Boethius runoili myöskin omana aikanaan seuraavasti:
Valtaa jos tahtonet saada,
sammuta mieles uhma.
Et kaulaasi paina silmukkaa:
älä sorru himon häpeään!
Vaikka kaukainen Intia maa
vapisee sun ikees alla
ja olis orjanas Ultima Thule
on valtas pohjaa vailla,
jos huoli sun seuranassa pysyy,
se musta ja vaikerrus murheen.
Näet korkeat nuo kuninkaat
istumassa hoveissaan.
Purppurata vaatteissa hehkuu,
turvana kylmät aseet.
Uhkaavat, polttavat silmät.
Rinnassa hakkaa viha.
Jos riisutaan ylpeyden viitat,
palvonnan turhat kohteet,
oitis huomannet: maan mahtavat
kahleita sielussa kantaa.
Sillä himon käärme myrkyn laskee
kuningasten sydämiin.
Heitä piiskaa sellainen raivo
kuin myrsky meren pintaa.
Murhe mieltä väsyttää ja kalvaa,
toivo hiipuu, piinaa.
Jos niin on herran sielussa monta
herraa korkeampaa,
ei hän siis itsensä herra voi olla
vaan julmien voimien orja.
Riidat rikkoo rauhan ja liiton.
Voima mi säätänyt lie taistoon
suureen käymään kaksi totuutt?
Kumpikin vahvana puolellansa
eivät taida liittoa tehdä.
Puuttuuko kiista keskeinen silti?
Kumpikin yhdessä toimia saattaa!
Ruumiin haudass' on ihmisen sielu,
saastunut sielu liekkejä karttaa:
voisiko huomata maailman langat?
Kas miten innosta hehkuu sielu:
tahtoo löytää sen, mik on totta.
Jospa se oikean tuntevi suunnan!
Vaan kuka vanhoja tietoja kaipaa
tai taas kulkevi tietoa vailla?
Ainapa toiveill' mielevä kohde
on. Kuka tahtoo seurata harhaa,
löytää harhan sen. Jos löytää jonkin,
kas miten tiedoton tuntevi kohteen?
Jos joku kohtais eetterihengen,
tuskin sen kokonaan sekä piirteet
huomais. Nyt miel on vankinaruumiin.
Kantaa kuitenkin yhä muistoja taivaan.
On muistoiss' yhä taivas, piirteet ei.
Koskapa totta sa etsiä mielit,
kuule nyt: et sinä kaikkea tiedä,
oikea siinä sun tietosi mitta.
Kosmos avartuu, muistavi mieles,
nähden muotoja korkean taivaan
Muistosikin ja kaik' mit' et muista,
liittyvät yhteen.
Runo1
Runo2