SUURI SEIKKAILU 2003
erään Otson silmin :)

Ennen seikkailua
Kolilla
Jälkimietteet
Nettikeskusteluja
Linkkejä
Takaisin kotisivulle

Vihdoin koitti odotettu toukokuun puoliväli, jolloin saimme ottaa suunnaksi Kolin. Tapasimme toisemme Helsingin rautatieasemalla. Olin tullut edellisenä päivänä Joensuusta Lappeenrantaan ja satuin Anun kanssa samaan junaan. Kun jatkoin seuraavana päivänä Lappeenrannasta Helsinkiin, sain matkaseuraksi Satun ja Raulin. Kävimme vielä varusteita läpi, vaikka paljonkaan ei ollut enää tehtävissä. Sen verran kuitenkin, että Rauli ehti Sokokselle ostamaan mäntysuopaa ja mie lisäsin pakkauksiini vielä kynsiharjan vaatteiden ym. pesua varten. Seikkailu saattoi alkaa! Ruuhkasuomi jäi taa ja majoittauduimme ensimmäiseen "leiriimme" junan vaunuun. Kännyköillä saattoi vielä hoitaa viiimeiset puhelut...

Matka meni toisiimme tutustuessa sekä enemmän ja vähemmän nukkuessa. Itse sain ihan hyvin uinailtua junan tasaisessa hyrinässä. Juna oli kuitenkin aamulla jo hyvin varhain määränpäässämme Joensuussa, josta jatkoimme eteenpäin kohti tuntematonta. Se olikin Seikkailussa sitä Seikkailua itsessään, kun ei koskaan aamulla tiennyt, mitä päivä tuo tullessaan.

Mie vähän mietiskelin, miten tänne asiat esittäisin ja päädyin siihen, etten kerro kronologisessa järjestyksessä vaan aihepiireittäin. Keskityn enemmän fiilistelyyn :)

Toiveita saa esittää lisäyksistä ja kysymykset ovat myös tervetulleita palautesivun kautta. Vastauksiakin on odotettavissa :D
Olen pyrkinyt ottamaan tänne mukaan sellaisia asioita, joihin olen jo monelle kotisivupalautteen kautta vastannut, eli mikä ehkä  kenties voisi kiinnostaa.

YHTEISLEIRI

Ensimmäinen tehtävämmehän oli soutaa kirkkoveneillä leiripaikallemme. Soutumatka sujui leppoisasti ja varsinkin Charlie kunnostautui johtamalla huutosakkia. Muistatteko... "Me mennään Suureen Seikkailuun, suoraan Kolin sydämeen..."
Leiripaikalle nousivat joukkueteltat ennätysajassa. En voi olla mainitsematta tässä sitä tosiasiaa, että tyttöjen teltta tuli vähän paremmin pystytettyä :)

Jotenkin tuntui, että yhteisleirissä kaikki vielä vähän hakivat paikkaansa. Onhan se selvää, kun 18 toisilleen tuntematonta laitetaan yhdessä leireilemään. Nopeastihan siellä jokainen alkoi paikkaansa ja tehtäviään löytää. Itse pidin mielestäni vielä aika matalaa profiilia. Pyrin juttelemaan ja olemaan kaikkien kanssa tutustuakseni, jospa vaikka kapteenin painava vastuu olisi siirtynyt minulle. Vältin kuitenkaan luomasta liian kiinteitä ystävyyssuhteita, jotteivat Kalliokäräjien tapahtumat joukkuejaossa toisi surua puseroon heti kättelyssä. Leirielämään tottuminen sujui kaikilta hyvin. En tainnut olla ainoa, joka vaistosi edessä olevan mielenkiintoisen ajan, parhaimmassa tapauksessa yli kuukauden!

Oikeanpuoleiseen kuvaan on ikuistettu kun pojat pulikoivat hyytävän jäisessä Pielisessä.

KALLIOKÄRÄJÄT
Seikkailun ensimmäinen tärkeä tapahtuma oli Kalliokäräjät. Itse selvisin ensikäräjillä helpolla Raulin valitessa minut joukkueeseensa ensimmäisenä. Olin siitä melko yllättynyt, vaikka kyllähän mie hyvin Raulin kanssa tulin toimeen. Otsolan perhe sai toinen toistaan rakkaampia jäseniä, mutta puolet upeasta joukkiostamme marssi Tarvakseen. Joukkuejaon jälkeen alkoi välitön spekulointi. Olihan se aivan totta, ettei joukkueemme.  vaikuttanut yhtä fyysiseltä kuin vastustajamme. Olin kuitenkin tyytyväinen päästessäni Otsoon ja jaksoin uskoa mahdollisuuksiimme. Leirissä alkoi vallita välittömästi erilainen ilmapiiri ja aloimme erottua toisistamme myös väreillä.
Kalliokäräjät toivat Seikkailuun pientä, tai ei aina aivan pientäkään sydämentykytystä. Vaikka itse koin oman asemani joukkueessa melko vahvana, silti käräjäpäivien aamuina rinkkaa pakatessa oli aina haikea fiilis. Tänään taas joku lähtee, ehkä minä tai ehkä joku fantastisista kavereista. Itsekin piti aina miettiä miten toimii, jos kapteenin vastuullinen taakka tulee kannettavaksi. Aina se ei ollut helppoa. Siinä tilanteessa, kun naisia oli jäljellä kolme, en olisi mistään hinnasta halunnut kapteeniksi. Olisi ollut liian vaikeaa päättää, lähettäisinkö Anun vai Taika-Kukan kotihinsa kulkemaan. Pientä taktiikkaakin tuli käytettyä ;)

