Asun koirineni täällä ihanan Kemijoen rannalla, Peräpohjolan vaarojen, metsien ja puhtaan luonnon keskellä. Meillä on täällä loistavat mahdollisuudet kaikenlaiseen harrastamiseen. Talvella meillä on käytössä halli ja kesällä monet treenikentät ja osaavaa porukkaa joka lajiin.

Kasvatan hyvin pienimuotoisesti bordercollieita. Maahiskallion kennelnimen sain 2006.

Maahisilla on ollut vasta yksi pentue. Siihen syntyi kaksi poikaa, jotka molemmat jätin itselleni. Suunnitelmissa on pentue syksylle 2009.

Tavoite, kuten kaikilla kasvattajilla, on saada terveitä, ennen kaikkea tervepäisiä koiria monenlaiseen harrastukseen.

Kasvateilleni annan kaiken mahdollisen tuen koulutuksen saralla. Mikäli Maahispentu kiinnostaa, niin ota yhteyttä.

Koiraharrastukseni on tätä nykyä lähes päätoimista. Puuhaan noitten kanssa kaikki vapaa-aikani ja lähes kaikki ystäväni liittyvät koiraharrastukseen!

Olen tokokoulutusohjaaja, PK-ykköskurssin suorittanut. Näitten lisäksi olen käynyt molemmat Pelastusopiston pelastuskoirakurssit: peruskurssin syksyllä 2007 sekä Pelastuskoiraohjaajien valmiusryhmäkurssin kesällä 2008. Lisäksi kuulumme Nelsonin kanssa hälyryhmään.

Olen vetänyt useita arki-, PK-, raunio-, perus- ja pentukursseja.

Oman koirani kanssa olen edennyt PK-puolella HK3, EK3, Jk1 sekä tokossa parhaana saavutuksena  EVL:n kakkostulos. Pelastuspuolella meillä on taskussa PERA-A-tulos.

Vaikka en olekaan suorittanut liikkeenohjaajan virallista koulutusta, niin olen ollut liikkurina sen sata kertaa treenikentillä.

Toko on minun mieluinen lajini ja se eniten haaveilemani titteli TVA on vielä nurkan takana. Haku, etsintäkoe ja rauniot ovat myös minulle sopivia harrastuslajeja. Kaikkinainen PK-puuhastelu metsässä on se paras juttu tokotokottelun lisäksi.

"Pakkopullana" olen sitten joutunut pelto- ja metsäjälkiä treenaamaan. Mutta ne eivät ole mitään sydämenasioita ollenkaan.

Uusimpana on sitten handleropettelu, joka ei kylläkään ole mitään niin kiinnostavaa. Mutta pakon edessä sitä tekee näytelmiäkin.

Harrastusrahat tähän kokopäivähommaan san kuitenkin yläasteen opettajan työstä. Tämä on hyvä yhdistelmä. Työmatka on vain viisi minuuttia ja päivät lyhyet ja lomat pitkät. Didaktiset opit sopivat niin koululuokkaan, kuin koirakouluunkin.

Kauan sitten...

Meidän perheen ensimmäinen koira oli musta cockerspanielinarttu Tutte. Siitä ajasta muistikuvat ovat hyvin niukat. Maalla piti tietenkin olla koira ja meillä se oli suomenpystykorva Pepi. Isä hankki sen metsästyskoiraksi, mutta kotikoiraksi se jäi. Eikä ollut isästäkään metsämieheksi; puput metsään, linnut puihin, pyssy naulaan ja kamera kaulaan! "Suuri lintukoira" Pepi toimitti lasten lemmikin virkaa.

Lapsena selailin koirakirjoja ja valinta on selvä; se on tietenkin irlannin susikoira. En sellaista ollut ikinä nähnytkään, mutta kuvasta sitä ihailin. Ensimmäinen oma koirani oli kuitenkin musta labradoriuros Roki (Tsarodej Cherokee). Roki oli opaskoirakoulun hoitokoira. Rokin kautta tutustuin moneen erilaiseen koiraan ja koiran kanssa kulkijaan. Asuimmehan silloin pääkaupungissa. Siellä tassutteli jos minkälaista karvaturrikkaa.

