Kuopiossa ei ilmennyt ennen sotaa eikä sodan sytyttyä niin sanottua punaista terroria, mutta tällöin terrorin määrittelyssä pitäydytään punaisten toimesta surmansa saaneissa. Terrori poliittisena väkivaltana voi kuitenkin pitää sisällään mitä moninaisimpia ilmiöitä. Terrorin jyrkimpien muotojen puuttuminen Kuopiossa oli eräs syy siihen, ettei koston kierrettä päässyt sellaisenaan syntymään, vaikka Kuopio suurena kaupunkina oli hetken aikaa sotanäyttämönä. Esimerkiksi Jämsässä verisiä terroritekoja punaisia tai punaisiksi oletettuja kohtaan tehtiin koko sisällissodan ajan huolimatta siitä, että sota ei ulottunut sinne. Kuopion läänin punaiset olivat jo valmiiksi piikkilankojen sisäpuolella.
Valkoisen terrorin tapahtumapaikkaksi Kuopiossa tuli vankileiri. Toisaalta kosto punaisille suoritettiin jo Varkauden ja Leppävirran valloitusten yhteydessä. Punaisten ollessa vallassa, Varkaudessa ammuttiin useita Ahlströmin tehtaan virkailijoita. Varkaudessa kosto olikin sitten omaa luokkaansa, sillä tehdasseurakunnan pienuuden vuoksi miespuolisen väestön teloitusprosentti nousi yli kymmeneen. Tämä oli korkein prosenttimäärä koko maassa. Noille paikkakunnille sijoittuu valtaosa Kuopion läänin valkoisten tekemistä teloituksista. Muut seikat kuin varsinaiset ampumiset koituivat kohtalokkaiksi monille vankileirien asukeille.
Kuopion vankileirin johto oli helmikuun puolivälissä huolissaan vankimäärän lisääntymisen tuomista ongelmista. Jo tuolloin johto ajatteli vankileirin laajennusten ja parannusten olevan tarpeen jos vankeja tulee lisää - ja tulihan niitä. Varsinainen vankileirin johtokunta valittiin lopulta 20. helmikuuta.
Sisällissodan aikana Vaasassa toiminut Suomen senaatin oikeustoimikunta määräsi helmikuun 12. päivänä, että maan laillista hallitusta vastaan kapinaan nousseet vangit saavat käyttää vankilassa omia vaatteitaan. Vankien oli myös tyytyminen "siihen ruokaan ja mukavuuteen, jota vankilan puolesta vallitsevissa oloissa heille voidaan tarjota, joten vankilan ohjesäännöstä ei siis tarvitse sokeasti kaikissa suhteissa noudattaa". Vankien omien vaatteiden käyttö oli luultavasti käytännön sanelema pakko, sillä tuolloin oli tuskin mahdollista tarjota vangeille varsinaisia vankipukuja. Samalla määrättiin, että on muodostettava erityiset osastot tutkintavankiloiksi vihollisia varten. Vangit saivat kokea tuon mukavuuden nahoissaan viruessaan leirillä kesäkuukausille asti.
Vankileirin johto oli helmikuussa selvillä tulevista ravinnon hankintaongelmista. Lääninvankilan johtaja Ruotzi ilmoitti helmikuun 22. päivä, että lääninvankilan viljavarat riittävät vankilan, Sukevalla olevan vankisiirtolan ja kasarmin vankilan tarpeisiin niissä sillä hetkellä olevalle vankimäärälle korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Tuolloin vankileirillä oli alle tuhat vankia.
Vankileirin johtokunta päätti ilmoittaa asiasta lääninkomitealle. Samassa johtokunnan kokouksessa päätettiin myös ilmoittaa, että tuon kolmen kuukauden jälkeen tarvittavasta viljasta ei ole mitään tietoa. Vankilan juoksevia menoja varten tilattiin läänin rahastosta ennakkomaksua 50 000 markkaa. Rahat sijoitettiin Kuopiolaiseen pankkiin, josta niitä nostettaisiin tarpeen mukaan. Juoksevaa tiliä valtuutettiin käyttämään kirjanpitäjä sekä vankileirin johtaja, opettaja Taavi Kankkunen.
Samassa kokouksessa ilmeni myös huoli veneerisiä eli sukupuolitauteja sairastavien vankien puolesta. Sairaalan lääkäri oikeuttiin järjestämään huone heitä varten. Ilmeisesti vain yksi vanki menehtyi kuppatautiin, huhtikuun lopulla. Helmikuussa päätettiin myös järjestää sikala vankileirin käyttöön, sillä vankilan ja suojeluskunnan keittiöistä jäi melkoinen määrä ruuantähteitä käytettäväksi. Sikalan rakentamisesta kuitenkin luovuttiin maaliskuun alussa. Ratkaisuun päädyttiin, koska johtokunta oli epätietoinen siitä, kuinka kauan vankileirin toiminta jatkuisi. Vankileirin jätteet päätettiin myydä "edullisimmalla tavalla".