Suuri Seikkailu oli melko suuri fyysinen koettelemus, mutta oli se koettelemus myös henkisesti, totta tosiaan. Koko ajan piti olla iskukunnossa säilyttääkseen paikkansa joukkueessa. Esimerkiksi kun kalmankarahka putosi päähäni, kipu ei todellisuudessa ollut mikään valtava. Menin tilanteessa vain aivan paniikkin sillä jos olisin saanut esim. aivotärähdyksen, seikkailu olisi saattanut olla ohitse kohdaltani.

Olisin luullut, että joukkueen jäsenen poistuminen olisi vaikuttanut enemmänkin omiin fiiliksiini. Jotenkin elämä vain jatkoi tuttua uomaansa, vaikka yksi olikin poissa. Käräjät ovat melkein haikeampia videolta jälkikäteen katsottuna. Muutenkin kun on niin kova ikävä kaikkia :(

TELTTASAARI
Monet ovat kysyneet sitä, että eikö siellä teltassa ollut ihan kamalaa nukkua. Minusta ei. Telttasaaressa oli paljon hyviäkin puolia. Porukka pysyi paremmin koossa ja siellä oli aitoa erämeininkiä. Ruuanlaitto sujui hyvin nuotiolla ja peseytyminenkin, kun isossa padassa lämmitettiin vettä. Jokailtainen striptease-show valvontaveneen miekkosille :D Tietysti kipinävuorot katkaisivat aina yöunta. Puiden tekeminen oli vapaasta oleskeluajasta pois  ja mökkisaaren sänkyjen patjojen paksuus muistutti omasta sängystä. Teltta oli onneksi valkoinen ja valoisa. Pakko mainita vielä omintakeinen tyylini nukkua mahallaan. Se oli avuksi teltassa enkä joutunut kärsimään lihaskivuista huonon nukkumisen vuoksi.
Mie olin varmaan vaikeimmin herätettävä yksilö kipinävuoroihin. Kerran nukahdin kesken kipinän ja Otsolan perhe sai herätä kylmissään. Kipinämme kiersivät yleensä nukkumajärjestyksen mukaan ja Juha-raukan tehtäväksi tuli kiskoa miut ylös.

Kohtaus eräältä yöltä:
Juha: Kaisa herää, siun kipinä alkaa
Kaisa: *Silmät harottavat ja tuijottavat tyhjyyteen* Ai miun?
Juha: No eiku Raulin, muuten vain ilmoitin siulle *virn*
Kaisa: *Silmät harottavat edellen* Ai Raulin?
Juha: No eiku siun, herää nyt!
Kaisa: *Katse edelleen jossain muussa maailmassa* Ai nyt?

MÖKKISAARI

Mökkisaaren hohtoa lisäsi varmasti se, että sinne mentiin AINA voittajina. Fiilis oli jo valmiiksi hyvä. Mökkisaaressa oli hyvä hoitaa pyykinpesua ja mie ainakin odotin aina viimeiseen asti, että pääsisin pesemään hiukset sinne. Alussa rytmi olikin hyvä, kun vaihtelimme Tarvaksen kanssa avainnippua. Loppujen lopuksi telttasaaresta tulikin kotimme, mutta vieläpä pääsimme mökkeilemään Tarvaksen lähdettyä kotiin.

Miun mielestä, ja ainakaan näin jälkeenpäin ajateltuna asumismuodolla ei ollut suurta merkitystä. Voitot olivat tärkeimpiä, eivät sampopalkinnot tai mökin avain. Tietysti olen ehkä keskivertoa erähenkisempi ihminenkin ja eräilyä sai kokea paremmin teltassa. Viimeisen avainkilpailun jälkeen kyllä mietitytti, miten teltassa saa akut ladattua kun on enää neljä ihmistä vahtimassa kipinää ja hoitamassa telttasaarella vaadittavia hommia.
Mökkisaaressa oli enemmän vapaa-aikaa, sauna ja pehmeät sängyt. Siinäpä se. Ei siis kovin paljon enempää plussia kuin teltassakaan.

