SUOMETTUJAN TUNNUSTUKSIA
Kanava 3/2001

Syyskuussa 1981 Urho Kekkonen oli juuri jäänyt sairaslomalle, jolta ei enää töihin palannut. Ulkoministeri Paavo Väyrynen keskusteli ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä, miten Neuvostoliitto voisi toimia Suomen presidentinvaaleissa Ahti Karjalaisen hyväksi Johannes Virolaista ja Mauno Koivistoa vatsaan.

Väyrynen selosti keskustelun Ahti Karjalaiselle kirjeessä, joka tuli julkisuuteen elokuussa 1989. Vradimirov-kirjeestä käydyn mediasodan aikaan Neuvostoliitto oli liukumassa perestroikasta kohti kaaosta. Yya-sopimus oli voimassa. Suomi oli juuri liittynyt Euroopan neuvostoon. Sinä kesänä oli Taivaallisen rauhan aukion verilöyly. Syksyllä Berliinin muuri murtui. Ja jouluna nähtiin kapinallisten kotivideolle tallentama Nikolae ja Elena Ceausescun teloitus.

Vladimirov-kirjeestä syntynyt väittely mursi Suomen poliittisen pysähtyneisyyden. Siitä, mistä ei saanut puhua, voikin puhua. Taistelu keskittyi aluksi siihen, että ulkoministeri haki Neuvostoliiton vetoapua puolueensa sisäiseen presidenttipeliin. Kohu muuttui meteliksi kun Väyrynen kiisti kaiken ja ilmoitti, että kirje ei tarkoittanut sitä, mitä siinä luki.

Vladimirov-kirje ei ollut sensaatio siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta. Muutenkin jo tiedettiin, että Kreml oli vuosikymmeniä ollut Tamminimen kummisetä ja hallitusneuvottelujen osapuoli ellei erotuomarikin. Tehtaankatu oli mukana monen puolueen jäsentenvälisissä kiistoissa. Moni poliitikko oli rakentanut uransa hankkiutumalla Neuvostoliiton suurlähettilään ja KGB-residentin viestinviejäksi. Draama syntyi siitä, että kaikkien tietämästä asiasta saatin ensimmäinen täsmällinen dokumentti.

Keskustelu osoitti, että Neuvostoliitto osuus Suomen sisäpolitiikassa tuntui monen mielestä itsestään selvältä ja oli oikeastaan myönteiseltä. Onkin helppo osoittaa reaalipoliittisin perustein, että tiettyyn rajaan asti tällainen menettely oli viisasta. Sydän verta vuotaen on myönnettävä, että monesta ulkopoliittisesta ongelmasta selvittiin sillä epämukavuudella, että Neuvostoliitto ylitti sopivaisuuden rajat Suomen sisäpolitiikassa.

Vladimirov-jupakka paljasti kuitenkin yllättävää älyllistä pelkuruutta. Suomettumisesta oli etua monen poliitikon uralle. Heillä kaikilla ei kuitenkaan ollut voimaa jälkeenpäin arvioida toimintansa filosofista sisältöä. Se on eri asia kuin arvio suomettumisen poliittisista tavoitteista, historiallisesta merkityksestä ja sillä saavutetuista tuloksista.

Useimmat kylmän sodan aikana toimineet keskeiset poliitikot ovat myöntäneet suomettumisen, vaikkakaan eivät kovin aktiivisesi katuen. Ahti Karjalaisen sanoi Väyrysen Vladimirov-kontaktista, että se nyt oli sellaista aikaa, nyt on toinen aika. Jotkut muut vaikenevat, ja toiset eivät myönnä kysyttäessäkään mitään, kuten Väyrynen.

Väyrysen viattomuuden vakuutus Vladimirov-jupakassa perustui siihen ajatukseen, että hänen puolueensa etu ja isänmaan etu ovat yhtä, eikä tästä kaikesta ollut haittaa hänelle itselleenkään. Väyrynen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen puoluejohtaja, joka päätteli näin ja toimi sen mukaan. Hänelle riittävä älyllinen ja periaatteellinen puolustus suomettumissyytöksiä vastaan oli se, että niin tekivät kaikki.

