavampana. Virtsanäytteen löydös oli karu: kohonneet tulehdusarvot, ph ja jälleen runsaasti struviittikiteitä. Hoidoksi määrättiin 10 päivän antibioottikuuri ja struviittikiteitä liuottavaa lääkeruokaa. Alkoivat piinaviikot. Aamuin illoin Louhin suuhun piti ruiskuttaa veteen lietetty antibiootti, ja neiti oppi nopeasti karttamaan hoviruiskuttajaansa eli isäntää. Lääkeruokakin muodosti odottamattoman tenkkapoon: parin ensimmäisen maistiaisen jälkeen Louhi ei suostunut alkuun syömään yksinkertaisesti mitään saatavilla olevista lääkeruoista (Hill’s, Spesific ja Waltham). Eläinlääkäri kielsi ankarasti kaiken muun ravinnon (eritoten proteiinipitoisen lihan), mutta kun typykkä oli kuijottanut viisi päivää ja oksentanut vähätkin närppimänsä lääkeraksut ulos, minä hellyin ja annoin sille kanaa. Paraneminen vain ei päässyt käyntiin eivätkä kiteet alkaneet ilman lääkeruokaa sulaa. Antibiooteistakaan ei ollut apua rakon ärtymykseen, kun kiteet naarmivat edelleen virtsateitä ja –rakkoa. Ymmärsin, ettei nöpönen neitimme parannu kuin lääkeruokaa syömällä, ja ellei kissa syö, niin se itkee ja syö. Ankarimman taistelun kävin oman pääni sisällä valmentautuessani pakkoruokintaan – kissaa kun ei missään nimessä saa paastottaa vuorokautta pitempään, ettei sille kehity maksa- tai munuaisvaurioita – ja ellei Louhi syö hyvällä, niin se on saatava syömään pahalla. Eläintarvikekaupassa työskentelevä ystävättäreni antoi minulle roisin ruiskun, jollaisella oli pupuja joskus pakkoruokkinut, ja minä aloin viritellä sitä valmiuskuntoon. Louhi lie aavistanut, ettei kohta hyvä ruisku heilu elleivät murot ala maistua, ja pikku hiljaa, raksu kerrallaan se alkoi nakerrella lääkejyviä juuri ennen kuin ruuttaan täytyi turvautua. Hill’sin lääkeraksut tuntuivat tepsivän, sillä viikon kuluttua virtsanäytteestä löytyi enää rippeitä kiteistä, joskin valkosolut ja ph olivat edelleen koholla. Antibiootit voitiin vihdoin jättää pois yhteensä 21 päivää kestäneen kuurin jälkeen, joskin lääkeruoalla jatkettiin. Eläinlääkäri langetti 1,5-vuotiaalle pikkuneidillemme elinikäisen lääkeruokatuomion. Jahka liuotusraksut olisivat parin kuukauden päästä sulattaneet kiteet, pitäisi Louhille syöttää ylläpitoruokaa lopun ikää. Liha olisi nyt ja aina pannassa. Tohtori tosin lohdutteli, että noin 7-vuotiaana kidekissan elimistössä tapahtuu usein käänne ja struviittikiteitten asemasta alkaakin muodostua kalsiumoksalaattikiteitä. Syytä hän ei kertonut, mutta karu totuus selvisi minulle sittemmin alan kirjallisuuteen tutustuessa. Spekulaatiota struviittikiteitten syistä Virtsatietulehdus ja -kiteet muodostuvat monen riskitekijän summana: aineenvaihduntahäiriöiden – jotka voivat johtua liian kuivasta, kasviperäisestä ravinnosta, vähäisestä juomisesta tai liikunnasta – ja stressin, ylipainon, erilaisten tulehdustilojen (virusten, bakteerien, sienten ja parasiittien), perinnöllisen alttiuden ja jopa kasvainten yhteisvaikutuksesta. Osaa syistä ei edes tiedetä, sillä vaikka kissa kuuluisi kaikilta osin riskiryhmään, voi se porskuttaa halki elämänsä sairastumatta, kun taas kaikin puolin terveellistä elämää viettävä mirri voi yllättäen jäädä kivivyöryn alle. Kaikkein tärkein tekijä virtsakiteiden ehkäisyssä ja hoidossa on nesteenkierron turvaaminen. Kissa on lihansyöjänä tottunut saamaan kaiken tarvitsemansa nesteen ravinnostaan eli saaliseläimen lihasta, jonka nestepitoisuus vaihtelee 65-75 % välillä. Kissan luontainen janontunne onkin huomattavan heikko, eikä se välttämättä huomaa juoda, vaikka ravinnon nestepitoisuus laskisi merkittävästi. Mirri voi elellä pitkiä aikoja juomatta ravinnolla, jonka kosteusprosentti on 67-73 %, mutta sairastuu krooniseen nestehukkaan, jos ruoan nestepitoisuus alittaa jatkuvasti 63 %. Kuivaruokaa syövällä