Vankien ravintotilanteen parantamisyrityksestä luovuttiin. Johdon puolustukseksi on todettava, ettei kenelläkään voinut olla tietoa tulevan kesän tapahtumista ja kurjuudesta. Jo muutaman päivän kuluttua kokouksesta, helmikuun 26. päivänä vankileirin johtokunta päätti ilmoittaa Pohjois-Savon ja Kajaanin sotilaspiirin esikunnalle, ettei vankilaan voitu toistaiseksi ottaa enempää kuin tuhat vankia. Vankeja ei voitu sijoittaa ja vartioida tyydyttävällä tavalla. Vartijoita jouduttiin kohta hankkimaan lisää, sillä vankimäärä lisääntyi. Johtokunta ilmoitti, että esikunnan on pidettävä huolta uusien vankien vastaanotosta, hoidosta ja vartioimisesta kunnes vankileirille on ehditty järjestämään riittävästi tilaa.
Vankien asumisolojen parantamista pohdittiin maaliskuun alussa, jolloin vankimäärä ei ollut vielä noussut nelinumeroiseksi. Makuulavettien rakentamista vankikoppeihin ajateltiin, mutta tästä luovuttiin leirin jatkamisen epätietoisuudesta johtuen. Samasta syystä jätettiin olkityynyt valmistamatta vankien tarpeisiin. Myös alusvaatteiden teettämisestä vangeille luovuttiin. Penkit sen sijaan päätettiin vankikoppeihin teettää heti.
Osalla vangeista vaatteet olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, että heille oli välttämätöntä hankkia paitoja. Näitä ostettiin sata kappaletta. Kun vankimäärä ylitti tuhannen rajan maaliskuun lopulla, vankileirin johtaja Kankkunen esitti johtokunnalle kaltereiden hankkimista vankikoppien ikkunoihin, sillä vankien oli huomattu kärsivän valon puutteesta. Tuolloin ikkunoissa oli lautaesteet, jotka oli laitettu kaltereiden puuttuessa. "Asia pantiin pöydälle".
Maaliskuun 26. päivänä Kuopion vankileiri siirtyi etappivankiloiden joukkoon. Etappivankila merkitsi sitä, että vankileiri erotettiin lopullisesti lääninvankilan ja väliaikaisen vankeinhoitohallituksen alaisuudesta. Samalla se siirtyi sotilashallinnon alaisuuteen.
Vankileiri siirtyi sikäläisen intendentuurin alaisuuteen ja kaikki suuremmat hankinnat tapahtuivat jatkossa intendentuurin toimesta. Intendentuurin johtajaa kauppias J. Vartiaista ehdotettiin vankilan johtokuntaan. Samassa johtokunnan kokouksessa käsiteltiin vankien tilannetta.
Tuolloin alkoivat vankien sairastumiset jo herättämään huomiota. Vankilan lääkäri piti tarpeellisena erillisen laiturin rakentamista rautatien sivuun saapuvien sairaiden vankien tarkoituksenmukaista siirtämistä varten. Asia siirrettiin seuraavaan kokoukseen. Vankilan sairaala alkoi myös käydä ahtaaksi ja leirin lääkäri ehdotti erillistä tilaa toipuvia vankeja varten. Asiassa käännyttiin insinööriesikunnan Kuopion osaston puoleen, jotta vanhan maneesin luona oleva rakennus saataisiin mahdollisimman pian sairaalan käyttöön.
Vaatetuskysymys palasi taas asialistalle. Alusvaatteita päätettiin teettää ja intendentuurin kautta pyrittiin saamaan paitoja vangeille. Intendentuurin välityksellä päätettiin huhtikuun alussa tilata vangeille pääintendentuurilta 300 paria venäläiseltä sotaväeltä saatuja kenkiä. Työvangit olivat valittaneet kenkiensä hajoamista vankilan töissä. Myös päällysvaatteita tilattiin vangeille.