Suomettumisella edistettiin oikeaa asiaa tekemällä vääriä asioita. Siinä menee moraali umpisolmuun. Valtiollisessa ahdinkotilassa melkein kaikki keinot perushyvän tavoittelussa ovat mahdollisia. Se on kuitenkin hyvin vaarallinen tie. Siksi sen filosofinen sisältö on tärkeä.

Periaatteellinen kannanotto suomettumiseen ei nyt enää vaikuta mihinkään. Se ei muuta menneisyyttä. Historiaa arvioidaan joka tapauksessa historiantutkimuksen menetelmin, vaikka arvioinnin kohteet kuinka sievistelevät. Jotakin suomettumisen tilinpäätös kuitenkin kertoo. Ainakin se valottaa mukana olleiden poliittista persoonallisuutta.

Omakuva

Olin Vladimirov-paljastuksesta syntyneen mediasodan käynnistäjä ja osapuoli. Selostin kirjeen sisällön kirjassa, jonka tein yhteistyössä Ahti Karjalaisen kanssa hänen arkistomateriaalistaan. Kun Väyrynen väitti esittämääni referaattia vääräksi, julkistin kirjeen kokonaan. Se oli vähintäänkin hyvien tapojen vastaista, mutta asia oli niin tärkeä, että otin riskin.

En ihmettele, että monen mielestä toimintani Vladimirov-jupakassa oli hurskastelua. Viljelin puheenvuoroissani tarkoituksellisen korkealentoista isänmaallisuutta. Halusin luoda vastapainon Väyrysen “olen aina oikeassa”-retoriikalle. Jo silloin ja varsinkin myöhemmin mietiskelin, miten puhtaita jauhoja sitten on omassa pussissani. Mitenkähän minun suomettumisaikana julkaisemani tekstit mahtavat kestää jos niitä arvioidaan samoilla perusteilla kuin arvioin Väyrystä Vladimirov-jupakassa.

Olen nyt uskaltautunut vähän selvittämään sitä itselleni poimimalla neljännesvuosisadan kattavasta kotiarkistostani kirjoituksia, joiden aiheeseen tai ajankohtaan sisältyi ilmeinen kiusaus langeta suomettumisen syntiin. Tällainen epäsystemaattinen valintatapa ei täytä alkeellistakaan luotettavuusvaatimusta. Joku toinen valitsisi toiset jutut ja saisi ehkä vähän toisenlaisen kuvan suomettuneisuuteni asteesta.

Tämä ei ole siis tutkimus vaan muistelman tapaan syntynyt omakuva. Se ei kuitenkaan ole pelkästään sitä, mitä haluan itsestäni kertoa. Joudun ottamaan huomioon sen mahdollisuuden, että joku joskus lukee läpi koko materiaalin. Jos yritän kovin räikeästi juksata lukijaa, kiinni jäämisen riski on ilmeinen.

Luulisin, että suomettumiseni oli 1970-luvulla jokseenkin yleisen standardin mukainen. Sen ajan juttuja nyt jälkeenpäin lukiessa posket kyllä punottavat. Niistä tosin puuttui poliittinen kiihko, mutta sen sijaan niistä hehkui isänmaallinen innostus. Siihen aikaan olin valmis hyväksymään machiavellismin pohjalta melkein mitä vain, kunhan siitä oli etua Suomelle. Silloisissa oloissa se johti väistämätä suomettumaan.

Oman tulkintani mukaan pystyin 1970- ja 1980-lukujen taitteesta lähtien ottaman edes vähän älyllistä etäisyyttä vakiosuomettumiseen. Ajatteluni näyttää 1980-luvulla olleen suunnilleen sellainen, että suomettumiseksi nimetty politiikka oli kyllä aikansa oloissa perusteltua, mutta tämä ei saa estää tilanteiden ja toiminnan älyllistä arviointia ja ilmiöiden kutsumista niiden oikeilla nimillä:

Neuvostoliitto oli ideologisesti ja sotilaallisesti aggressiivinen imperiumi. Neuvostoliitto uhkasi Suomea. Suomi alistui painostukseen. Neuvostoliito kutsuttiin usein osalliseksi sellaisiinkin Suomen sisäisiin tilanteisiin, joihin ei ehkä muuten olisi pyydetty isällistä ystävän neuvoa. Neuvostoliiton painostusvoimaa käytettiin myös sellaisissa sisäpoliittisissa tilanteissa, joissa ei ollut kysymys isänmaan vaan suomettajan itsensä edusta.