kissalla tuo raja alittuu helposti, sillä raksujen nestepitoisuus on huimat 8 %. Toki murot sisältävät janontunnetta lisääviä aineita, jotka yksillä kissoilla tepsivät paremmin, toisilla huonommin – esimerkiksi Louhi on yhtä huono juomaan, olipa tarjolla velliä tai pelkkiä pellettejä. Vaikka raksukissa latkisikin kiitettävästi vettä, ei nesteenkierto välttämättä ole tehokasta. Erään tutkimuksen mukaan kuivamuonaa puputtavat kissat juovat yli kuusi kertaa enemmän kuin märkämuonalla elävät kaverinsa, ja silti niiden virtsa on väkevämpää ja vähäisempää ja ulosteet löysempiä, sillä juotu neste sitoutuu murojen kuituihin ja hiilihydraatteihin eikä suinkaan johdu huuhtelemaan rakkoa. Kuivamuona siis nimensä veroisesti kuivattaa kissan elimistöä, ja krooninen nestehukka voi laukaista ja ylläpitää kivivyöryä. Juuri näin kävi Louhin. Kolmikuukautisen laihdutuskuurin aikana sen pääasiallisena ravintona olivat Iamsin kevytmurot, eikä se saanut kylliksi nestettä niistä tai muusta ravinnosta (nokareesta lihaa ja pussimuonaa). Pikku hiljaa elimistö alkoi kuivua ja pissa sakkautua. Kuivamuona on siis pahinta puppua, jota kissalle voi tarjota, sillä kuivuuden lisäksi se sisältää myös toisen virtsakiteille altistavan riskitekijän eli kasviperäisiä aineksia. Merkkimuroissakin on sidos- ja täyteaineena viljalti viljaa (kuten riisiä, maissia, vehnää jne.) ja kasviksia, ja hiilihydraattien yhteenlaskettu osuus ylittää helposti 50 %. Se on rutkasti enemmän kuin lihansyöjän luontaisessa ruokavaliossa eli saaliseläimen lihassa, jossa kuituja on hätäiset 2 % ja nekin mahassa puoliksi sulaneena soosina (jonka peto usein jättää kokonaan syömättä). Liha on kissan luontaista ruokaa ja tuottaa ph-arvoltaan hienoisesti hapanta virtsaa. Kissanpissan normaali ph-arvo heiluu 6,0-6,4 välillä, eikä pieni järinä pissan ph-arvossa (esim. ruokailun jälkeen) vielä kiveä tee. Mutta jos raja-arvot jatkuvasti ylittyvät tai alittuvat, kasvaa virtsakideriski; edellisessä tapauksessa rakkoon alkaa ropista struviittikiteitä (ph > 6,4) ja jälkimmäisessä kalsiumoksa-laattikiteitä (ph < 6,0). Mitä kuivempaa ja kasviperäisempää ravinto on, sitä suuremmaksi virtsakideriski kasvaa. Kasviperäiset ainekset (viljat ja kasvikset) eivät lihansyöjän luontaiseen ruokavalioon kuulu, vaan kohottavat pissan ph-arvoa emäksiseen suuntaan, jolloin struviittikiteitä alkaa muodostua. Ajan oloon ne tiivistyvät kivenmurikoiksi, jotka jäävät painamaan rakkoa ja voivat lopulta tukkia virtsatiet. Tukos on hengenvaarallinen, ja ellei kissaa saada ajoissa hoitoon ja katetroitavaksi, kuolee se virtsamyrkytykseen vuorokaudessa. Myös tulehdus voi kohottaa pissan ph-arvoa niin, että pissa alkaa kiteytyä. Virtsakiteet voivat siis tavallaan olla primäärejä tai sekundaarisia. Primäärissä tapauksessa sakka muodostuu pitkän ajan kuluessa eri riskitekijöiden yhteisvaikutuksesta, ja lopulta rakkoa raapivat kiteet aiheuttavat välillisesti virtsatietulehduksen. Tällöin antibioottikuurista ei ole apua itse kiteisiin, vaan ainoastaan tulehdukseen, ja kiteet on hoidettava muulla tapaa (yleensä liuotusruoalla) pois. Sekundaariset kiteet taas syntyvät virtsatietulehduksen seurauksena, kun pissan ph-arvo kohoaa emäksiseksi tulehduksen myötä, ja tulehduksen parantuessa voivat kiteetkin kadota itsestään. Näin kävi Louhillekin; ensimmäisellä kerralla kiteet olivat sekundaarisia eli tulehduksesta johtuvia ja sulivat itsestään tulehduksen parantuessa. Varsin harvoin (vain n. 3 % tapauksista) virtsassa kasvaa bakteeri tai mikrobi, johon antibiooteista on apua, mutta lääkekuuri voi rauhoittaa ärtynyttä rakkoa – tai ainakin huoltajan mieltä, ja siksi eläinlääkäri yleensä määrää antibioottikuurin virtsatieoireyhtymään. Kuivamuonan kasviperäiset ainekset kohottavat