Huhtikuussa pohdittiin vankien ammattiluettelon laatimista heidän töihin lähettämistä ajatellen. Ylin sotilasjohto kehoitti vankileirejä järjestämään vangeille sopivia töitä. Vankeja lähetettiin myöhemmin töihin muun muassa maatiloille ja yksityisille henkilöille. Kaikille kaupungille ja muualle töihin komennetuille vangeille oli lähetettäessä painotettava, että karkaamisyrityksistä rangaistaan ankarasti, "mahdollisesti kuolemalla". Töihin lähettäminen koitui luultavasti monien vankien pelastukseksi, kun itse vankileirin olot kesällä lopullisesti pahenivat. Tilanne vankien työkohteissa ei kuitenkaan aina ollut kehuttava:
Kuopioon vietyjen Leppävirran punakaartilaisten tilalle tuotiin Kuopiosta siellä lyhemmän tuomion saaneita Kuopion kaartilaisia. Nämä olivat ja tuotaessa kovasti nälkiintyneitä eikä heillä Leppävirralla ollut sukulaisia eikä tuttavia, jotka olisivat tuoneet ruuanapua. Jouduimme tyäpaikaltamme säälien katsomaan, mitenkä nämä nälkäiset miehet keräsivät ulospäästyään punakaartin aikaiselta kaatopaikalta perunanhituja ja sillinpäitä henkensä pitimiksi, sillä niin vähäistä oli vangeille tarjottu ravinto. Loppui se aikanaan Leppävirrallakin tilanteen selvittely. Kuopiolaiset vangit siirrettiin työväentalon vakileiriltä isojen talojen isännille orjatyövoimaksi.(SKS, Joensuun perinnearkisto, Kansanrunousarkisto 1918, mikrokortti n:o 6174, Leppävirta 1967, Vilho Silaste.)
Esimerkiksi kesäkuun ensimmäisenä päivänä Kuopion vankileirin taloudenhoitaja ilmoitti sotavankilaitosen intendentuurille, että leirillä oli tuolloin 2417 vankia, joista oli työttöminä 1865 ja työvankeja 552. Näistä 107 vankia oli yleisissä töissä kaupungilla, seitsemän haudankaivuussa ja viisi vankia oli tienteossa kasarmin lähellä. Kasarmin alueella oli 120 vankia ulkotöissä ja 250 vankia sisätöissä työmaneesissa. Leppävirralla oli 63 vankia maatöissä. Myöhemmin vankeja lähetettiin muun muassa Outokummun kuparikaivokseen töihin.
Jo huhtikuun alussa alkoi tarttuvia tauteja ilmaantua vankien keskuuteen. Sotaväen lääkäri tohtori J. V. Johansson ehdotti saunan tekemistä vankien tarpeisiin, mutta tämä ehdotus ei saanut vastakaikua johtokunnan taholta. Johtaja Kankkunen tiedusteli yhden tulirokkotapauksen tiimoilta tohtori Harlinilta, oliko ryhdyttävä erityisiin toimenpiteisiin. Harlin epäili, ettei tulirokosta ollut vaaraa, mutta vankikoppeihin oli saatava enemmän valoa tai jokin muu tarttuva tauti saattaisi koitua varsin tuhoisaksi. Tämän johdosta päätettiin koppien laudoitusta harventaa tai poistaa kokonaan ja korvata piikkilankasuojuksilla.
Huhtikuussa alkoi ruuanpuute vaivata monia vankeja. Perunan kuoretkin vartioiden keittiöstä kelpasivat vankien syötäväksi, mutta nekin täytyi varastaa vartijoiden huomaamatta. Ilmeisesti paljon muutakin saatiin välillä hankituksi salaa:
Enempää miettimättä hän sujauttaa kuuman lihanpalan housunkauluksesta sisään ja ottaa vesiämpärit käsiinsä ja lähtee jopa juosujalkaa pajalle, hän kertoi ettei oikein uskaltanut juostakaan ja ei oiken jaksanutkaan, mutta juokseminen olisi herättynyt huomiota. Matka ei ollut kovin pitkä mutta kuuma läski poltti mahaa. Toisen vesiämpärin meinasi siinä tuskissaa heitää menemään muttei sitäkään uskaltanut tehda ja se olikin hyvä jälkiseurauksia selvitettäessä. Pajalle päästyä paiskasin lihapalasen alasimelle ja sanoin nyt pojat syödään läskiä ja ämpäristä vettä päälle.(TMT, 262:26 [Oranen], TA.)
Sotavankilaitoksen johto pelkäsi kaikkein eniten isorokon esiintymistä. Isorokkoa oli havaittu huhtikuun lopulla siviilien keskuudessa useilla paikkakunnilla eri puolilla maata. Kuopion vankileiriltä ilmoitettiin sotavankilaitoksen johdolle ensimmäisistä isorokkotapauksista 26. huhtikuuta.
Vankileirin johtokunnan kokouksessa toukokuun ensimmäisenä päivänä todettiin, että Hämeen rintamilta tuotujen vankien joukossa esiintyi useita isorokkotapauksia. Kaikki sairastuneet oli eristettävä sairaalaan. Perinpohjaiset puhdistustoimet aloitettiin niissä vankikopeissa, joissa sairastapauksia oli havaittu. Leirin lääkäri määräsi, että kaikki kopit, käytävät ja huoneiden lattiat täytyi puhdistaa "lysoolilla". Myös kaikki vartijat, henkilökunta ja vangit, jotka joutuivat tekemisiin isorokkoa sairastavien kanssa, oli rokotettava. Isorokon leviämisen ehkäisyä varten määrättiin erityinen terveyspoliisi, jonka vastuulla oli valvoa, että kaikkia tautiin liittyviä määräyksiä noudatetaan tarkasti. Toimeen määrättiin vartija Airaksinen.