Roki minut liitti tokoharrastukseenkin; kerran Tervolan raitilla auto pysähtyi ja sieltä huikittiin, että mistä sinun musta labbis on lähtöisin. Leinosen Pia sieltä huuteli. Tuosta alkoi minun tutkimusmatkani tokon ja myöhemmin PK:n pariin. Pian kanssa kuljettiin, pähkäiltiin ja treenattiin. Pia minut veti mukaan tähän harrastukseen.

Tiesin koko ajan, että Roki on vain hoitolainassa ja , että siitä varmasti tulee opas. Salaa tietenkin toivoin, että josko se jostain syystä kuitenkin hylättäisiin testeissä. Niin ei käynyt, vaan Rokista koulutettiin opas Vilhon käyttöön Hämenlinnaan.

Rokin lähestyvä lähtö synnytti paniikin ja niin menin ja hankin samalta kasvattajalta töpöhäntäisen, rekisteröimättömän Minos-koiran. Harrastuskoiraa ei Minoksesta tullut. Kyynärpääleikkaus puolitoistavuotiaana ja Minos jäi nallekarhukoiraksi. Nalle-Minoksen kanssa on treenattu ensimmäiset tokot ja kisattukin kerran alokasluokan kakkostulos.

Minos on ollut ihana malli nuoremmille koirilleni. Pikkumaahiset olivat Minoksen erityssuosiossa. Oikea elävä kiipeilyteline pienille koiravauvoille.

Nelson (Briskness Chianti Ruffino ), Neppari, Nappinokka oli minun koiraunelmani täyttymys.

Laumani ei vielä ollut täysi. Halusin saada nartun. Laumassa pitää olla myös narttu pitämään pojat kurissa ja järjestyksessä!

Kirke (Nahrof Shadow of Mercy & Pikkupaimenen Pina Colada) ei tullut lauman jatkoksi, vaan suoraan johtoportaaseen. Pojat jäivät taakse, kun Piika tuli, näki ja otti paikkansa. Oli siinä Nelsonillakin nielemistä; Mitä? Jääkö tuo kokonaan??? Eikö se ikinä lähe pois? Eipä lähtenyt. Hyvin on lauma sopeutunut tähän komentojärjestykseen. Se on pojat se luonnon laki sellainen!

Eipä lähtenyt. Hyvin on lauma sopeutunut tähän komentojärjestykseen. Se on pojat se luonnon laki sellainen!

Muutin takaisin tänne pohjoiseen viisi vuotta sitten Helsingistä. Sitäkään en ole katunut. Harmitellut vain, etten aikaisemmin älynnyt lähteä!

Muita mielenkiinnon kohteita, tosin paljon laimeampia sellaisia, voisi listata Hitchckokin, Chaplinin, Kaurismäen elokuvat, antiikin ja erityisesti Kreikan tarustot. Sieltä nuo koirien nimetkin tietenkin ovat lähtöisin. Joren ihmettelevä tekstiviesti: "Outo logiikka: KIRKE -jumalatar, MINOS -jumalainen hallitsija, mutta NELSON- painiote." En keksinyt Nelsonille hyvää tarustonimeä. Oli pakko tyytyä, ei kylläkään painiotteeseen, vaan Napoleonin kukistajaan, Trafalgarin voittajaan, amiraaliin.

Sitten lisämausteena on vielä Mörri-poika. Oma rakas pikkuiseni. Mörrin nimi oli pitkään hakusessa. Pikkupoikia kutsuin MörriMöykyiksi ja sitten se Mörri jäi oikeaksi nimeksi. Ei siis mitään antiikin tarua, eikä historian havinaa.

Tietenkin lenkkeily on suuri ilonaiheeni. rakastan näitä maisemia, näitä tuoksuja. Etenkin Peräpohjolan ihana syksy, luminen talvi, valoisan kevään saapuminen ovat käsittämättömän ihania. Keskikesän räkkäaikana voisin nukkua, kuin karhu ja herätä sitten taas elokuussa jälki- ja hakuhommiin.