Mökkisaarella ei siis ollut esimerkiksi paremmat ruuat, ainakaan suurta eroa ei ollut. Tosin silloin, kun ekaa kertaa sinne pääsimme, kuohuviinit odottivat pöydällä korkkaamista. Pakko kai antaa pientä selitystä siihen iltaan liittyen. Miun suusta tuli kai kutakuinkin sellainen kommentti, että "Nyt maistan ekaa kertaa elämässäni alkoholia!". On ihan totta, ettei miulle alkoholi maistu, mutta olen saanut epäröiviä kommentteja sanomisistani. Olenkin joskus juhlissa ruokalusikallisen verran jotain kuohuviiniä maistanut, mutta miusta sitä ei voi kutsua maistamiseksi. Nyt mie ajattelin, että on niin suuri juhlan aihe, että voisi juoda ensimmäistä kertaa koko lasillisen. Se oli kuitenkin niin pahan makuista, että lusikalliseen jäi nytkin :P Pitäisi vain rohkeasti pysyä valitsemallaan tiellä. Se oli vähän tyhmä teko ja kommentti, jonka olisi voinut jättää sanomatta ja tekemättä.
OTSOLAN PERHE

Siihenhän ohjelman tekijät ovat voineet vaikuttaa, että ovat valinneet mukaan erilaisia persoonia. Silti oli aika jännä, miten täydellisen erityyppiset joukkueet meistä kehittyi. Miun mielestä oli aika osuvaa, miten meidän väritkin kertoivat jotain. Tarvas oli värikäs oranssi ja värikästä oli heidän menonsa ja sanansakin. Me olimme hillitty vaaleansininen ja sellaisia ehkä luonteeltammekin. Riitoja ei Otsolassa syntynyt tai ainakaan lieskat eivät päässeet leimahtamaan asti.
Kuten jo alussa mainitsin, olin tyytyväinen päästessäni Otsoon. Tietysti Tarvaksessakin oli huipputyyppejä, mutta en olisi voinut antaa ketään otsolaista "vaihdossa" pois. Oikeastaan vasta videolta on selvinnyt, mitä kaikkia juttuja Tarvaksella on ollut. Onhan siellä varmasti huumori kukkinut ja olisi ollut hauskaa olla mukana pelleilemässä. Tylsää ei silti meilläkään ollut. Yksi parhaiten joukkueemme eroja kuvanneita tilanteita oli varmasti Seikkailun puolivälijuhlat. Tarvas vietti niitä villissä meiningissä mitä mielikuvituksellisemmissa asuissa. Me olimme kaikki pukeutuneet samanlaisiin ruutuflanellipaitoihin ja housuihin ja lauloimme Karjalaisten laulua koko joukkueen voimin. Saimme ehkä tahtomattamme aikaan komiikka, niin hullulta se varmasti näytti verrattuna Tarvas-meininkiin.

Sitä ovat monet kysyneet, kuka Otsoista oli kivin. Siihen on hirveän vaikeaa vastata, sillä me olimme kaikki toisillemme niin tärkeitä. Jokaisella oli oma tärkeä roolinsa. Anneli oli todella tärkeä henkilö diplomaattisuudellan joukkueemme hengen rakentumisessa vähättelemättä tietenkään kapteenin roolia. Raulista olen tarinoinutkin vähän myöhemmin.
Anu ja Taika-Kukka olivat myös tärkeitä. Anu on sanojensa mittainen  aito eränainen joka tekee eikä tuumaile. Taika-Kukan kanssa tunsin myös tietynlaista sielujen sympatiaa ja joskus kun halusi purkaa paineita "laulamalla tai leikkimällä", Taichi oli aina valmiina kaveriksi :)  Helenaa kunnioitan monella tapaa. Ihan jokainen mummo ei varmasti lähtisi kokeilemaan rajojaan vastaavanlaiseen juttuun. Helena antoi kaikkensa ja selvisi kunnialla. Voimaa oli kuin pienessä kylässä, se tuli todistettua esimerkiksi sampokisan soutuosuudessa.
Meidän miehet sitten. Noh, Markus oli miulle ainakin alussa kaikkein läheisin. Voi olla, että yhteisellä ammattitaustallammekin on jotain merkitystä, mutta Markusta on ollut vieläkin tosi ikävä. Markus on  todella hyväntahtoinen ja reilu tyyppi, mikä tuli esille monella eri tavalla. Onnellisia ovat ne lapset, jotka saavat olla eskarissa Markuksen ohjauksessa. Sieltä sitten turmeltumaan Kaisa-tädin ekaluokkaan... No vitsi vitsi :)

Juhan kanssa tulimme tutuiksi jo lehdistötilaisuudessa, sillä me muodostimme siellä haastatteluparin. Juha on huumorintajuinen heppu, jolla on kuitenkin myös järki ja tunne kohdallaan. Ainut mikä jäi kaivertamaan oli se, että jos jotain piti arpoa, se tehtiin aina korteilla Juhan toimesta ja mie aina hävisin. Byääääääh! MIE jouduin tyhjentämään huussin, MIE jäin ruotsalaisessa hipassa ekaksi hipaksi, Mie en saanut suklaapalaa arvonnassa.... hih :)