Kuvaan suomettumisuraani takaperin 1980-luvun alkupuolelta 1960-luvulle. Ensin tulevat ne asiat, joita ei tarvitse niin kovasti punastella. Ja sitten ne, jotka hävettävät.

Grenada ja Afganistan

Kirjoitin Helsingin Sanomien kolumnissa 15.12.1983: “Grenadan maihinnousun YK-käsittelyssä Suomi soi itselleen sen ylellisyyden, että tuomitsi hyökkäyksen. Se tuntui hyvältä hetken aikaa. Sitten käsittelyyn tuli vuosittaisen rutiiniin kuuluva päätöslauselma Afganistanin miehityksestä. Suomi pidättäytyi äänestyksestä. Se tuntui pahalta, mutta oli linjakasta puolueettomuuspolitiikkaa.”

Suomen virallisen selityksen mukaan Grenada ei ollut suurvaltojen välinen kiista, sillä monet Nato-maat äänestivät Yhdysvallat tuomitsevan päätöslauselman puolesta. Tätä en nielaissut. Kirjoitin: “Kukaan ei voi kuvitellakaan Suomen ottavan kantaa Varsovan liiton jäsentenvälisiin erimielisyyksiin. Siksi on paras pysyä erossa myös Naton perheriidoista.”

En hyväksynyt sen enempää Afganistanin kuin Grenadankaan miehitystä. Koska Suomi ei tuominnut ensinmainittua, sillä ei ollut varaa tuomita toistakaan. “Grenada-äänestyksen todelliseksi sisällöksi jää se, että kun kaukana oleva suurvalta käyttää vähän voimaa pientä maata kohtaan, Suomi uskaltaa äänestää vastaan. Näin pidetään kansa reippaalla mielellä.”

Sitä vaan jään ihmettelemään, miksi kirjoitin “linjakasta puolueettomuuspolitiikkaa”. Jutun ideanahan oli osoittaa, puolueettomuus ontui. En edes nyt jälkeenpäin pysty keksimään sananvalinnalle muuta selitystä kuin että siinä oli suomettunut pukinsorkka. Paasikiven- Kekkosen linjan mukaisena oli totuttu pitämään kaikkea, minkä ajateltiin pitävän Neuvostoliiton aloillaan. Tässä tapauksessa oli Paasikiven-Kekkosen linjan mukaista tuomita toisen suurvallan aggressio ja hyväksyä vaikenemalla toisen hyökkäys. Sellainen ei ole puolueettomuuspolitiikkaa.

Tamminiemi

Helsingin Sanomat julkaisi 31.8.1980 arvosteluni presidentti Urho Kekkosen 80-vuotispäivän kunniaksi julkaistusta Tamminiemi-kirjasta. Se on tiivistelmä hänen turvallisuuspoliittisista puheistaan, elämäntyön yhteenveto.

Jutun lukeminen melkein kaksi vuosikymmentä myöhemmin on sillä tavalla kiusallinen kokemus, että teksti on auttamattoman mairea. “Myllykirjeiden tuittupäinen kartanonherra on mennyt. Tamminiemen Kekkonen on valtioviisas filosofi, joka ajattelee syvästi ja puhuu lyhyesti. Hän on kansallisen edun profeetta, kyynikko, jota hallitsee isänmaanrakkaus.” Voin puolustautua vain sillä, että Kekkonen ei ole ainoa presidentti, jonka kirjaa olen ylistänyt. Olen kehunut estoitta kaikkia hyvinä pitämiäni kirjoja, miksi istuvan presidentin kirjaa ei saisi kiitellä, jos se kestää sen?

Muuten Tamminiemi-arvosteluni lukeminen ei ole jälkiviisauden valossa kovin rankka kokemus. Useimmat siinä olevat asiat ovat edelleen jotakuinkin kelvollisia. Kävin jutussa läpi Kekkosen turvallisuuspoliittisen ajattelun tärkeimmät teemat: puolueettomuus, kehitysapu, kansallinen itsekkyys, vapaus, demokratia, yya-sopimus, Pohjola, Neuvostoliitto. Kärjistin niiden sisällön valitsemalla korostukset ja sitaatit niin, että ne olivat mahdollisimman etäällä ajan virallisesta liturgiasta, mutta silti aitoa Kekkosta.