siis kissanpissan ph-arvoa happamesta emäksiseen ja altistavat siten struviittikiteille. Myös murojen tuhka- eli hehkutusjäännöspitoisuudella ((ash)) väitetään olevan osuutta kideasiaan, samoin magnesium- ja jopa fosforipitoisuudella, ja merkkimurot sisältävätkin mahdollisimman vähän näitä: tuhkaa korkeintaan 7 % ja magnesiumia 0,1 %. Eläinruokavalmistajat ovat ratkaisseet nämä ongelmat laskemalla raksujen tuhka- ja magnesiumpitoisuutta ja lisäämällä niihin toinen toistaan järeämpiä ph-säätäjiä (kuten dl-metioniinia tai ammoniumkloridia), jotka lisäävät keinotekoisesti virtsan happamuutta. Käytännössä kuivamuonalla hoidetaan siis oiretta, jonka se itse aiheuttaa. Mutta kiviä siellä, karikkoa täällä. Kissa on elävä organismi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä sen(kään) elimistöä voi sorkkia seurauksetta. Ennen teollisten kissanruokien vallankumousta 95 % kissojen virtsakiteistä oli struviittikiteitä ja vain 1 % kalsiumoksalaattikiteitä. Kun struviittikiteiden ehkäisyyn räätälöidyt ruokavaliot tuotiin markkinoille pari vuosikymmentä sitten, alkoi suhdeluku muuttua, ja pian vain 43 % virtsakidetapauksista oli struviittikiteitä, kun taas 43 % tapauksista oli kalsiumoksalaattikiteitä. Nykyään otaksutaankin, että struviittikiteiden ehkäisyyn tarkoitetut virtsaa voimakkaasti hapattavat ja magnesiumpitoisuudeltaan alhaiset kuivamuonat aiheuttavat ajan oloon kalsiumoksalaattikiteitä. Ulostulevassa virtsassa on kalsiumia äärimmäisen vähän, jolloin sitä alkaa kertyä rakkoon kalsiumoksalaattikiteiden rakennuspalikaksi. Alhainen magnesiumpitoisuus pahentaa asiaa, sillä magnesiumilla (jota ruoassa siis on varsin niukalti) olisi kalsiumoksalaattikiteitä ehkäisevä vaikutus. Siksi moni struviittikiteistä kärsinyt kissa, joka vuodesta toiseen puputtaa pääruokanaan ylläpitomuonaa, alkaa ajan oloon kerätä rakkoonsa kalsiumoksalaattikiteitä. Niitä ei voikaan voi liuottaa ruokavaliolla pois, vaan ainoa pätevä hoitomuoto on leikkaus. Lisäksi struviittikiteiden hoitoon tai ehkäisyyn tarkoitetut ruoat (joita ovat etenkin lääkeruoat, mutta jossain määrin myös tavalliset kuivamuonat) näyttävät altistavan hypokalemialle eli kaliuminpuu-tokselle ja munuaisvaurioille. Eräässä tutkimuksessa kolme kissa yhdeksästä (eli 33 %) sairastui kahden vuoden kuluessa krooniseen munuaisten vajaatoimintaan syötyään pääruokanaan virtsaa voimakkaasti hapattavaa ruokaa. Siksi lääkeruokaa ei sovi syöttää terveelle kissalle edes ennaltaeh-käisyksi, eikä toipilaallekaan maailman tappiin saakka. Liian kuiva ruokavalio hidastaa siis kohtalokkaasti nesteen kiertoa kissan elimistössä, ja sisäkissan laiskanpulskea elämäntyyli on omiaan pahentamaan tilannetta. Jos kissa syö hyvin ja nukkuu vielä paremmin, juo huonosti ja liikkuu harvoin tai hidastetusti, alkaa sen aineenvaihduntakin pikku hiljaa jätättää ja elopainoa kertyä kupeille. Vaikka vapaasti ulkoilevien kissojen elämäntyyli on riskejä pullollaan, niin virtsakideriski näyttää olevan niillä vähäisempi kuin sohvapottuuntuvilla sisäkissoilla. Vinha liikunta hiirten ja muiden virikkeiden perässä pitää aineenvaihdunnan (eli pissankierron) vauhdissa, eikä kissa pääse pulskistumaan. Lisäksi ulkokissat täydentävät usein (mahdollisesti puutteellista/kuivaskaa) ruokavaliotaan omatoimisesti pikkulinnuilla ja jyrsijöillä. Voipa reviiritietoinen kulmakunnan junnu/justiina merkkailla alueensa rajat pissapyykein, mikä sekin pitää osaltaan pissaa puhtaana. Kideriskin minimoimiseksi sisäkissaa ei tietenkään sovi tuupata yksinään ulos, mutta oppia voi ul-kokissan elämästä ottaa ja soveltaa sitä mahdollisuuksien mukaan käytäntöön. Sisäkissankin kanssa voi harjoittaa aktiivista kuntoilua valjaissa tai ulkotarhassa vaikka päivittäin. Pieni happihyppely herättelee