Kuopion kaupungin terveydenhoitolautakunta huolestui myös isorokkotapausten ilmenemisestä kaupungilla toukokuun lopulla. Lautakunta epäili, että isorokko oli levinnyt kasarmilta ja hautausmaalta punakaartilaisten yhteishaudasta. Se vaati ehdottomasti, että punakaartilaisten yhteishauta oli peitettävä tarpeeksi paksulla multakerroksella ja jokainen ruumisarkku, joka siihen lasketaan, oli huolella peitettävä.
Myös kasarmin läheisyydessä oleva sorahauta, johon oli kasarmilta heitetty kaikenlaisia "jätteitä ja perkeitä", vaadittiin täytettäväksi ja siihen kiellettiin viskaamasta enää mitään. Kaikki henkilöt "postiljoonista" lähtien, jotka saattoivat olla jossain tekemisissä vankileirin kanssa, oli rokotettava ja desinfioitava. Heillä tuli olla todistus tästä mukanaan.
Varsinainen hätä vankileireillä syntyi kuitenkin ravinnon suhteen. Kuopion vankileirin suurin surmaaja oli lopulta nälkä ja siitä aiheutunut heikkous vastustaa tavallisiakin tauteja. Useiden vankien omaiset olivat keväällä huolissaan siitä, että välttämättömät maatyöt jäivät tekemättä, koska miehet joutuivat vankileirille.
Myös monet Kuopion vankileirin vartijat anoivat lomaa keväällä, jotta pääsisivät kotiin suorittamaan kylvötyöt. Välttämättömien kylvötöiden viivästyminen varmasti pahensi elintarviketilannetta loppukesällä. Toisaalta uusi sato paransi ravinto-ongelmaa ja vähenevä vankimäärä helpotti tilannetta leireillä.
Kesäkuun alussa vangit valittivat yleisesti ruuan vähyyttä, vaikka taloudenhoitajan mukaan leirin olosuhteisiin nähden vankien vointia voitiin sanoa kohtalaiseksi. Aikaisemmin vaivannut raittiin ilman puute vaikutti vielä heikentävästi, mutta se korjattiin käyttämällä vankeja säännöllisesti ulkona. Taloudenhoitaja Mustosen mukaan vankileirille voitiin ostaa suoraan esimerkiksi hevosen lihaa luineen, mutta muuten elintarvikkeiden saanti oli hyvin epämääräistä.
Sotavankilaitoksen päällikön mukaan muonituksen epätyydyttävyys saattoi johtua siitä, ettei ruokaa ollut aina valmistettu tarvittavalla huolellisuudella. Oli syytä kiinnittää huomiota varastointiin ja kalliokalan (kuivattua turskaa) valmistukseen. Kalliokalakeitto herätti epäluuloja vankien keskuudessa:
--sen jälkeen vankeja kuoli sadoittain nälkään ja vangeille tarjottuun ruokaan esimerkiksi ns kalliokalakeittoon. Hurjia huhuja oli kaupungilla että ruoka olisi myrkytetty, että ettei ruokaa ollut ollenkaan vangit sairastuivat ja kuolivat. Mitä se kalliokala oli sitä ei tiedetty ja tiedetäänkö vielä tänäkään päivänä, useat vangit sitä syötyään vain sairastuivat.(TMT, 262:26 [Oranen], TA.)
Taloudenhoitaja ilmoitti intendentuurille, ettei ruokajärjestystä voitu täydellisesti noudattaa herneiden ja ryynien puuttumisen sekä kelirikosta johtuvien maidonhankintaongelmien takia. Intendentuurin määräämä ruokalista oli voimassa toukokuun 27. päivästä lähtien, joka on esitettynä ohessa. Toinen asia on, saivatko vangit aina määrätyn määrän ruokaa. Esimerkiksi Lahden sotavankilan ruokajärjestys oli niukempi kuin Kuopion vankileirin.
