Etusivu

Kaapo
Kaapon kuvat
 

Petteri
Petterin kuvat
 

Vilkin-Vilpo
Vilpon kuvia
Vilpon suku


Calerux Beauty
Turasel
Eri-Haro


Kääpiöpinserit
Topi ja Sanni
Sohvi-kissa


Vilkkiläisiä
Suokkihistoriaa
Suomenhevoskuvia


Tekijä
Linkit
 

ERI-HARO

Ori Eri-Haro oli vanhan ajan työhevonen. Se oli syntynyt v. 1954. Sen emä Hetu oli I palkinnon kantakirjatamma ja se olikin omistajansa Eino Ala-Sankilan silmäterä. Haron isä puolestaan oli itse Eri-Aaroni. Haro oli kantakirjaori ja se oli II palkinnolla työhevoskantakirjassa. Raveissa pärjäämiseen sen juoksuvauhti ei riittänyt, vaikka suonissa virtasikin aikansa parhaan juoksijan Eri-Aaronin verta. Korkeutta tummanpunarautiaalla läsipäällä oli 158 senttiä ja massaa parhaina päivinään sillä oli yli 600 kiloa.

SUKUTAULU

Haro varsana

Hoidin ori Eri-Haroa serkkuni Päivin kanssa vuosina 1979-1983. Haro oli silloin jo vanha hevonen ja lähinnä tehtävämme oli sen viihdyttäminen sen eläkepäivinä. Sen verran orissa oli vielä puhtia, että se muutaman kerran kaatoi reen lähtiessään vauhdilla kotiin päin.

Luonteeltaan Haro oli hieman jörö. Koskaan se ei erityisemmin näyttänyt olevansa ilahtunut meidät nähdessään. Kuitenkin kerran ollessamme viikon verran poissa orin luota ratsastusleirin takia, oli se juossut ja hirnunut laitumella nähdessään polkupyörän tulevan laitumen portille. Tulija oli kuitenkin sillä kertaa äitini, joka oli komennettu tarkistamaan Haron vointi meidän poissaollessamme. Selvästi ori oli siis meihin kiintynyt, vaikkei "jäyhänä miehenä" voinut sitä näyttääkään...

Haro ja minä kesällä 1979

Ensimmäinen kohtaaminen Haron kanssa oli mielenkiintoinen juttu. Serkkuni Päivi oli hepoa ehtinyt viikon verran hoitamaan, kun kuulimme asiasta toisen hevoshullun serkkuni Sarin kanssa. No, mehän lähdimme heti Päiviä ja hevosta jäljittämään. Päiviltä vain oli tapansa mukaan mennyt oikea ja vasen sekaisin antaessaan meille ajo-ohjeita ja emme meinanneetkaan millään löytää oikeaa maalaistaloa. Serkkuni Sari kuitenkin oli aivan varma siitä, että tiesi mikä talo oli oikea, koska hän oli edellisyönä nähnyt talon unessa. Ja näin todella olikin ja niin osasimme kurvata pyörillämme aivan oikean talon pihaan!

Ensin alkuun kävimme Sankilassa Päivin kanssa vain Haroa hoitamassa (Sari oli poissa kuvioista, koska hän asui Helsingissä), mutta pikkuhiljaa meistä tuli talon "pikkupiikoja". Koska Eino ja hänen sisarensa Anna olivat jo iäkkäitä ja kolmas sisar Eeva, joka oli hoitanut taloutta, sai halvauskohtauksen eikä kyennyt enää koskaan palaamaan kotiin, otimme tavaksemme viikonloppuisin siivota koko talon, pestä viikon pyykit ja leivoimme myös pakkaseen pullaa ja kakkua tulevan viikon kahvivieraita varten. Sankilasta tulikin meille kuin toinen koti seuraavien neljän vuoden ajaksi.

Ajat kuitenkin muuttuivat. Ensin loukkaannuin minä keväällä -83 ja sitten Haro pääsi syksyn tullessa vihreämmille laitumille. Päivi kävikin sitten vain auttelemassa Einoa, joka oli jäänyt taloon yksin Annan kuoltua. Einokaan ei enää elänyt kuin vajaa vuoden ja niin oli eräs aikakausi Ala-Sankilan talon ja sen suvun historiassa päättynyt. Eino oli pitkän linjan hevosmies ja hänet oli palkittu usealla hevosjalostus- liiton palkinnolla ansioistaan hevoskasvattajana. Talossa oli nimittäin syntynyt monta hienoa ja palkittua suomenhevosta. Nyt talossa asuu uusi, nuori sukupolvi, mutta tallissa ei valitettavasti enää hevosia ole. Mutta kukapa tietää, vaikka Sankilassa vielä joskus kasvaisi jälkeen uusi polvi suomenhevosia...

Sari, minä, Haro ja Päivi

kuvat katri leppämäki