janon- ja näläntunnetta ja pitää linjat kurissa. Suuri osa virtsatiekiteistä muodostuu myös kissa ylä- eikä alapäässä. Mitä stressaavampi ja henkisesti herkempi yksilö, sitä suuremmaksi kideriski kasvaa. Kiima tai kollinelkeily, muutto tai remontti, perhepiirissä tapahtunut lisääntyminen tai vähentyminen, talouden muiden talouden kissojen sakinhivutus tai vaikkapa mööpelien uusi järjestys voi sysätä kissan ja pissan tolaltaan. Stressi voi paitsi laukaista tulehduksen tai kivivyöryn, myös ylläpitää elimistön sairaustilaa, eikä vaiva parane ennen kuin stressitekijä poistuu kissan elinpiiristä. Oman erityisen riskinsa muodostaa ns. litter-box-stress eli hiekkalaatikkosyndooma. Jos kissa kokee potalla käynnin jostain syystä epämiellyttäväksi, ryhtyy se harventamaan huussivisiittejään, jolloin virtsan kierto alkaa hidastua ja pisu väkevöityä rakossa – tai vaihtoehtoisesti kissa etsii sopivamman asiointipaikan (esim. sohvan, vaatemytyn, ihanan hiekkamaisesti rapisevan säkkituolin tai sanomalehden), joka sitä harvoin ihmisen mielestä on. Syitä pissanpanttailuun voivat olla mm. siivoton potta tai epämieluinen kuivike, muiden kissojen painostus, potan meluisa tai muuten väärä paikka tai malli. Etenkin kuivikelaatuun on syytä kiinnittää erityishuomiota. Kissaeläin on kotoisin aavikolta, ja hiekka onkin sen lajimuistissa kuivikelaatujen top & ten. Puupohjaiset kuivikkeet kuten pelletit (eli papanoiksi puristettu puupuru) tai maissihiekat, kristallit, helmet ja muut koruhiekat eivät kaikille kissoille sovi, vaan voivat aiheuttaa sisäsiisteysongelmien lisäksi myös virtsatievaivoja. Etenkin pelletit ovat rikkoneet monen kissan rakon, ennen kuin huoltaja on hoksannut vaihtaa sopivampaan kuivikkeeseen. Mahdollisimman pienirakeinen, hajusteeton mikrohiekka on monen mirkun mieleen, ja hyyskät kannattaakin täyttää sellaisella. Vaikka kissa olisi ikänsä asioinut pelleteissä, voi sen kuppi koska tahansa täyttyä ja muki mennä nurin. Esimerkiksi Louhi oli tottunut jo lapsuudenkodissaan pelletteihin, ja jokusta kuukautta ennen kidevyöryä olimme vaihtaneet hiekan pelletteihin ekologisista ja taloudellisista syistä. Oletimme kuivikkeen olevan mieluisaa, sillä siirtymäkaudella nimenomaan Louhi alkoi asioida ensimmäisenä pelleteissä, vaikka hiekkaakin oli vielä tarjolla. Vähitellen neiti alkoi kuitenkin harventaa vessavisiittejään; kaipa puupalikat olivat turhan romuluisia tassun alla eivätkä isorakeisina peittäneet kunnolla jätösten hajua. Normaalisti neiti pyöräyttää hiekkakaakun n. 4-6 tunnin välein (eli vuorokaudessa 4-6 kertaa), kun taas pellettiperiodin ajan se saattoi pidätellä liki kellon ympäri (eli pissiä n. 2-3 kertaa/vrk). Pelleteistä pisujen määrää on vaikeampi laskea kuin hiekasta, enkä kiinnittänyt plikan pissatapojen muutoksiin juurikaan huomiota. Vasta kun hoksasimme vaihtaa takaisin hiekkaan, pääsi paraneminen kunnolla alkuun. Nykyään meillä on käytössä kaksi mikrohiekalla täytettyä lootaa, ja pellettien lisäksi olen huomannut myös muiden puupohjaiset kuivikkeiden (esim. Cat’s Best Öko Plus) ja jopa hajustetun mikrohiekan saavan neidin pihtaamaan pissaa. Kuivikkeen lisäksi myös potan paikka, malli tai määrä voi olla väärä tai vinksallaan. Hotelli Helpotusta ei sovi pystyttää ruokapaikan viereen tai muuten meluisalle paikalle, vaan omaan ylhäiseen rauhaan. Avomallinen laatikko on usein kissan mielestä parempi kuin hajuja hautova lemuloukko, jollainen umpimalli pahimmillaan on. Hyyskiä on hyvä pystyttää kyllin monta; erään suosituksen mukaan vessoja olisi hyvä olla yhtä monta kuin kissaa, ja pannaan kaupan päälle vielä yksi, eli kahdella kissalla jopa 3 kpl. Eikä huussin puhtaanapidosta sovi tinkiä! Potat on tyhjennettävä aamuin illoin ja mielellään vielä välilläkin – vetäähän