Suomen yhteiskunnallinen tilanne jännittyi vuonna 1917 äärimmilleen. Myös Kuopion seudulla löivät laineet tammikuussa 1918 sotaa enteilevästi. Jo vuoden 1917 loppupuoliskon aikana alkoi porvariston valmistautuminen taistelujärjestöiksi. Näistä "palokunnista" ja muista taistelujärjestöistä muodostettiin myöhemmin suojeluskunnat. Myöskin työväen järjestyskaartit, joista myöhemmin tuli punakaarteja, alkoivat järjestäytyä elokuun lopulla 1917.
Elintarvike- ja työllisyystilanne ajoi työväestöä järjestäytymään. Porvariston huolenaiheeksi nousi marraskuun suurlakko ja sen aiheuttama liikehdintä työväestön parissa. Vaikka torpparikysymys kärjistyi myös Kuopion seudulla, ei varsinaisia maatalouslakkoja ilmennyt siinä määrin kuin eteläisemmässä Suomessa. (Järvinen 1975, 742-743.)
Oloja Kuopiossa sekoitti vielä lisää 24. marraskuuta niin sanottujen Haminan huligaanien saapuminen junalla kaupunkiin. Huligaanit koostuivat venäläisistä sotilaista ja noin kahdeksastakymmenestä haminalaisesta järjestyskaartilaisesta.
Näiden tarkoituksena oli tulla kurittamaan Kuopion lahtareita. Huligaaneihin liittyi osa Kuopion työväestä. (Nummela 1989, 396.) Valkoisella puolella mukana ollut J. V. Koistinen kertoo Haminan huligaanien vierailusta:
Ennen kapinaa eli v. 1917 marraskuun suurlakon aikana jouduin ensikerran kosketuksiin punaisten kanssa. "Haminan huligaanit järjestivät Kuopioon rangaistus retkikunnan, punakaartilaisista ja ryssistä kokoonpannun, vahvuus n. 300 miestä, joiden tuli rohkaista ja auttaa Kuopion punaisia kotietsintöjen suorittamisessa, aseista oli kova kysyntä ja kelpasi myöskin raha. Asemalta marssivat haminalaiset "työväentalolle", josta pian paikkakuntalaispunakaartilaisten opastamina valtasivat poliisilaitoksen, puhelinlaitoksen ja y.m. yleisiä laitoksia. Heti näiden toimitusten jälkeen alkoi kaupungissa aseiden etsintä kotitarkastuksineen. Illalla n. klo 22.00 koputtivat huligaanit kuopiolaisten opastajiensa kanssa meille, vahvuus 7 miestä, tullen sisälle ja nagaipistooli ojennettuna, vaatien kaikkien aseiden luovuttamista heille. Etsintä alkoi, huoneet nuuskittiin lattiasta kattoon, jopa uunin tulipesätkin tarkastettiin. Etsinnän tulos oli 1 metsästys haulikko ja 1 vinchester pienoiskivääri, jotka veivät mennessään Kuopion työväentalolle. (Pk 869, J.V. Koistinen, SA.)
Haminan huligaanien tapaisia rankaisuretkikuntia esiintyi myös muualla Suomessa. Tästä syystä Kuopion porvarilliset piirit saivat retkikunnasta etukäteen tiedon. Jopa Kuopion läänin sosialidemokraattinen kuvernööri Taavi Tainio pyysi ilman tulosta retkikuntaa poistumaan kaupungista.
Sekä valkoisella että punaisella puolella oli puutetta aseista ja rahasta. Punaiselle puolelle näitä saatiin jonkin verran hankituksi retkikunnan toimesta. (Nummela 1989, 369.)
Huligaanit ja heihin liittynyt kaupungin oma työväki luovuttivat lopulta asteittain valtaamansa kaupungin virastot. Tämä johtui siitä, että kaikki eivät kannattaneet radikaaleja toimenpiteitä työväestön asiaa ajettaessa. Rintama ei ollut yhtenäinen. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen työväenyhditykseen mukaan tulleet olivat radikaaleinta ainesta ja he liittyivät huligaanien joukkoon.
Työväenyhdistyksen ja työväestön sisälläkään ei oltu aivan yksimielisiä menettelytavoista, ja näin ollen huligaanien poistuessa kaupungista marraskuun viimeisinä päivinä vanha työväenkaarti hajotettiin ja perustettiin uusi kaarti, jossa ei ollut mukana maaliskuun jälkeen ammattiosastoihin liittyneitä. (Nummela 1989, 396.) Kaupungin ilmapiiri kuvastuu saman J. V. Koistisen kertomuksesta huligaanien lähdön jälkeen.