Hena sitten. Mainittakoon nyt heti alkuun, että meillä EI ollut mitään juttua eika mitään vipinää. Katsojat vain olisivat sitä Otsoonkin halunneet. Ei Kukkiksella ja Juhalla, ei Kukkiksella ja Raulilla,  ei minulla ja Henrillä ja kuvitelkaa, EI edes minulla ja Raulilla :D Me olimme kaikki tulleet seikkailemaan emmekä solmimaan suhteita. Kyllä me olemme tylsiä. Taas kerran. Ja Tarvaksella oli vaikka mitä?!
Tietysti kun porukkaa lopussa pienenee pienenemistään eikä muita ihmisiä ympärillä ole, toisen kanssa tulee ehkä läheisemmäksi ystäväksi kuin toisen. Henri oli miulle alussa tosi arvoitus ja luulin sekä pelkäsin, että kapteeniksi päästessään pudottaisi minut ensimmäisenä. Ajattelin ettei hän jaksa sähläämistäni, mutta olin ollut väärässä. Loppua kohti mentäessä aloimme ymmärtää toisiamme yhä paremmin ja huomasimme olevamme aikalailla samalla asenteella liikkellä.

Sanottakoon nyt vielä tässä, että pudottuani itse kisasta toivoin sydämestäni Henrin voittavan. Koin, että hän oli voittonsa ansainnut, sillä ilman Henriä Suuri Seikkailija 2003 ei välttämättä olisi edes ollut otsolainen. Jossittelu on tietysti turhaakin turhempaa.

Ensimmäisen avainkilpailun voitto oli aivan fantastista. Se sai viimeistään joukkueemme uskomaan omiin kykyihimme ja toisaalta ehkä taas Tarvas sai huomata, ettei meitä sovi aivan heittopusseina pitää. Muutenkin joukkueestamme löytyi monenlaisia kykyjä ja tehtävien jaot kilpailutilanteissa menivät sujuvasti.

Meillä vallitsi todella perheenomainen tunnelma, ehkä siihen vaikutti suuri jakauma ikärakenteessammekin. Otsolaiset pitivät toisistaan hyvää huolta. Herkuttelimme hyvällä ruualla, nukuimme lämpimässä ja hellimme toisiamme hieronnalla sekä kauniilla musiikilla... Aamuherätykset suoritettiin joskus kanteleella. Eräs päivä migreenikohtaus meinasi viedä ilon elämästä ja olin satuttanut varpaanikin. En voi ikinä unohtaa sitä, kuinka joukkue piti ja kantoi minusta huolta. Sain ruuankin telttaan kannettuna. Otso jyrää.
Muutama sananen sitten Raulista, kun siitäkin on paljon kysymyksiä esitetty. Ja saadaan pientä spekulointia tällekin sivulle :)
Mielestäni oli hyvä, että kapunamme oli Raulin kaltainen henkilö joka sai joukkueen järjestykseen ja asiat rullaamaan. En kuitenkaan väitä, etteikö kukaan muu sitä olisi pystynyt hoitamaan. Sekin oli jälkikäteen ajateltuna hyvä, että tietty turvallisuudentunne säilyi kun kapteeni pysyi samana. Kukkahan kantoi tosin yhden periodin kapteenin titteliä. Olihan se toisaalta väärin, että yksi ihminen sai käytännössä päättää joukkueen koostumuksesta. Raulille olikin kova pala kun Anu, hänen suunnitelmiinsa kuulunut finalisti joutui lähtemään.

Rauli on luonteeltaan tosi ahkera, tottunut aina puuhaamaan jotain. Anussa oli jotain samoja piirteitä. Kapteenia ei tietenkään tieten tahtoen halunnut ärsyttää, vaan toimia hänen toiveidensa mukaisesti. Siksi tunsi jotenkin huonoa omaatuntoa, jos meni telttaan lepäilemään, kun toiset paiskovat samaan aikaan hommia. Se rassasi varsinkin alussa, mutta loppua kohden mentäessä Raulikin ymmärsi levon merkityksen.

Toinen asia, josta Raulia on arvosteltu, on hänen suhtautumisensa muihin. Mie nyt en ottanut mitään henkilökohtaisesti, mutta  joku muu saattoi ottaa. Joukkueellammehan oli  inside-juttuna ns. tosimies -jutut, jotka tietyllä tavalla alensivat naista "Tosimies ei akkojen kanssa puita sahaa". Samoin hän puhutteli meitä nuorempia kakaroina tai vaippaköörinä. Mie otin ne jutut kyllä ihan Raulin huumorina :D

Eniten itseäni häiritsi Raulissa ehkä se, ettei hän tuntunut luottavan meihin muihin täysin. Itsekin sain kuulla joitain kommentteja tyyliin :"Niinkö sinä tyttö neuvot?" ja "Älä sinä kisälli käy mestaria neuvomaan". Vaikka kapteenin rooli on johtaa joukkuetta, muillekin pitäisi pystyä antamaan vastuuta. Tottakai Rauli sitä myös antoi. Ikävää oli katsella videolta myös esim. yösuunnistusta kun kuuli Raulin kommentteja nauriskuopasta tyyliin "juokse sinä Henri edeltä, anna niiden muiden löntystää sieltä perästä". Kaikella kunnioituksella ja kiitollisuudella Raulia kohtaan kuitenkin nämä kommenttini esitän.