KASARMIN RUOKAJÄRJESTYS:
Työttömille vangeille Työvangeille
Aamiainen: leipää 75 g Aamiainen: leipää 100 g
silakoita 200 g silakoita 200 g
voita 25 g voita 25 g
Päivällinen: leipää 25 g Päivällinen:leipää 50 g
lihasoppa: suolaliha 150 g lihasoppa: suolaliha 200 g
sianlihaa tai rasvaa 30 g sianlihaa tai rasvaa 30 g
ruisjauhoja 20 g ruisjauhoja 50 g
soppajuuria 30 g soppajuuria 50 g
Vankileirillä oli jonkinlaisia ruuanhankintasuhteita ympäristöön. Sairaala ja sairaanhoito oli suhteellisen hyvin järjestetty. Eräs näkemys on, että leirin kytkeminen sotavankilaitoksen intendentuuriin olisi kuolleisuuden perussyy. Leirin lääkäri Almar Harlin piti kesäkuun lopussa hyväsyttyä ruokajärjestystä riittämättömänä. Vangit sairastuivat yleiseen heikkouteen, jolloin lievä suolistotulehdus aiheutti kuoleman. Koska sairaspaikkoja oli vähän, vangit "kuolivat koppeihinsa". Harlin kiinnitti huomiota vielä siihen, ettei taloudenhoitaja ehtinyt kiireiltänsä järjestää elintarpeita. Intendentuuri katsoi, että noin 1800 kaloria päivässä riittää vankia kohti.
Elintarviketilanne oli koko maassa huono vuonna 1918, jopa niiden ihmisten kannalta, jotka eivät olleet joutuneet vankileireille tai suoranaisesti osallistumaan sotaan. Kuopion kaupungissa monet vähempiosaiset valittivat ruuan ja suojan puutetta. Kaupungin "herroja" pyydettiin kiinnittämään huomiota niihin leskiin ja lapsiin, jotka "puolialastomina värjötellen käyvät almuja pyytämässä". Elintarvikkeiden vähyyttä valitettiin ja todettiin, että ihmisiä sairastui lähes ilman syytä, koska ei saatu tarpeeksi jauhoja elintarvikekomitealta. Huoli nälkäkuolemista ilmaistiin viranomaisille. Edes maalta ei saanut hakea ruokaa. Nälkävuosien keinot jouduttiin ottamaan käyttöön kaupungilla:
Nälkä se jäi mieleen noilta ajoilta. Vaikka olin pieni ja ei sitä varmasti tullut nähtyä elintarvepulaa niin laajasta näkökulmasta kuin aikuiset, mutta kyllä mekin puuta kuivattelimme saadaksemme siitä kuoresta ravintoa itsellemme. (SKS, Joensuun perinnearkisto, Kansanrunousarkisto 1918, mikrokortti n:o 5906, Lähderanta, Unto Aalto.)
Jaakko Paavolaisen näkemyksen mukaan vankileirikatastrofilta olisi voitu välttyä, jos kaikki keinot olisi käytetty vankien hyväksi. Hän katsoo, että omaisten ruuantuonti leireille olisi pitänyt sallia ja pakettien ryöstö olisi pitänyt estää. Valtion toimesta olisi pitänyt antaa enemmän varoja vankileirien käyttöön ja vankileirien omaehtoista ruuanhankintaa leirien ympäristöstä olisi pitänyt sallia enemmän. Tätä toimintaa ainakin Kuopiossa yritettiin. Tällaiset näkemykset ovat kuitenkin jälkiviisautta, eikä muun yhteiskunnan auttamishalu punaisia kapinallisia kohtaan ollut itsestäänselvää:
Sitten sodan jälkeen kävin katselemassa sodan jälkiä, näky oli todellakin kauhea kyllä sen näki että sota oli tapahtunut. Ja aina vaan kuuli sanottavan nyt on roistot kiinni on on hyvästi asiat Sattuipa kaksi rouvaa kulkemaan edellämme ja puhuivat punaisten vaimoista ja lapsista ja sanoivat kyllä me ainakaan ei auteta joutavat kaikki kuolla. Kyllä en osannut odottaa tääläisia sanoja näiltä jotka ovat muka sivistyneitä.(1918 Arkisto, 12 [Leskinen], TA.)
Tarkasteltaessa vankien kuolinsyitä (ks. taulukko 3.), korostuu nälän aiheuttaman heikkouden merkitys. Suolikatari tai äkillinen suolitulehdus (Enteritis acuta) oli yleisin kuolinsyy. Tämä on huonon tai vähäisen ravinnon aiheuttama vaiva. Suurin osa näistä suolikataritapauksista ajoittuu juuri heinä- ja elokuulle. Samoin oli influensan laita.
Espanjasta alkanut ja espanjantautina tunnettu influenssaepidemia raivosi Euroopassa vuosina 1918-1920 aiheuttaen miljoonien ihmisten kuoleman. Se saavutti 1918 kohtalokkain seurauksin myös Suomen vankileireillä heikkentyneet vangit. Influenssaepidemian pahin vaihe oli heinäkuun lopussa ja elokuun alussa. Lappeenrannan vankileirin kuolleisuudesta 40 prosenttia ajoittuu influenssaepidemian puhkeamista seuranneelle kolmelle viikolle. Pelätyn isorokon aiheuttamat kuolemat jäivät lopulta melko vähäisiksi, sillä sen kitkemiseen kiinnitettiin huomiota riittävän ajoissa. Isorokkotapaukset ja sen aiheuttamat kuolemat ajoittuvat loppukeväälle ja alkukesään.