Kun Haminan huligaanit lähtivät palautui kaupunkiin normaaliolot. Haulikon löysin poliisilaitoksesta ja vinchester pienoiskiväärin työväen talosta uunin ja seinän välistä olevasta raosta, josta sen erään etsivän kanssa löysimme. Ja tästä asti oli kaupungissa jännitystä ilmassa aina vapaussodan alkuun asti. Nyt erotettiin sudet lampaista. Kadulla kulkiessa kuuli usein uhkauksia ja lahtarin-nimityksiä, mutta muuten sai kävellä rauhassa, kiinni eivät vielä käyneet.(Pk 869, J.V. Koistinen, SA.)
Tilanne pysyi melko rauhallisena siitä syystä, ettei työväen järjestykaartilla ollut aseita käytettävissään, mutta kronstadilaisella veturin kuljettajalla Jukka Rahjalla oli Pietarissa vaunulastillinen aseita ja nämä päätyivät lopulta Kuopioon.
Pormestari, poliisimestari ja kuvernööri puhuivat sen puolesta, että aseet olisi saatu kaupungin tiloihin, mutta 360 kivääriä ja 36000 patruunaa päätyivät työväentalolle. Nämä aseet käänsivät voimasuhteet punaisten hyväksi. (Nummela 1989, 397.)
Kuopion kaupungin asukasluku oli vuoden 1917 lopussa 18488 (Nummela 1989, 514). Kuopion kaupunkia täydensivät venäläiselle tarkka-ampujapataljoonalle rakennetut punatiiliset kasarmirakennukset. Venäläiset sotilaat olivat kuitenkin jo poistuneet kaupungista kesän 1917 jälkeen.
Tammikuun lopussa 1918 alkoi kasarmialue taas täyttyä uudesta sotajoukosta, tällä kertaa suomalaisesta sellaisesta. Vaikka Kuopio oli selkeästi sisällissodan varsinaisen rintamalinjan valkoisella puolella, oli vasemmiston kannatus seudulla melko suurta. Yleisesti ottaen tilanteen radikalisoituminen näkyi parhaiten maan suurimmissa kaupungeissa, joihin Kuopiokin lukeutui. (Ahto 1993, 235.)
Kuopion punakaartissa oli ennen sotaa 325 miestä, mutta taistelutoiminnan alkaessa luku on mahdollisesti ollut lähempänä viittäsataa. Suojeluskuntakin oli jo järjestäytynyt vanhan väenratsumestari Carl Malmin johdolla. Hän oli tullut Kuopioon jo marraskuun lopulla aluepäälliköksi.
Kuten muuallakin Suomessa, myös Kuopiossa valkoisten sotilaallinen voima oli selvästi paremmin johdettua kuin punaisen puolen, vaikka punaisten johtajana olikin vanhan väen alikersantti Israel Närhi.
Valkoisen puolen aseistus ei ollut aluksi kovinkaan voimakasta ja suojeluskunnan mieslukukaan ei ollut aluksi kuin 150 miestä. Tilanne kuitenkin tasoittui konfliktin alkuun mennessä, kun suojeluskuntiin liittyi väkeä omalta paikkakunnalta ja maaseudulta. (Ahto 1993, 235.)
Tilanne Kuopiossa oli selvästi erilainen kuin Etelä-Suomessa. Siinä missä Etelä-Suomen valkoiset olivat punaisten keskellä, olivat Kuopion punaiset valkoisten keskellä.
Eräänlaista piiritystilannetta korosti vielä se, että punakaartilaiset asettuivat punakaartien liikekannallepanon 27. tammikuuta jälkeen vanhoille Venäläisille kasarmeille. Valkoiset sen sijaan pitivät tukikohtanaan kaupungintaloa, lyseota ja Saastamoisen taloa. (Nummela 1989, 398). Tästä kasarmin piiritystilanteesta tuli punaisten kohtalo. Jo Lenin oli aikoinaan sanonut, että puolustus on vallankumouksen kuolema. (Ahto 1993, 235.)
Aluksi tilanne oli kyräilevä. Sota oli lähinnä suunsoittoa, mutta asenteet ja tilanne olivat jo kehittyneet sen luonteisiksi, ettei sovinto ollut enää mahdollinen, vaikka sovitteluyrityksiä tekivät kaupungin naisjärjestöt ja läänin maaherra. (Nummela 1989, 398). Kyräilevän ilmapiirin lisäksi alkoi ilmaantua sotatoimia.