TARVAS


Tarvaksen ihmiset jäivät sattuneesta syystä vähän tuntemattomimmiksi. Emme tavanneet Tarvaksen kanssa kuin kilpailu- ja käräjatilanteissa eikä silloinkaan suurimuotoiseen ajatuksenvaihtoon ollut aihetta. Vasta nyt videolta olen nähnyt, mitä kaikkea naapurissa on tapahtunut.

Tarvas tarjosi meille kaikissa kisoissa hyvän vastuksen ja varmaan myös päinvastoin. Alussa voitot menivätkin aika tasan, lopussa Tarvas kiri vähän ohi. Kilpailut käytiin reilussa hengessä, kuitenkin hampaat irvessä ja täysillä. Viimeisten kalliokäräjien jälkeen, kun Pekusta oli tullut kapteeni, Tarvaksen käytös muuttui täysin. He eivät esimerkiksi enää puhuneet meille sanaakaan tavatessamme. He ilmeisesti kehittivät jonkinasteisen vihan meitä kohtaan ja ajattelivat sen auttavan kilpailutilanteessa. Itseäni se ainakin kummeksutti, mutta toisaalta se sai meidätkin mieltämään Tarvaksen enemmän pahimmaksi viholliseksemme eikä vain vastustajaksi. Heidän ylimielinen suhtautumisensa meihin, meidän joukkueen "kriisi" ja siitä selviäminen sekä telttasaaressa kasvatettu sisu olivatkin luultavasti lopussa voiton avaimet, jolla Tarvas lähetettiin kotiin. Unohtamatta kuitenkaan uskomatonta taitoamme niin melonnassa kuin taktikoinnissakin :)
SAMPOKISAT

Sampokisoja oli yhteensä viisi:
Taitoturnajaiset, suokyykkä, käärmeenpesä, lampitaistelu ja hiekkasärkän shakkimestari.
Voitimme muuten vain yhden, käärmeenpesän. Taitoturnajaisista muistan varmasti loppuikäni jousiammunnan. Kieltämättä yllätyin itsekin, että pystyin paineen alaisena ampumaan kaksi nuolta tauluun, toisen jopa napakymppiin ja tuomaan joukkueellemme sen osakilpailun voiton.Myöskään suokyykkää EN voi unohtaa. Siitä minulta kysytään kaikista eniten kaupungilla. Mielestäni se ei ollut kauheaa, ei ylirankkaa, ei ällöttävää. Asiaan tosin vaikutti ehkä se, että kilpailuissa käynnistyi aina joku turbovaihde, jolloin ei huomannut vaikka sormessa olisi haava tms. Suokyykässäkään ei ajatellut liejun ällöttävyyttä vaan sitä, onko etumatkaa Tarvakseen. Olihan suolla juokseminen rankkaa, mutta jotenkin kisoissa vain jaksoi painaa.

Suokyykkä jätti muistoja myös korviimme. Ensiapuihmiset laittoivat meidät istumaan pöllille jonoon ja kaikki joutuivat korvatarkastukseen. Olin ainoa, joka selvisi puhtain paperein. Kaikki muut joutuivat korvapuhdistukseen, joka tapahtui valtavan ruiskun, kaarimaljan ja kirkkan nesteen avulla. Operaatio jakoi mielipiteitä :D Kuva tästä oikealla.
Käärmeenpesäkisa tuotti meille rakkolaastareita. Oujee. Kilpailu oli rennompi kuin mitä kuvittelimme poljettuamme valtavan ylämäen näköalatornille ja nähtyämme kiipeilyvaljaat. Henrin ja Anun uskomaton suoritus siivitti meidät lopulta voittoon, jota kaikki olivat eittämättä ansaitsemassa. Taika-Kukan kanssa ratkaisimme ongelman. Kun laatikko pamahti maahan, Taika-Kukka lähti jo juoksemaan kohti maalia ja huusi: "Saatko laatikon yksin?" Kokeilin nostaa sen maasta ja kyllähän se nousikin. Vastasin laatikon takaa vain jotain "Joo.....kai" Näytti aika koomiselta :D

Lampitaistelu jatkoi sampokisojen suo-teemaa. Sekin oli mukava kilpailu, tiukkakin. Siitä jäi mieleen kaatumisemme kanootilla. Miusta sekin oli lähinnä huvittavaa, lähinnä nauratti kun lampeen molskahdimme. Ikävää se oli sinänsä, että keräämämme renkaat molskahtivat mukana. Niitä olisi tarvittu salmiakkien saamiseen. Onneksi Tarvaskin jätti salmiakit rauhaan ja päätti perehtyä Kalevalaan :D Ne renkaat olivat muuten meidän tekemiämme. Me teimme 50 ja Tarvas 50. Illalla mietimme, minkälainen kilpailu renkaiden avulla saadaan aikaan. Emme osanneet kuitenkaan aavistella oikein vaan tyydyimme harjoittelemaan renkaiden heittelyä keppiin.