| KUOLINSYY | MÄÄRÄ | KUOLINSYY | MÄÄRÄ |
|---|---|---|---|
| Suolikatari | 117 | Aivokalvontulehdus | 3 |
| Influensa | 77 | Keltatauti | 2 |
| Sydänkohtaus, sydänheikkous, sydäntauti | 43 | Keripukki | 2 |
| Keuhkokuume | 31 | Ruusumätämyrkytys | 2 |
| Tuberkuloosi, keuhkotauti | 28 | Kaatumatauti | 1 |
| Isorokko | 19 | Kuppatauti | 1 |
| Ammuttu | 14 | Verenvähyys | 1 |
| Heikkous | 12 | Palohaavat | 1 |
| Vatsatauti | 12 | Aivohalvaus | 1 |
| Sisätauti | 5 | Mustarokko | 1 |
| Lavantauti | 4 | Ei tietoa (kuoli) | 91 |
| Punatauti | 4 | Yhteensä | 476 |
| Halvaus | 4 |
Yleiseen heikkouteen tai sydämen heikkouteen menehtyneet voidaan myös laskea ravinnonpuutostiloista johtuneisiin kuolemiin. Vaikka monet näistä olivat vankileirin mittakaavassa suhteellisen vanhoja, yli neljäkymmentävuotiaita, oli joukossa myös noin kolmekymmentävuotiaita.
Epäilemättä vangit olivat heikkoja:
--Niin huomattiin että taas kulettivat vankiraukkoja sukevalta päin ja kun nämä joutuivat yleisön kohdalle tuskin oli yhtäkään ihmistä joka ei olisi kyynelet silmissä tätä näkyä katsellessa, kuin ei tahdo huomata onko nämä ihmisiä vai luurankoja, ei nämä on todellakin ihmisiä ja kunnon kansalaisia joista valkoinen terrori on imenyt veren ja lihan, Ja näillä luurankon muotoisilla ihmisillä on heiniä käsissä joita syövät kuin luontokappaleet. (1918 Arkisto, 12 [Leskinen], TA.)
Huomattavan suuri määrä on niitä vankeja, joille ei ole merkitty kuolinsyytä. Heidän kohdallaan vankiluettossa mainitaan vain "kuoli" tai "kuoli (äkkiä) koppiinsa". Näiden henkilöiden varsinaista kuolinsyytä on vankiluetteloiden perusteella hankala ruveta arvailemaan, mutta luultavimmin he menehtyivät nälkään ja sairauksiin. Tosin Tikka ja Arponen ovat tutkimuksessaan Lappeenrannasta todenneet, että pöytäkirjoihin merkittiin ammuttuja vankeja "vain" kuolleiksi. Lähes puolet näistä tapauksista, joissa kuolinsyytä ei ole ilmoitettu, menehtyi Outukummun työsiirtolassa.
Outokummulta kuolinsyytä ei ilmeisesti yleensä ilmoitettu. Vain yhden vangin kohdalla ilmoitetaan, että hänet oli ammuttu karkaamisyrityksen johdosta. Valtaosa Outokummun menehtymisistä tapahtui heinä- ja elokuussa. Tämä puhuu sen puolesta, että heidän kohtalokseen koituivat jo mainitut nälän ja heikkouden aiheuttamat sairaudet.
Vankileirin sairaalakaan ei pystynyt pelastamaan kaikkia sinne joutuneita, vaikka olot sairaalaassa olivat varmasti hieman inhimillisemmät ja ruoka parempaa. Vankileirin sairaalan kapasiteetti rajoittui noin kahteensataan vankiin. Kesäkuun 13. päivänä sairaalassa oli 153 vankia, mutta heinäkuun lopulla ja elokuun alussa sairaalan vankimäärä ylitti kahdensadan vangin rajan. Syyskuun 12. päivänä sairaalassa oli enää 49 vankia.
Yhteydet sairaalasta vankileirille toimivat välillä melko huonosti ja esimerkiksi heinäkuun 1. päivänä sairaalan kirjanpidosta puuttui neljä vankia. Heidät merkittiin kuolleiksi, mutta täyttä varmuutta tästä ei ollut. Syyskuun neljäntenä alettiin kaipaamaan Aleks Niittystä. Hänet huomattiin kuolleeksi vasta pastori Kauppisen ilmoituksen johdosta. Niittynen oli menehtynyt jo 31. heinäkuuta.
Jaakko Paavolaisen mukaan Kuopiossa teloitettiin 24 punaista. Hänen mukaansa jokseenkin kaikki teloitukset olisivat tapahtuneet vankileirillä. Vankiluetteloissa mainitaan kuitenkin vain neljätoista ampumistapausta, joten ilmeisesti niin sanottuja laittomia teloituksia ei kirjattu vankiluetteloihin tai vanki ilmoitettiin vain kuolleeksi.