ihminenkin pöntön joka kerta sillä asioidessaan. Kaikki hiekka on vaihdettava säännöllisesti ja huussit samalla desinfioitava. Vaikka paakut poistaisi kuinka hellävarain, hajoaa niistä silti murenia hiekkaan, ja vähitellen kuivike alkaa lemahtaa – jos kohta ei ihmisen nenään, niin kissan ainakin. Louhi on tinkimätön pottapoliisi; kun hiekka alkaa liiaksi likaantua, ryhtyy se harventamaan asiointiaan, ja käytännössä kaikki hiekka vaihdetaan meillä porrastetusti 1,5 viikon välein. Hiekkaa menee yhtä myrskyä, mutta pysyypä kissa terveenä ja tyytyväisenä. Kaikki Suomessa myytävä kissanhiekka kuuluu biojäteastiaan (joskaan ei kotikompostiin), sillä biojätteestä kompostoidaan multaa maanparannusaineeksi ja kaatopaikan maisemointiin. Sekajätettä on kissanhiekalla turha rasittaa, sillä metaani (jota biojätteestä syntyy sekajätteen seassa) on yksi pahimmista kasvihuonekaasuista. Kissan virtsatievaivat ovat melkoisia ongelmavyyhtejä, eikä pysyvää paranemista voi saavuttaa, ellei kaikkia riskitekijöitä hoideta mahdollisuuksien mukaan pois. Louhin virtsakidekierteeseen oli kaksi ratkaisevaa syytä: liian kuiva, kasviperäinen ravinto ja sopimaton kuivikelaatu. Pelletit potassa ja ruokakupissa eivät kerta kaikkiaan toimi! Vasta kun sekä ruokakupin että potan sisältö pantiin uuteen uskoon ja vaihdettiin lajityypillisempään malliin, pääsi paraneminen alkamaan. Raakaruokavalio ylläpitoruokana Elinikäinen lääkeruokatuomio tuntui ylen ankaralta, etenkin kun Louhi oli jo päässyt monipuolisen, lihapitoisen ravinnon makuun. Tuntui vähintäänkin takaperoiselta hoitaa kiteitä kuivaruoalla, jonka väitettiin aiheuttavan niitä. Tyydyimme kuitenkin alkuun eläinlääkärin vankkumattomaan tuomioon (”Ei kuunaan muuta kuin lääkeruokaa! Eikä ainakaan lihaa!”) ja syötimme toipilaalle kuukauden päivät pelkkiä Hill’sin liuotusraksuja. Tarkkailin neidin pisun happamuutta liki päivittäin ph-rullalla, ja arvo pysytteli jatkuvasti koholla seitsemän kieppeillä, hipoipa joskus kahdeksaakin, vaikka sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt laskea tulehduksen parantumisen ja lääkeruoan myötä. Kuukauden liuotusruokakuurin jälkeen veimme kontrollinäytteen tohtorille, ja jälleen tuloksena oli kohonnut ph ja runsaasti struviittikiteitä! Lääkeruoka ei siis ollut auttanut, vaan rakko oli yhä rakeinen kuin hiekkapussi. Eläinlääkäri kehotti vaihtamaan ruokamerkkiä, sillä eri ruokien tehoissa on kuulemma kissakohtaisia eroja: mikä merkki yhdellä mirrillä auttaa, onkin toisella tehoton. Lääkeruoan lisäksi muuta hoitokeinoa ei kiteisiin kuulemma ollut. Otimme kokeiluun Spesificin liuotusraksut, joita Louhi alkoi pitkin hampain nakerrella. Päätimme viimein vaihtaa eläinlääkäriä, sillä olin muuta kautta saanut vihiä muistakin kidekissan hoidoista kuin teollisesta lääkeruoasta. Olin kuullut liuottavasta lääkeaineesta (eli dl-metioniinista), jota lisätään eläinlääkärin ohjeen mukaan kotiruokaan tai tavalliseen purkkimuonaan, ja kuullut struviittikiteistä toipuneesta kissasta, jolle parikin eri eläinlääkäriä oli suositellut ylläpitohoidoksi BARF- eli raakaruokavaliota teollisten lääkemuonien sijaan. Pari päivää kiteisen kontrollinäytteen jälkeen ja noin puoli vuotta virtsavaivojen oireilun alkamisesta veimme Louhin viimein samalle eläinlääkärille, joka oli etädiagnostisoinut Velhon ripulin giardiaksi. Neidin rakko ultrattiin eikä sieltä löytynyt kiveä, semminkään mitään epänormaalia, ja pikatestissä pisun ph näytti komeasti normaalia. Virtsanäyte jäi viljeltäväksi, ja saimme tulokset parin päivän kuluttua. Tällä kertaa virtsanäyte oli puti puhdas, eikä siinä ollut merkkiäkään struviittikiteistä tai bakteereista! Parissa päivässä oli tapahtunut ihmeparantuminen – eläinlääkäri tosin epäili, että aiempi kontrollinäyte oli