Hiekkasärkän shakki oli ehkä tylsin sampokisoista. Toisaalta oli hyvä, että mukana oli yksi puhtaasti ajattelua fyysisen kunnon sijaan vaatinut laji. ilmeisesti fyysiset lajit sooivat miulle paremmin, ainakaan shakkikisassa ei tullut niin kovaa latausta kun se oli vähän "hissuttelua". Pyrin huolehtimaan omista siirroistani, etten tulisi ainakaan syödyksi. Sain onneksi yhden palikan paaluunkin :)
AVAINKISAT

Avainkilpailuja oli viisi: Hiekkasaaren valtiaat, Mainarin aarre, Torpparin työpäivä, Sokea näkijä, Netsinrimmen usvat ja Kalmankallion taika.
Avainkilpailut olivat tosi hienoja ja moniosaisia, jotka lisäsivät jännitystä. Jossain vaiheessa saattoi saada suurenkin etumatkan, mutta uuden tehtävän tullessa vastaan etumatkan saattoi menettää yhtä nopeasti. Avainkilpailut olivat fyysisesti rankempia kuin muut kisat.
Avainkilpailuista voitimme kaksi. Ekan avainkisan voitto olikin toinen Seikkailun makeimmista voitoista. Meidän valttimme oli rauhallisuus, Tarvas sähelsi vähän liikaa. Ilman kaatuneita kanootteja kilpailu olisi ollut hyvin tasaväkinen.

Mainarin aarteessa joukkueemme "voitti", mutta voittomme hylättiin. Top10 kysymyksiin, joihin olen saanut vastata, on kuulunut "Mitä ajattelit kun Rauli hajotti ne saranat siitä arkusta?" Noh. Itse olin kyseisessä tilanteessa aika ulkopuolinen. Arkun ympärille oli kumartunut jo 7 tai 8 ihmistä ja katsoin etten enää mahtuisi siihen kuin säheltämään. Tietysti yritin heittää ideoita, mutta lukkoa tarkemmin näkemättä se oli vaikeaa. Yhtäkkiä arkku olikin auki, enkä edes täysin tajunnut kuka teki ja mitä teki.

Voitonjuhlat vain alkoivat. Kun myöhemmin sain kuulla asiasta tarkemmin, ajattelin heti, ettei voittoamme tietenkään voida hyväksyä. Sitä näytti miettivän myös muut, sillä tulomatkalla oli autossa hyvin hiljaista. Venerannassa saimmekin kuulla tuomiomme. Joku joukkueestamme sanoi, että tämä oli koko joukkueen ratkaisu. Ei miullakaan tullut mieleen alkaa ketään sormella syyttelemään ja osoittelemaan. Tilanne oli hieman paniikinomainen, sillä meillä oli reilun kolmen minuutin johto ja virheeksemme saattoikin koitua se, että pidimme voittoamme jo liian varmana. Kun Tarvaksen askelet alkoivat kuulua tunnelista, arkku repäistiin hätäisesti auki. En tiedä, kuinka ratkaisu olisi vaikuttanut, jos sen olisi tehnyt joku muu kuin kapteeni...

Torpparin työpäivään lähdimme vähän sekavin tuntein, sillä Rauli olisi halunnut ohjastamaan hevosta, muttei sanonut sitä tarpeeksi selvästi ja Taika-Kukka otti homman vastaan. Varmasti kaikki jännitimme Taika-Kukan puolesta siitä, kuinka hän onnistuisi. Kilpailu vaati äärimmäistä rauhallisuutta varsinki hevosen ohjastajalta ja olen sitä mieltä, että Taika-Kukka pystyi hoitmaan homman parhaiten joukkueestamme. Rauli ja Anu väänsivät renkaiden pultteja uskomattomalla vauhdilla.

Voiton sinetöi jälleen Raulin isku Kalmankarahkalla Hornanhalkoon, joka oli ripustettu roikkumaan ylös ladon seinään. Karahka meni poikki ja puolet siitä tippui päähäni. Säikähdin kamalasti, sillä tiesin, että saadessani esim. aivotärähdyksen olisi seikkailu ohi. Pääsin ambulanssin kyydissä venerantaan ja yöllä jouduin heräämään 2 tunnin välein tarkastusta varten, mutta kaikkien onneksi mitään vakavampaa ei tullutkaan.

Sokea Näkijä ja se päivä oli ehkä Seikkailun rankin. Meidät tultiin herättämään yöllä yhdeltä: "OTSO YLÖS; AIKAA VIISITOISTA MINUUTTIA! OMAT TAVARAT MUKAAN!" Siinä saattoi hampaat jäädä pesemättä... Taivalsimme n. 7 kilometrin matkan Kolin öisissä maisemissa kohti kilpailupaikkaa. Matkalla alkoi sataa paitsi vettä, myös lunta. Muuta emme kisasta tieneet kuin sen tosiasian, että Rauli on "jossain". Tämän kisan häviö oli siihen astisista rankin. Olimme antaneet mielestämme kaikkemme ja silti  Tarvas voitti meidät ylivoimaisesti. Juuri voiton ylivoimaisuus oli se, mikä sai miettimään joukkueemme mahdollisuuksia jatkossa. Olimme ihan märkiä, hikisiä ja väsyneitä ja tiedossa oli palaaminen telttaretkelle. Nopeasti tunnelma kuitenkin taas kohosi kun laitoimme teltan lämpimäksi, kuivat vaatteet päälle ja menimme jatkamaan kesken jääneitä yöuniamme. Päätimme syödä herättyämme. Herätys tapahtuikin vähän aiemmin kuin ajattelimme...

