Suomen vuoden 1918 sodan voittanut valkoinen osapuoli katsoi, että kaikki Suomen laillista hallitusta vastaan kapinoivat punaiset on tuomittava. Toukokuun 16. päivänä Mannerheim otti Helsingissä valkoisten voitonparaatin vastaan ja jo seuraavana päivänä hallitus esitti eduskunnalle lakia valtiorikosten käsittelemistä varten. Lopullisesti laki valtiorikosoikeuksista annettiin 29. toukokuuta. Käytännössä valtiorikostuomioistuimet alkoivat toimia vasta kesäkuun lopulla tusinan tuomioistuimen voimin. Kesäkuussa nimitettiin 70 valtiorikostuomioistuinta lisää ja huipputehonsa järjestelmä saavutti heinäkuun lopussa.
Valtiorikostuomioistuimet käsittelivät kaikkiaan 75575 henkilön asiat. Näistä syyllisiksi todettiin 67788 henkilöä, joista 4003 oli naisia. Syytetyistä vapautettiin 7683 henkilöä. Naisia vapautetuista oli 1507. Syyte raukesi 109 tapauksessa tai siirrettiin toisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.
Päämajan tutkintaosaston päällikön Gustav Aminoffin laatimat menettelytapaohjeet loivat pitkälti perustan valtiorikosoikeuksien toiminnalle. Vankien kuulusteluja varten suunniteltiin erityiset lomakkeet, joiden avulla oli tarkoitus selvittää punaisten toimintaa kapinan aikana. Kuulustelujen avulla pyrittiin myös hankkimaan tietoja punaisten aikaisemmista toimista ja mahdollisesta kuulumisesta työväenjärjestöihin. Tietoja kerättiin punaisten hallintoon liittyvistä asioista.
Näistä kuulustelupöytäkirjoista ja muista punaisten toimintaan liittyvistä todistuksista kertyi laaja aineisto, jonka läpi käyminen oli hidasta. Usein kävi niin, että valtiorikosoikeuden syyttäjät saivat puutteelliset tutkinta-asiakirjat. Vankileirikatastrofin paheneminen kesällä lisäsi kiirettä. Tästä syystä hallitus vaati nopeampaa toimintaa ja vankien kuulustelut saatiin suoritetuksi elokuun loppuun 1918 mennessä.
Kaikkiaan 145 valtiorikostuomioistuimen osastoa toimi eri vankileiripaikkakunnilla. Yksittäiseen osastoon kuului syyttäjä ja oikeuden puheenjohtaja, joiden tuli olla lainoppineita. Lisäksi osastoihin kuului jäseninä upseeri ja kaksi rehelliseksi tunnettua kansalaista. Tutkimuksien perusteella muodostuneet valtiorikosoikeuden aktit sisältävät syytteen perusteluineen, esitutkintapöytäkirjat, syytetyn kotipaikkakunnan suojeluskunnan esikunnan lausunnon, virkatodistuksen ja mahdollisesti armonanomuksen, jos vanki haki lievennystä tuomioonsa valtiorikosylioikeudesta.
Valtiorikosylioikeus asetettiin myöskin toukokuun 29. päivänä ja sen jäseninä oli maan parhaimpia tuomareita, senaatin oikeusosaston ja hovioikeuden jäseniä sekä kihlakunnantuomareita. Usein aktit sisältävät myös lausuntoja ja todistuksia syytetyn kotipaikkakunalta esimerkiksi työnantajalta. Työnantajan todistuksissa saatettiin mainita henkilön olleen käytökseltään tai raittiudeltaan kouluarvosana-asteikolla 10 arvoinen. Myös joutilaisuutta ja ahkeruutta arvioitiin kouluarvosanojen tapaan.
Kuopioon asetettiin seitsemän valtiorikostuomioistuinta. Näissä tutkittiin kaikkiaan 490 kuopiolaisen vangin asiat. Kaikkia kuopiolaisten vankien asioita ei varmasti käsitelty Kuopion valtiorikostuomioistuimissa, sillä muiden paikkakuntien vankileireihin oli luultavasti joutunut useita Kuopion kaupungista tai pitäjästä kotoisin olleita enemmän tai vähemmän punaisia. Aivan kaikkia tuomioita ei myöskään kirjattu vankiluetteloihin. Esimerkiksi kolme kuopiolaista naista kirjattiin otetuiksi vankileirille, mutta sittemmin heidät siirrettiin lääninvankilaan. Heidän tuomioistaan ei ole mainintaa vankiluetteloissa, vaikka heidät Suomen virallisen tilaston mukaan tuomittiin VRO:n osastossa 12.