ollut vanhentunut, sillä kiteitä voi ilmaantua myös epäpuhtaaseen näytteeseen. Kun kyselin, kuinka ryhtyä nyt tervettä kissaa hoitamaan, niin eläinlääkärin virallinen suositus kuului, että ylläpitoruoalla. Mutta sain mitä hain, eli mieleiseni mielipiteen: tohtori totesi, että jos kyse olisi hänen omasta, ja noinkin nuoresta kissasta (Louhi oli tuolloin vajaa kaksivuotias), hän alkaisi varovaisesti syöttää sille kaikenlaista evästä: niin tuoreruokaa kuin teollista muonaakin. Ylläpitoraksuja on kuulemma turha syöttää normaalin ruoan rinnalla, sillä ne menettävät tehonsa oheismuonana. Hän tosin varoitti kiteitten uusimisesta, mutta näki elinikäisen lääkeruokadieetin jokseenkin kohtuuttomana. Soitin maan johtavalle kissaklinikalle ja kyselin lihasta struviittikidetoipilaan ruokana. Koska liha on kissan varsinaista ruokaa ja sisältää paljon nestettä, pitää se pissan luontaisesti happamena (ph 6,0-6,4). Virtsan ph-arvoa voi nostaa esimerkiksi tulehdus tai kasviperäinen ravinto, ja mitä enemmän kissanruoassa on kasviperäisiä aineksia, sitä järeämpää ph-säätäjää tarvitaan – siksi viljapitoisissa raksuissa on oltava mahdollisimman tehokas ph-säätäjä (dl-metioniini tai ammoniumkloridi). Mutta jos kissa syö pelkkää lihaa, ei erillisiä ph-säätäjiä tarvita. Kalkki- ja vitamiinilisäksi suositeltiin Pirskattia. Päätimme omavaltaisesti jättää Louhin ruokavaliosta pois kaikki teolliset muonat, vaikka sekä oma että kissaklinikan eläinlääkäri olivat suositelleet kokeilemaan niitä, etenkin vedellä jatkettua purkkimuonaa. Tunsimme olomme varmemmaksi, kun viljapitoinen muona poistettiin kokonaan toipilaan ruokavaliosta. Helmikuun puolivälistä 2005 Louhi on syönyt pelkkää raakaruokaa, ja kiteet ovat pysyneet tyystin poissa. Alkuaikoina toimin viikottain pissapoliisina ja ratsasin virtsan happamuutta apteekista ostamallani ph-paperilla. Liuotusraksujen aikana ph oli jatkuvasti koholla (keskimäärin 7, toisinaan jopa 8), kun taas liharavinnon aikana se on pysynyt pääosin normaalisti happamena (6,0-6,4), mitä nyt on välillä kihonnut seitsemään. Toisinaan ryyditämme ruokaa b-vitamiinilla (Aptuksen Biorion), joka sisältää virtsaa happamoittavaa metioniinia. Myös kananmunankeltuainen ja kanansiipi ovat oivallista toipilasruokaa kiteenkerääjälle, sillä ne sisältävät niin ikään metioniinia. Raakaruokavalio on luontaisesti kosteaa ja pissa kiertää holinalla, vaikka kissat eivät juo sulaa vettä juuri koskaan. Usein lirautan vettä lihojen höysteeksi, jolloin se maistuu paremmin, ja tarjoilen Louhille päivittäin vedellä jatkettua vähälaktoosista luonnonjogurttia. Raakaruokavalio on siis oivallinen vaihtoehto ylläpitoruokavalioksi virtsakidediagnoosin jälkeiseen elämään. Siihen ruokavalioon, jolla kiteet alun perin ovat syntyneet, tuskin on enää paluuta. Esimerkiksi sekaruokinnasta (jossa lihaa ja purkkimuonia yhdistetään teolliseen lääkemuonaan) ei ole vastaavaa hyötyä kiteenkerääjälle, ja kalliin lääkeruoan vaikutus menee omasta edestään. Lääkeruoan ph-säätäjä on mitoitettu tuottamaan hapanta virtsaa, kunhan sen rinnalla ei tarjota mitään muuta, ja liha, koti- tai purkkiruoka sekoittaa tämän kiikkerän tasapainon. Vähäinenkin määrä kosteaa muonaa voi taittaa janontunteelta terän, jolloin sekaravinnolla oleva kissa juo vähemmän kuin pelkkiä ylläpitoraksuja rouskutteleva kissa. Mahdollisuuksien mukaan kissa on hyvä hoitaa lääkeruoalla kiteettömäksi ennen ruokaremonttia ja siirtyä raakaruokintaan vasta ylläpitovaiheessa, kun varsinainen sairaus on selätetty. Kiteiden liuottaminen ei kuitenkaan aina onnistu teollisella lääkeruoalla, ja silloin apua voi olla ruokaan (lihaan tai purkkimuonaan) lisätystä dl-metioniinista. Omin päin virtsanhapattajaa ei kuitenkaan saa kissanruokaan lisätä, vaan annostuksesta