Milan kirkas ääni ilmoitti: Otso, oletteko valmiit 20 kilometrin vaellukselle. Mie olin aivan varma, että se on pilaa. Niin ajattelimme vielä kökkiessämme autoissa Hotelli Kolin parkkipaikalla. Kuvittelimme kaikkea tyyllin: "Ne huijaa. Oikeesti ne vie meidät saunomaan ja syömään hotellille, mutta haluavat pitää sen yllätyksenä." Vaellus oli kuitenkin totista totta. Muuten olin kaikin puolin tyytyväinen kaikkiin järjestelyhin, mutta tämä vaellus oli mielestäni vähän tyhmästi toteutettu. Jouduimme kävelemään ihan mieletöntä vauhtia, maisemia ei juurikaan ehtinyt ihailla. Sen lisäksi lähes kaikkia heikotti uni- ja ruokavajeen takia, eikä varmasti kukaan pystynyt nauttimaan retkestä aidosti. Vähän huonot muistot vaan saattaa jäädä seikkailijoille Kolin muuten niin upeista retkeilymaastoista. Voihan asian ajatella tietysti niinkin, että tänne pitää tulla uudestaan ajan ja eväiden kanssa. Ja se oli miusta ihan ok, että meidät haluttiin väsyttää. Seikkailu olisi voinut olla rankempikin ja kurjemmissa oloissa elämistä. Ehkä tuo oli jonkinlainen muistutus meille siitä, että mitä ihmettä te vingutte siitä, ettei ole sokeria.

Netsinrimmen usvat vain viilsi puukkoa haavassa lisää. Tässä kanoottikilpailussa saimme myös hyvän johdon Tarvakseen, mutta Tarvas otti ja meni loppukirillä ohi. Tuntui, että ensimmäisessä avainkisamelonnassa me olimme suunnitelleet kaiken huolella ja toimimme määrätietoisesti, mutta tässä toisessa melonnassa osamme olivat kääntyneet toisinpäin. Me vaihdoimme kesken matkan kammenpyörittäjiä ja melojia ja lopussa tapahtunut ohjausvirhe sinetöi tapiiomme jouduttuammer pyörteeseen. Tarvaksella oli samat vahvat miehet kammessa koko matkan ja loppusuoralla he ohjasivat itsensä määrätietoisesti uoman reunaan. Pakko oli siis jälleen myöntää: Tarvas oli parempi.

Kalmankallion taika oli viimeinen avainkilpailu. Muistan kun saavuimme kisapaikalle kalliolouhokseen. Ensimmäinen asia, jonka siellä havaitsin, oli kalmankarahka roikkumassa lammen yläpuolella n. 30 metrin korkeudella. Toivoin hartaasti, ettei kaikkien tarvitse olla sitä hakemassa. Eikä tarvinnutkaan, vaan Hena hoiti homman. Saimme jälleen hyvän lähdön, mutta jossain mystisessä välissä Tarvas meni jälleen ohi. Typerintä on kuitenkin syyttä Henriä tappiosta. Hän teki kaikkensa ja parhaansa, Tarvas vaan vielä vähän paremmin. Alun etumatkalla meidän olisi pitänyt päästä rakennushommiin paljon ennen Tarvasta, mutta aloitimme samaan aikaan. Se oli suurempi syy tappioomme.
TUONELANJOEN TAISTO

Heti alkuun täytyy kertoa tähän liittyvä aika hauska juttu. Eräät pahaa aavistamattomat tyttöset olivat olleet melomassa ja leiriytyneet yöksi juuri sille paikalle, josta meidän kisamme aamulla aikaisin lähti. He nukkuivat siellä rauhassa teltassaan ja yhtäkkiä heräsivät kun alkaa kuulua jörjetön meteli. Kun toinen tytöistä kurkisti teltasta, hän näki kymmeniä autoja ja ihmisä, Suuri Seikkailu -Hondat rivissä ja kuvaajat virittelivät kameroitaan nostureihin ym. Lisäksi väkeä kuin pipoa. ilme oli näkemisen arvoinen. Pää meni nopeasti taksin telttaan ja kohta sielä pistää kaksi päätä ulos. Olipa tytöillä ikimuistoinen aamu. Mutta, palataan kisaan. Tarvas jatkoi tuttua tyyliään, ei sanonut meille sanaakaan hyvänhuomen toivotuksesta puhumattakaan. Tunsimme todella olevamme toistemme vihollisia!