Niiden vankien kohdalla, jotka ilmoitetaan ammutuksi, on ampumisen syyksi ilmoitettu karkaamisyritys, esikunnan määräys tai vartijan vastustaminen. Esimerkiksi Otto Korhonen Karttulasta ammuttiin esikunnan määräyksestä 30. huhtikuuta. Vartijan vastustamisesta ammuttiin pitkänäperjantaina 28. maaliskuuta kivityömies Konttinen Kuopiosta ja ajuri Pekka Lääkkö (vankiluettelossa Lääkkönen) Kuopiosta:
Isäni kertoi myöhemmin näistä teloittamisista, ilman mitään kuulusteluja komennettiin miehiä riviin ja esimerkiksi joka viides ammuttiin. Näin meneteltiin Pitkänäperjantaina 1918. Isäni oli rivissä ja joka viides oli määrätty ammuttavaksi ja isäni sattui olemaan viides ja hänen vierellään kummisetäni Pekka Lääkkö, ja mitä tapahtui hän astui esiin rivistä ja sanoi ei tätä miestä hän on perheellinen ja kunnon mies, eikä ole sen suurempaa rikosta kun me muutkaan ei siis häntä vaan ottakaa minut minulla ei ole vastuuta tästä yhteiskunnasta eikä perheestä - - Ja niin hänet vietiin ja ammuttiin sinä päivänä. (TMT, 262:26 [Oranen], TA.)
Vaikka vankiluetteloon kirjattiin ampumisen syyksi vartijan vastustaminen, niin menettelytapa rangaistusta täytäntöönpannessa vaikuttaa työväenarkiston kertomuksen valossa epämääräiseltä. Eräs karkaamisyritys huhtikuun 20. päivänä aiheutti vankileirin mittakaavassa melko laajat kuulustelut, joissa kuultiin sekä vartijoita että vankeja.
Tuossa "mellakassa" kuoli kuusi vankia ja yhdeksän vankia haavoittui vaarallisesti tai lievästi. Kuulusteluissa vartiopäällikkö Tuure Lehtovirta kertoi, että oli saanut puhelimitse aseman kommendantilta tiedon, että 106 vankia saapuu junalla kaupunkiin. Hän lähti ryhmäpäälikkö Mannerin ja 20 vartijan kanssa vankeja vastaan. Koko operaation ajan oli "häiriö seurannut häiriötä".
Lähempänä kasarmia oli huutelu ja epäjärjestys vain pahentunut. Tultaessa kasarmin portilta vankilaan johtavan tien pimeimpään kohtaan alkoi hajaannus rivistöissä, jolloin Lehtovirta oli komentanut vankeja pysymään rivissä ja ampui kaksi laukausta "nagantistansa" ilmaan. Tuolloin alkoivat vangit juosta sivustaan ja samalla alkoi kuulua ammuntaa. Ammunnan tauottua hän komensi vangit riviin ja vei heidät vankilan ovelle. Tämän jälkeen hän palasi hakemaan loppuja vankeja.
Saatuaan kaikki vangit koppeihin Lehtovirta meni ruumiita laskemaan. Keittiön sammioiden luota löytyi kolme ruumista ja kaksi tieltä. Tien luota pensaikosta löytyi yksi ruumis ja pensakosta löytyi vielä toinen. Kuullessaan, että ruumiit viedään kellariin, tämä nousikin jaloilleen ja ilmoitti, että oli vain haavoittunut. Yhtään vankia ei ollut päässyt pakoon. Vartiopäällikkö Lehtovirran mielestä vankien rauhattomuudesta ja vilkuilemisesta päätellen kyseessä oli suunniteltu karkaamisyritys, jonka vain vartijoiden ripeä toiminta esti.
Vankien näkemys tapahtumista oli ainakin suunnitelmallisuuden suhteen toisenlainen. Mellakassa mukana ollut kurulainen kalastaja Kalle Vihtori Jokinen kertoi kuulustelussa tapahtumasta:
Että hän kulki joukon etupäässä samassa erään vanhemmanpuoleisen ja jalkavian takia keppiä käyttävän miehen kanssa, joka yhtenään kiroili ja kehoituksista huolimatta väliä jättäytyi jälelle, että lähellä vankilaa, kun jälleen oli komennettu pysymään riveissä ja siitä huolimatta muutamat vangit tungeksivat sivuille, kajahti pari laukausta, jolloin enimmät vangit alkoivat juosta ja että silloin kuului useampia laukauksia, jolloin näki edellä mainitun vanhan miehen kaatuvan, ja silloin oli jälempänä sivulla rivistä ja että vanki itsekin samassa rytäkässä sai kuulan vasempaan käsivarteen; että ammunnan alkaessa rivit olivat pahasti sekaisin, että vanki, joka selitti olevansa pahasti sairas ja muutenkin tuntui yksinkertaiselta ei tiennyt enempää asiaan valaisevaa, mutta yleensä vahvisti tapahtuman samanlaiseksi, kuin koskenniemi kertoi ja lisäsi, että K. kuulemat kirosanat olivat "Perkelekö tässä kävelee", olivat juuri tuon vanhan miehen miehen lausumia ja että ennen laukauksia eräs nuorehko mies juoksi sivulle rivistä jolloin laukaukset alkoivat. (Kuopion kasarminvankilan johtokunnan pöytäkirjat, KSVLA Ca1, KA.)
