Näitä sivuja ei olisi syntynyt ilman retkiä, eikä retkiä olisi tullut tehtyä ilman että joku olisi kertonut että metsään kannattaa mennä. Nissisen siskokset ovatkin suuressa kiitollisuudenvelassa Eino 'Eikka' Kohoselle, joka muinoin 70-luvulla rahtasi lapsilauman tunturiin, silloiselle Saariselälle, jossa ei vielä nykyisen kaltaisesta turistikaupungista ollut tietoakaan. Eikka opetti kaiken, mitä tunturissa tarvitsee tietää: miten (ja missä!) tunturissa liikutaan, miten tehdään nuotio, miten suunnistetaan järkevästi, miten pysytään kuivina ja jo silloin tähdensi, että leiripaikka pitää jättää sellaiseksi, ettei käynnistä jää jälkeäkään. Näitä retkiltä on myös peräisin into suunnata pois poluilta - kulkea ehkä vähemmän, mutta nähdä enemmän. Eikan matkassa oli aina kivaa: laulettiin paljon, syötiin hyvin ja ehdittiin ihmetellä kapustarintoja, hienon mallisia pilviä , vanhoja kullankaivajien kämppiä ja uida tunturilammissa - jossakin Saariselällä on myös vielä Riitan aikoinaan Mirjukan kanssa kasaamia seitoja, joiden piiloissa on itse veistettyjä sauvoja, joihin on veistetty tunturinypykän itsekeksitty nimi. Paljon on muuttunut noista päivistä ja pikkuvaeltajista on tullut isomman- ja vanhemmanpuoleisia tätejä, mutta hinku poluttomaan tunturiin ja kunnioitus sitkeätä pohjoista luontoa kohtaan ei ole muuttunut miksikään. Kiitämme ja kumarramme syvään, ja yritämme ottaa oppia.

 

Mirjukka, Kaarina ja Mia lepotauolla
Vävypäällä 1979

Eikka etsii ylityspaikkaa

Hyvä uimapaikka. Päiväkirjoja täytettiin ahkerasti jo silloin.

takaisin etusivulle