Punainen osapuoli partioi kaduilla ja tehtiin muutamia kotitarkastuksiakin. Joitakin ihmisiä vietiin kasarmille tutkittavaksi ja ammuttiin muutama hajalaukaus. Suurempi aktiivisuus suunnattiin julkilausumiin.
Työväenneuvosto julisti 1. helmikuuta: "Köyhällistön täytyy ponnistaa kaikki voimansa ja muuttaa taistelu todelliseksi kansalaissodaksi, jos porvaristo tahtoo sen siksi saattaa. Ilman taistelua emme antaudu emmekä kukistu." (Ahto 1993, 235.)
Tästä saattoi jo kuvastua lievää epätoivoa omaa tilannetta kohtaan. Olivathan punaiset jo lukinneet itse itsensä kasarmeille, vaikka pienimuotoisia hyökkäyksiä muualle kaupunkiin tehtiin. Julistus joka tapauksessa kiivastutti ammuntaa, joka suuntautui valkoisten tukikohtia lyseota ja kauppias Saastamoisen taloa kohti. Kuopion kaupungissa olisi ollut sotilaallisesti tärkeitä kohteita kuten rautatieasema tai puhelin- ja lennätinkeskus, mutta nyt ne olivat punaisten saavuttamattomissa.
Punaisella puolella oli myös suunnitelmia koko kaupungin valtaukseen, mutta pataljoonanpäällikkö Israel Närhi kielsi aikeet ja hänen tarkoituksensa oli jäädä odottelemaan ohjeita ja apua etelästä. (Lappalainen 1981, 112.) Kuopiossa sijaitsi myös Suomen pankin haarakonttori, jonne oli sijoitettu väliaikaisesti valtion kultavarat (Ahto 1993, 236). Tämä olisi varmasti ollut tervetullut apu punaiselle hallitukselle.
Kultavarannon ainoa valtausyritys rajoittui Kuopion punaisten johtomiehiin kuuluneen Antti Mäkelinin vierailuun konttoriin, mutta hänet passitettiin matkoihinsa vähemmän ystävällisissä merkeissä. Valkoiset olivatkin huolissaan juuri kultavarannon kohtalosta. Ratsumestari Malm määräsi, että kultaa oli suojeltava viimeiseen saakka.
Malmin tarkoituksena ei ilmeisesti ollut aloittaa kahinointia ennen kuin valkoisen armeijan vahvistukset olisivat saapuneet kaupunkiin, mutta omalla provokaatiollaan hän sai vihollisuudet aloitetuksi. Malm komensi suojeluskunnan riisumaan punaisten partion aseista.
Tämä herpaannutti kasarmillaolijat lopullisesti ja yleinen ammuskelu alkoi. Kaupungin kaduilla ei enää ollut turvallista ja kuopiolaiset piiloutuivat koteihinsa. (Ahto 1993, 236.) Kaupungissa oli kireä tunnelma, mutta elämän piti jatkua:
Sen muistan, että kerran tuli poliisi auto pihaan ja hakivat ompelijan ja sitten alkoivat talon akkojen kesken puheet ja kuiskutukset, vaikka olin lapsi ymmärsin, että jotain kauheaa oli tapahtunut ja kuten lapset yleensä varsinkin silloin kun kaikki oli kauhua täynnä tulin ymmärtämään, että ompelija oli itsekseen synnyttänyt lapsen ja sitten polttanut sen kalkkiuunissaan kaiken muistan muistan tänäpäivänä aivan selvästi akkojen juoksun akkojen kauhistelun ja poliisiauton, minä lapsi 6 vuotias olin ymmällä.
Ja ammunta jatkui. Leikkimiset oli loppuneet , kyyhötimme vain huoneessa. Kaupassa sentään piti käydä. Kauppa oli samassa talossa Puijonkadun puolella se oli Hollanderin puoti. En tiedä mistä oli rahaa, ostettiinko velaksi, vai miten oli sen vain muistan että Hollanderin kaupassa oltiin lapsille ystävällisiä, eikä koskaan lähetetty tyhjin käsin pois. Maitokauppa oli Puijonkadun toisella puolella, sinne piti juosta valkoisen ketjun läpi, ne huusivat ei saa mennä, mutta kun näkivät maitokannun eivät koskaan lasta ampuneet. (TMT, 262:26 [Oranen].)