Kuulustelujen päätyttyä päätettiin Suomen sotajoukkojen ylipäällikön ratsuväen kenraali Mannerheimin karkausyrityksiä koskeviin määräyksiin nojautuen ampua karkaamisyritykseen syyllistynyt Niilo Manninen, joka oli haavoittunut vaikeasti karkaamisyrityksessä. Kaikki vangit olivat ilmeisesti tulossa Hämeen rintamilta, sillä mellakassa kuolleet vangit olivat kotoisin Hämeen läänistä nykyisen Pirkanmaan alueelta.
Kuopion läänistä kotoisin olevia vankeja menehtyi määrällisesti eniten, mutta se on luonnollista, sillä sieltä tuli myös määrällisesti selvästi eniten vankeja. Kuopion lääniläisten prosentuaalinen menetys kaikista kuopiolaisista vangeista oli noin 18 prosenttia.
Hämeen läänistä kotoisin olevia vankeja menehtyi määrällisesti toiseksi eniten, mutta prosentuaalisesti heitä kuoli eniten, noin 26 prosenttia. Kuolleisuuden prosentuaalisissa jakaumissa on huomattavaa vaihtelua. Mikkelin lääni ja Oulun lääni menettivät vain noin kuusi prosenttia vangeista Kuopion vankileirillä, mutta Hämeen läänin lisäksi Turun ja Porin lääni menetti noin 26 prosenttia vangeista. Viipurin lääni menetti hieman yli 13, Uudenmaan lääni lähes 13 ja Vaasan lääni lähes 21 prosenttia vangeista.
Turun ja Porin läänin korkea kuolleisuus selittyy sillä, että se sijaitsi kaukana Kuopiosta. Näin omaisten mahdollinen ruoka-apu oli mahdotonta. Turun ja Porin läänillä oli suhteellisesti johtava asema vankileirikuolleisuudessa koko maata ajatellen. Tämä johtui siitä, että Turun ja Porin läänistä oli vähiten vankeja oman lääninsä keskuksissa.
Myös Hämeen lääni kärsi suhteellisesti suuria menetyksistä koko maata ajatellen. Tämä näkyi myös Kuopion vankileirillä. Hämeen lääni joutui melko pahasti sisällissodan riepottelemaksi ja omaisten yhteydenpito vankileireille saattoi tästä syystä hankaloitua. Myös vankien kuljetukset paikkakunnalta toiselle vaikuttivat heidän fyysiseen ja henkiseen terveyteensä heikentävästi.
Suurimman paikkakuntakohtaisen menetyksen Kuopion vankileirillä koki Kuopion pitäjä, josta menehtyneitä tuli 61 henkilöä. Leppävirtaa kohtasi myös huomattavat menetykset. Leppävirtalaisia kuoli Kuopiossa 59. Kuopion naapurikunta Karttula menetti 21 henkeä Kuopion vankileirillä. Monet Hämeen läänin kunnat menettivät huomattavan määrän asukkaistaan Kuopiossa. Esimerkiksi ruovesiläisiä kuoli 22 henkeä ja Kangasala menetti 18 henkeä Kuopiossa. Tamperelaisia kuoli 14 Kuopion vankileirillä.
Ruoveden, Kurun ja Vilppulan seudulta tuotiin huhtikuussa paljon vankeja Kuopioon säilytettäväksi. Monien kohdalla tämä oli kuljetusten ja kovien oltavien vuoksi viimeinen matka:
--Ja joka ilta rukoilin, että isä tulisi kotio. Ja tulikin eräänä keväisenä päivänä tai iltana en muista sitä, mutta piti vaan käydä jokin muodollinen passin tarkistus Ruovedellä ja sitten hän olisi kotona. Mutta isää ei tullut. Hänet pidätettiin. Porvarien mielet olivat hyvin kärjistyneet silloin, niin oli toistenkin, en väitä. Isä joutui Vilppulaan vankilaan, josta myöhemmin Kuopioon. Sinne hänet haudattiinkin, "punikkien" yhteishautaan. (SKS, Joensuun perinnearkisto, Kansanrunousarkisto 1918, mikrokortti n:o 6018, Ruovesi, Sylvi Röykkee.)