Ensimmäinen melonta alkoi ja jättäydyimme Tarvaksen perään, pidimme kuitenkin vain lyhyen välimatkan heihin. Melonta alkoi sujua, vaikka vene oli yllättävän raskas ja ainakin itse sain hakea sopivaa melomisasentoa. Kun istuin reunalla, jalkani ylettyi veteen. En kuitenkaan halunnut uittaa sitä vedessä, sillä se tuntui hidastavan vauhtia ja jouduin pitämään jalkaani mitä ihmeellisemmissä asennoissa. Välillä juutuimme kiviin kiinni, mutta niistä pääsi onneksi jotenkuten irti. Viimeinen jumitus oli pahin, jouduimme kaikki postumaan veneestä koskeen ja työntämään purttamme. Tarvaksen ohikin pääsimme jossain kivikkojutussa ja sen jälkeen lähdimme vetämään miljoonaa. Taktiikka puri ja saavuimme ensimmäisen päivän maaliin monta minuuttia ennen vihollisiamme. Tottakai iloitsimme, mutta emme liikaa, sillä mielessä oli katkerat tappiot monista kisoista, joissa olimme oleet johdolla ja silti hävinneet. Nollasimme miielemme ja aloimme valmistautua tulevaan.

Yöpaikallamme oli muuten hyttysten sukukokous. Siellä oli pakko verhoutua kaikkiin vaatteisiin jotteivat ne söisi hengiltä. Ja silti tykittivät & kuppasivat aika ahkerasti, ainakaan marimekon paita ei edes hidastanut huttusia.

Saimme etukäteen seuraavan päivän kartat ja Henri tajusi heti, missä kannattaisi oikaista maata pitkin. Henri oli muutenkin kartanlukijamme. Otimme taktiikaksemme oikaisumahdollisuuksien hyväksikäytön sekä sen, että etumatkamme turvin pysyisimme koko ajan Tarvakselta näkymättömissä. Juoksuosuudella päätimme lähettä Raulin ja Kukkiksen, sillä Rauli sanoi juoksevansa mieluummin ja minä taas meloin ihan mielellään. Henrin kanssa vedimme melontaosuuden niin täysillä kuin pystyimme, mutta sen aikana Tarvas oli saanut meitä vähän kiinni. Emme tienneet väliaikoja, mutta kisan lopussa meille kerrottiin, että juoksijoita kyytiin ottaessa väli oli ollut vain 3 minuttia.

En ollut koskaan ennen laskenut koskia paitsi kerran Ruunaalla ns. järjestetyllä matkalla, jossa meidänpiti vain istua isossa venessä. Vähän jännitti etukäteen, miten siinä onnistun. Kumiveneellä ei vielä niin, mutta toisena päivänä kosket piti selvittää inkkarikanootilla ja mie olin vielä meidän kanootin ohjaaja. Jos kanootti olisi kaatunut, monta tärkeää sekuntia ja jopa minuutteja olisi hukattu. Hienostihan se kuitenkin meni!!! Raulin ja miun yhteistyö pelasi loistavasti.

Koskiin pääsimme tutustumaan vielä kumirenkaiden kanssa. Siinä vaiheessa eroa oli kehittynyt jo n. 8 minuttia. Että jännitti!!! Tarvas vitsaili koko ajan odotuspaikalle, meidän joukkueessamme oli hyvin hiljaista. Kaikki keskittyivät täysillä. Uinti oli aika työlästä, varsinkin suvantovaiheissa. Tuntui, ettei liikkunut mihinkään vaikka täysillä potki ja riuhtoi menemään. Koskissa kulki kovaa. Muutama kosketus kiviin tuli, mutta ei sattunut. Taika-Kukan kanssa vain kiljuimme innosta. Vihdoin, upeimman kosken jälkeen näimme jotain mahtaavaa: MAALIN ja kaksi venettä odottamassa. Pojatkin näyttivät onneksi tulevan hyvää vauhtia, vaikka olivatkin vähän jääneet. Olimme suunniteleet, että Henri kiipeää ensin veneeseen ja kiskoo muut sinne. Emmehnä me Taika-Kukan kanssa malttaneet jäädä odottelemaan. Halusin veneeseen heti!!! Taika-Kukka roikkui toisella laidalla ja mie yritin kiivetä toiselta veneseen. Taika.-Kukka oli ihan pulassa kun vene melkein kaatui ja hän sanoikin "Hei, pitäskö meijän tehdä toisinpäin?" Mutta mie olin vaan että ei ei, nyt mennään eikä  meinata. Niinpä sitten lysähdin vennen pohjalle kuin kampela. Vedin myös Kukan veneeseen. Sellaista tunnelmaa ei ole montaa kertaa elämääsä ollut! Vielä kun saatiin jätkät veneeseen, voitonjuhlat saattoi alkaa.

ME TEIMME SEN!!!

Pääsimme saunomaan ihanaan vanhaan saunaan, jonka löylyt olivat pehmeimmät ja kosteimmat joissa olen ikinä ollut. Paikka oli kuvankaunis, viimeisen kosken vieressä. Tunnelma oli sanoinkuvaamattoman upea ja saa vieläkin palan nousemaan kurkkuun kun sitä ajattelee. Olimme kaikki sankareita ja Suuria Seikkailijoita!