Kovimpiin tuomioihin haettiin yleensä lievennystä valtiorikosylioikeudelta. Kuopiolaisista tuomituista 144 valitti saamistaan tuomioista valtiorikosylioikeuteen. Ensimmäiset valtiorikosoikeuden osastot 1-21 asetettiin 31. toukokuuta. Kuopioon näistä tulivat osastot 11 ja 12. Näiden toiminta pääsi alkamaan ilmeisesti vasta 27. kesäkuuta, sillä tuona päivämääränä tapahtuivat vankiluetteloiden mukaan ensimmäiset vankien asioiden käsittelyt. Jonkin asteisesta humaanisesta ajattelutavasta kertoo se, että aivan leirin nuorimpia vankeja pyrittiin käsittelemään ensimmäiseksi ja monet heistä vapautettiin välittömästi.
Taulukosta 4. näkyy, että osastoissa 11 ja 12 on käsitelty eniten kuopiolaisten tapauksia. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että ne toimivat pisimmän aikaa. Vankiluetteloissa ei mainittu 62 vangin kohdalla tuomioistuimen numeroa, jossa heidän asiansa on käsitelty, mutta luultavimmin monet näistä tapauksista painottuvat kesäkuussa toimintansa aloittaneille osastoille. Toukokuun jälkeen valtiorikostuomioistuimen osastoja jouduttiin useaan otteeseen lisäämään vankileirien olosuhteiden nopeasta pahenemisesta johtuen. Osasto 51 asetettiin 19. 6. ja osastot 93 - 96 erikseen Kuopiota varten 9. heinäkuuta.
| VRO:n osasto | Oikeuden puheenjohtaja | Virallinen syyttäjä | Tapauksia | Kuopiolaisia |
|---|---|---|---|---|
| 11 | Kihlakunnantuomari Abel Viktor Rosberg, Hovioikeuden asessori Sopanen | Läänin kanslisti Veikko Haaranen, Hovioikeuden auskultantti Anto Puustinen | 431 | 79 |
| 12 | Hovioikeuden viskaali SJH Jack, Lakit. Kand. JH Konttinen | Asianajaja Hjalmar Granfelt | 391 | 132 |
| 51 | Hovioikeuden viskaali EW Sopanen | Nimismies Gunnar Hellen | 331 | 48 |
| 93 | Kihlakunnan tuomari Axel Argillander | Nimismies Lennart Sahlsten | 225 | 53 |
| 94 | Hoviuoikeuden neuvos AV Weissenberg | Nimismies Aarne Pirinen | 123 | 34 |
| 95 | Varatuomari Pekka Kausonen, Hovioikeuden asessori E. Malmberg | Lakitieteen kand. Otto Salonen, Nimismies Lennart Sahlsten | 483 | 48 |
| 96 | Hovioikeuden viskaali von Hertzen | Lainopin yo. Matti Koponen, Asessori Wiljamaa | 295 | 32 |
| 2279 | 426 |
Taulukossa 5. ilmoitetut tuomiot käsittävät vain kuritushuonevuodet, jotka valtiorikosoikeudet langettivat vangeille. Tämän lisäksi vankien tuomiot käsittivät kansalaisluottamuksen menetyksen eri pituisiksi ajoiksi. Esimerkiksi elinkautiseen vankeuteen tuomitut olisivat menettäneet kansalaisoikeutensa ainiaaksi. Yleisimmissä tuomioissa kolmen ja neljän vuoden kuritushuonerangaistuksissa vangit yleensä menettivät kansalaisluottamuksensa 5 - 8 vuodeksi ylitse vankeusrangaistusajan. Kahdentoista vuoden rangaistuksissa kansalaisluottamuksen menetys koski viittätoista seuraavaa vuotta vapautumisen jälkeen.