on aina sovittava yksityiskohtaisesti eläinlääkärin kanssa! Kiteenkerääjän ruokavaliolla pyritään siis takaamaan kaksi asiaa: vilkas nesteenkierto ja sopivasti hapan virtsa, johon kiteet eivät kasaannu. Raakaruokavalion ja teollisen ylläpitoruokavalion erot piilevät keinoissa, joilla nämä päämäärät saavutetaan. Raakaruokavalio on luonnostaan kosteaa, eikä kissan tarvitse juoda sulaa vettä juuri koskaan, sillä nesteentarve tulee tyydytetyksi tehokkaasti suoraan ravinnosta. Virtsa erittyy runsaana ja sopivasti happamena, kun ruokavaliossa ei ole kasviperäisiä aineita, jotka kohottaisivat pissan ph-arvoa emäksiseen suuntaan. Keinotekoisia ph-säätäjiä ei siis raakaruokavaliossa tarvita, eikä kiteitä periaatteessa pitäisi syntyä. Teolliset (lääke)muonat taas sisältävät kasviperäisiä hiilihydraatteja, jotka kohottavat virtsan ph-arvoa epänormaalin emäksiseksi ja luovat otollisen alustan struviittikiteille. Niinpä ne sisältävät myös keinotekoisia virtsanhapattajia ja janontunnetta lisääviä (happamia) aineita. Kissan pitäisi kuitenkin ryypätä päivätöikseen, jotta se saisi tyydytetyksi raksujen aiheuttaman nestevajeen ja huuhdelluksi kiteet pois. Kukaan ei takaa, etteivätkö virtsakiteet uusisi raakaruokavaliolla – mutta sitä vakuutta ei anna teollinen (lääke)muonakaan. Päinvastoin; virtsakiteet voivat uusia ylläpitomuonasta huolimatta, ja lisäksi teolliset muonat altistavat kissan muillekin elintasosairauksille (allergioille, iho- ja suolisto-ongelmille, hammasvaurioille, ylipainolle, ylipainolle, diabetekselle ja munuaisvaurioille). Eläinlääkärit eivät välttämättä osaa tai tohdi suositella vaihtoehtoista ruokavaliota kivenkerääjälle, sillä raaka- ja/tai kotiruokinta vaatii huolellista perehtymistä asiaan, ettei eläimelle koituisi vakavia ravintovinoumia (kuten kalsiuminpuutosta). Eläinlääkäri vastaa lähinnä ihmisen yleislääkäriä, ja harvalla tohtorilla on aikaa ja mahdollisuutta erikoistua edes yhdeen eläinlajiin, saati johonkin yksittäiseen sairauteen (esim. virtsatievaivoihin) ja sen vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin (esim. raakaruokaan ylläpitoruokavaliona). Vastuu lemmikin ruokinnasta on aina viime kädessä omistajan – myös silloin kun sen tekee teollisilla muonilla – ja lemmikin ravintotarpeisiin on joka tapauksessa syytä huolella perehtyä. Sanotaan, että ihmisten ruoka- ja juomatavoilla on 70-80 % osuus sairauksiin, ja uskon suhdeluvun pätevän myös eläimiin. Korvapuusti puhki eli iho vereslihalla Kun kissat olivat olleet raakaruokavaliolla n. vuoden verran, rapsutteli Velho korvanjuurensa verille. Koltiaisen kynnet ja hampaat ovat kelpo naskalit, eikä jätkällä taida oikein olla tolkkua, kuinka järeästi se niitä käyttelee, ja arvelimme haavan syntyneen normaalia ronskimman rapsuttelun seurauksena. Hoidimme haavaa aluksi kotikonstein Bepanthenilla ja kaulurilla, mutta kun niistä ei ollut apua ja Velho ratkoi korvanjuurensa rikki aina kun kaulurilta oli mahdollista, oli lääkäriin lähdettävä. Kiusallisen kutinan syytä jäljitettiin niin korvatulehduksesta, loisista kuin (kala-)allergiastakin – turhaan. Jätkä oli muuten täydessä iskussa, mitä nyt turkki vähän hilseili hamppuisena hännän päältä. Paikallinen ihotulehdus alkoi kyllä parantua kaulurilla ja Canofite vet –salvalla, joka tepsii bakteerien, sienten, hiivojen ja korvapunkin aiheuttamaan korva- ja ihotulehdukseen – mutta kun riisumme kaulurin, kynsösteli Velho taas korvapuustinsa puhki. Valopäämme viipotti viikkotolkulla lampunvarjostin latvassa ja eikä meillä sytyttänyt yhtään, mikä kutinan aiheutti. Aloitimme kissalle Viacutan-rasvahappokuurin, mutta jätimme sen parin viikon päästä kesken, kun aloimme epäillä kala-allergiaa. Vähitellen kavensimme kollin ruokavalion possuun ja broileriin, jos kohta kutinan syy olisi hyvinkin ollut laajempikin ruoka-aineallergia. Eliminaatiodieetti on vitkas, mutta verraten varma tapa sulkea ruoka-aineallergia pois; kalliista allergiatesteistä ja koepaloista saa vain suuntimaa yliherkkyydelle. Eliminaatiodieetissä kissalle tarjotaan ainoastaan yhtä proteiininlähdettä (jotain lihaa tai kalaa) ja yhtä kuitulähdettä (jotain viljaa, perunaa tai kasvista) 3-8 viikon ajan, eikä niiden ohella tarjota mitään muuta. Ruoka-aineet kannattaa valita siten, ettei kissa ole niitä aiemmin syönyt eikä siten niille altistunut tai allergisoitunut. Varminta on valita koti- tai raakaruokaa (esim. peuraa ja keitettyä perunaa), sillä kissa voi hyvin olla allerginen teollisten muonien lisä-, säilöntä- tai väriaineille tai vaikkapa varastopunkille. Jos oireet eliminaatiodieetin aikana katoavat, on ruoka-aineallergia melko ilmeinen; elleivät, voi valittuja ruoka-aineita joutua vaihtamaan, sillä kissa voi olla yliherkkä myös niille. Oireiden kadottua palautetaan lautaselle yksi uusi (tai vanha) ruoka-aine kerrallaan parin viikon välein, ja jos oireet uusivat, karsitaan uusi ruoka-aine tyystin kissan ruokavaliosta. Siten sopivat ruoka-aineet löytyvät hitaasti mutta verraten varmasti. Etsin samaan aikaan vimmatusti tietoa ihotulehduksista, kunnes satuin nettisivuille, joilla käsiteltiin välttämättömiä rasvahappoja ja niiden puutteesta johtuvia oireita. Syy kutinan aiheuttamaan kyhnyyn selvisi: omega-3-rasvahappojen puutos. Kissan(kin) on saatava ravinnostaan sopivassa suhteessa omega-6- ja omega-3-rasvahappoja. Välttämättömät rasvahapot ovat nimensä veroisia turkin, ihon ja ylipäänsä solujen uusiutumisen kannalta. Niiden puutos oireilee ihon ja turkin ongelmina, kutinana ja jopa tulehduksina. Omega-6- ja omega-3-rasvahapoilla on vaikutusta myös tulehduksiin; edelliset edistävät (yleensä terveellä tavalla) niitä ja jälkimmäiset hillitsevät. Omega-6-rasvahappoja on kosolti lihassa (kuten possussa ja kanassa) ja omega-3-rasvahappoja taas kala- ja kasviöljyissä. Niinpä lihansyöjää uhkaa helposti omega-3-rasvahappojen puutos, kun ruokavaliossa painottuvat omega-6-rasvahappojen lähteet. Velhon raakaruokavaliossa oli ollut yltäkyllin omega-6-rasvahappoja, mutta hädin nimeksi omega-3-rasvahappoja, ja niistä olikin vähitellen tullut vähitellen uupelo. Kolli ei suostunut vapaaehtoisesti syömään kalaöljykapseleita, jonka Louhi lopsi viikottain herkkupalanaan, ja niinpä sen omega-kolmosten saanti oli jäänyt viikottaisen kala-aterian varaan. Se ei riittänyt. Jatkoimme Velholle Viacutan kuuria, ja sen aikana kutina laantui niin, ettei kolli enää ratkonut saumojaan rikki. Samalla hamppukarva hännän päältä alkoi silitä, ja nykyään kollin turkki on yhtä silkkiä ja samettia. Nykyään tuikkaamme ylläpitoannoksena 1-2 kertaa viikossa kalaöljykapselin kituroivaan kissankitaan. Välttämättömistä rasvahapoista on usein apua ihovaurioiden tukihoitona, ja eläimille tarkoitetut rasvahappolisät (kuten Eforion, Megaderm, Efa-Tabs Forte ja Viacutan) ovat turvallisia ohjeen mukaan antaa. Niiden sisältämät kalaöljyt on puhdistettu allergisoivasta kalan proteiinista, eivätkä useimmat kala-allergikotkaan saa niistä oireita. Rasvahappokuuria on jatkettava kyllin kauan (6-8 viikkoa) jotta siitä olisi näkyvää hyötyä, ja senkin jälkeen tuotetta kannattaa antaa pienempänä ylläpitoannoksena pari kertaa viikossa. Vaihtoehtoisesti kissalle voi antaa viikottain 1-2 ihmisten kalaöljykapselia, kunhan valitsee tuotteen, joka sisältää ainoastaan omega-3-rasvahappoja ja E-vitamiinia, mutta ei lainkaan A- ja D-vitamiineja yliannostusvaaran vuoksi. Ainakin Möllerillä ja Pirkalla on tällaiset tuotteet, ja yhden karvaisen ylituomarin makutottumusten perusteella edellinen hakkaa mennen tullen jälkimmäisen.