Kansalaisluottamuksen menetys tarkoitti sitä, ettei tuomitulla ollut äänioikeutta eikä mahdollisuutta toimia todistajana tuona määräaikana. Monilla tuomituilla ei olisi ollut kansalaisoikeuksia vielä talvisodan syttymisen aikana. Jo tuolloin vuonna 1918 ymmärrettiin monien tuomioiden mahdottomuus ja syyttämis- ja tuomitsemiskiihkon laannuttua tuomioita pyrittiin lieventämään. Joissain tapauksissa syyttäjä vaati vangeille kuolemantuomiota, mutta valtiorikosoikeus ei tähän suostunut. Kostomentaliteetti laantui ja tunteet viilenivät syksyä kohti.
| Tuomio | Määrä | Tuomio | Määrä |
|---|---|---|---|
| Vapautettu kokonaan | 44 | 7 vuotta kuritushuonetta | 2 |
| Vapautettu ehdonalaiseen | 185 | 8 vuotta kuritushuonetta | 31 |
| 1 vuotta kuritushuonetta | 1 | 9 vuotta kuritushuonetta | 6 |
| 2 vuotta kuritushuonetta | 16 | 10 vuotta kuritushuonetta | 3 |
| 3 vuotta kuritushuonetta | 46 | 11 vuotta kuritushuonetta | 3 |
| 4 vuotta kuritushuonetta | 73 | 12 vuotta kuritushuonetta | 9 |
| 5 vuotta kuritushuonetta | 40 | Elinkautinen | 9 |
| 6 vuotta kuritushuonetta | 21 | Kuolemantuomio | 1 |
| 490 |
Ensimmäinen aste, johon vangeilla oli oikeus valittaa saamistaan tuomioista oli valtiorikosylioikeus. Kuopiolaisista ainakin 144 vankia valitti tuomiostaan, mikä tarkoittaa sitä, että lähes kaikki kovimpia tuomioita saaneet anoivat armoa valtiorikosylioikeudelta. VRYO olikin taipuvainen lieventämään suurinta osaa tuomioista. Monien esimerkiksi kahdeksan vuoden kuritushuonetuomion saaneiden tuomio aleni viiteen vuoteen kuritushuonetta, jonka lisäksi tuli kahdeksan vuoden kansalaisoikeuksien menetys. Taulukossa 5. on otettu huomioon vain valtiorikosoikeuden antamat tuomiot. Käytännössä kovimmat tuomiot lievenivät hieman.
Esimerkiksi valtiorikosoikeuden osasto 12 tuomitsi kuopiolaisen Klaus Martikaisen 19. heinäkuuta kuolemaan, mutta tuomio muuttui valtiorikosylioikeudessa 3. elokuuta 12 vuodeksi kuritushuonetta. Tuomion lievennys tuli liian myöhään, sillä Martikainen ehti menehtyä 24. heinäkuuta. Todellisuudessa monet elinkautiset vankeustuomiot lyhennettiin VRYO:ssa pitkiksi kuritushuonetuomioiksi.
Kaikkiaan valtiorikosoikeus langetti 555 kuolemantuomiota koko maassa, joista yhden naiselle. Valtiorikosylioikeus vahvisti kuolemantuomioista 274 ja Anthony Uptonin mukaan lähes kaikki (265) pantiin täytäntöön. Ohto Mannisen näkemyksen mukaan vain 125 kuolemaantuomittua olisi ammuttu. Hallitus antoi eduskunnalle valtiorikosoikeuksien lakkauttamista koskevan esityksen 25. 1. 1919 ja valtionhoitaja Mannerheim vahvisti lain ilman suurempaa keskustelua 2. 4. 1919.
Valtakunnallisesti noin kymmenen prosenttia tutkituista vangeista vapautettiin heti ilman rangaistusta. Tämä piti karkeasti ottaen paikkaansa myös kuopiolaisten Kuopiossa tuomittujen kohdalla. Rikokseen syypäiksi katsottiin 90 prosenttia tutkituista. On kuitenkin huomioitava se seikka, että ainakin Kuopiossa vankeja päästettiin vapauteen jo ennen varsinaisten tutkimusten alkua.
Kesäkuun 20. päivänä tuli voimaan laki ehdollisista rangaistuksista, jotka voitiin ulottaa kolmen vuoden kuritushuonerangaistuksiin asti. Tästä syystä yli puolet valtiorikosoikeudessa käsitellyistä vangeista pääsi ehdolliseen vapauteen. Tavallisesti heidät vapautettiin vielä samana päivänä, kun ehdollinen tuomio julistettiin. Yleisesti vankeja vapautettiin jo alkututkinnan jälkeen odottamaan tuomiota. Tästä ei ole kuitenkaan Kuopion tapauksessa selviä todisteita.
Yleisimmät vankeustuomiot olivat neljän, viiden ja kuuden vuoden mittaisia niin kuopiolaisten keskuudessa kuin koko valtakunnassa. Kuopion tapauksessa kuritushuonetuomion saaneita lähetettiin heinäkuun alusta lähtien pääasiassa Lahden sotavankilerille. Näitä tuomioita alettiin hallituksen toimesta muuttamaan syystalven aikana ehdonalaisiksi rangaistuksiksi.
Lokakuun 30. ja joulukuun 7. päivänä annettujen korkeimman vallan hallitsijan P. E. Svinhufvudin armahduspäätösten johdosta Lahteen sijoitetut valtiorikosoikeudessa 3 - 6 vuoden tuomion saaneet Kuopion maalaiskunnasta kotoisin olleet vangit pääsivät palaamaan ehdonalaiseen vapauteen. Jonkin verran vankeja päätyi myös Suomenlinnan sotavankileirille, Sörnäisten kuritushuoneeseen, Ilmajoelle ja Tampereen sotavankilaan.
Ankarimmin rangaistut vangit joutuivat viettämään useita vuosia Suomenlinnan ja Tammisaaren sotavankiloissa. Pisimmän rangaistuksen Kuopion maalaiskunnasta kärsi rytkyläinen työmies Kalle Husso. Häntä, liikemies Immanuel Juutia ja kaislalahtelaisia torpanpoikia Adam ja Jalmari Kiiskistä pidettiin syyllisinä kapinoinnin lisäksi aseiden ryöstöön ja ns. Rahamäen murhaan.
Kalle Husson tapaus tutkittiin uudestaan myöhemmin ja todettiin, ettei ollut näyttöä hänen syyllisyydestään, vaikka Immanuel Juutin tunnustuksessa Husson mainittiin olleen mukana Rahamäellä. Kalle Husso vapautettiin toukokuussa 1923. Juuti tuomittiin elinkautiseen, mutta hänet armahdettiin monien muiden mukana vuonna 1920. Kiiskisen veljekset sen sijaan eivät päässeet koskaan kotiin. Molemmat menehtyivät Kuopion vankileirillä viikon välein heinäkuussa 1918.
Kohtalokkaan vuoden 1918 jälkeen tuomittuja punaisia armahdettiin vielä monta kertaa. Viimeinen armahdus annettiin 18. 5. 1927. Tuolloin oli vielä noin 50 punaista vankia vangittuina Suomessa. Omaisten odotus kotipuolessa vuoden 1918 lopulla - noina epävarmoina aikoina - sai uutta toivoa armahduspäätösten myötä:
Olimme Linnankadulla odottamassa vankien pois marssia ja he tulivat ehkä 6-10 miehen rintamassa noin ehkä, en osaa muutaman sadan tai kahdensadan miehen rivistössä. Isäni oli siellä keskellä ja hän nosti neljä sormea merkiksi neljän vuoden tuomiosta. Silloin äitini pyötyi ja toisten autettua häntä kotiin itkimme kaikki. Tämän jälkeen vankien siirrot jatkuivat ja kaikeksi onneksi isämme joutui Outokumpuun kupaikaivoksille, se antoi toivoa paremmasta.
- - marraskuun 11 päivänä päivänä 1918 isäni pääsi ns Stolbergin armahduksessa vapaaksi ns ehdonalaisuuteen. He tulivat yöllä isäni ja 5 muuta helsinkiläisvankia Outokummun kuparikaivokselta. Minä lapsi 7 vuotia heräsin siihen ja tunsin isäni parraksi laihtuneen kapeakasvoisen isäni. Mikä ilo, mikä autuuden tunne isä oli kotona ja äiti ja vauva ja me kaikki yhdessä elävinä joskin köyhinä ja epätietoisena tulevaisuudesta. (TMT, 262:26 [Oranen], TA.)