Jos puolueettomuuspolitiikka ja kansallinen etu joutuvat ristiriitaan, puolueettomuus väistyy. Kehitysmaapolitiikassakin on aina muistettava asioiden tärkeysjärjestys ja maan etu, muuten ulkopolitiikasta tukee ajanvietettä. Tiedämme itse parhaiten, mikä on meille hyväksi. Vaikka maailma muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteisen pohjoismaisen kansanvallan kannalle, jos kansa niin tahtoo, kuten Kekkonen arveli sen tahtovan. Pohjoismainen tasapainon toimivuus näkyy myös siinä, että Norja on Natossa.

Jutussani ei esiinny kertaakaan sanoja ystävyys, luottamus, yhteistyö, avunanto. Käsittelen siinä lähinnä isänmaata, kansallista etua ja Skandinaviaa. Neuvostoliiton nimi esiintyy vain pari kertaa, ja silloinkin lauseen alisteisena osana, ei subjektina eikä objektina. Tämän kaiken havaitseminen nyt jälkeenpäin tuntuu hyvältä, mutta se on laiha lohdutus. Niin paljon historiallisesti niin totta ja niin keskeistä jäi jutussa sanomatta.

Kirjoitukseni rivien välistäkään ei löydä vihjaustakaan siitä, että perustuslaillisuuden raja-aidat ryskyivät Kekkosen henkilökohtaisessa vallankäytössä. Ei häivähdystäkään siitä, että Kekkosen ulkopoliittisen linjan sisäpoliittisessa läpiajossa hänen tärkeimmät liitolaisensa olivat Tehtaankadun eksellenssi, KGB:n harmaa eminenssi ja Kremlin herrat. Siltä osalta olin mukana suomettumisen salajuonessa. Jätin sanomatta kaikkien tietämän asian, vaikka se on aivan keskeinen.

En silti pidä itseäni ihan toivottoman henkilöpalvojana. Vain pari viikkoa ennen Tamminiemi-kirjan arvostelua irvistelin kolumnissani sydämeni pohjasta niille vuorineuvoksille, jotka päättivät kunnioittaa päämiehen 80-vuotispäivää keräämällä kuntourheilua tutkivan UKK-instituutin peruspääoman (Helsingin Sanomat 22.8.1980).

Pidin hyvänä ajatusta UKK-instituutista. Osoitin säälivää ymmärtämystä niille perässähiihtäjille, joiden näkövinkkelistä Kekkosen urheiluansiot ovat päällimmäisiä. Olin jyrkästi sitä mieltä, että Kekkosen elämäntyössä on merkittävämpiäkin ulottuvuuksia kuin hänen urheiluansionsa. Esitin UKK-instituutin toimialaksi turvallisuuspolitiikan tutkimusta. Syntymäpäivärahasto “pitäisi käyttää kansallisesti merkittävään työhön eikä puuhastelun tutkimiseen. Jos urheilusta ja ulkopolitiikasta toisen on oltava rempallaan, olkoon se urheilu”.

Talvisota

Talvisodan syttymisen 40-vuotismuiston kunniaksi ilmestyi uusintapainokset kahdesta aihetta käsittelevästä klassikosta: J.K.Paasikiven muistelmat toiminnastaan Moskovassa talvisodan aattona ja sen jälkeen sekä Max Jakobsonin uraa uurtava tutkimus Diplomaattien talvisota. Kirjoitin niistä Helsingin Sanomille arvion, joka julkaistiin itsenäisyyspäivänä 1979.

Otin lähtökohdaksi tuon ajan tavanomaisen viisauden, että Suomi hävisi talvisodan, ja saa syyttää siitä itseään. Onneksi koko pitkä juttu on tämän väittämän kriittistä tarkastelua, ja lopputulos on vivahteikkaampi kuin alkuisku.

Kirjat osoittivat tulkintani mukaan, että Stalinin Suomen-politiikka oli johdonmukaista. Aina kun hän kiristi kuristusotettaan Suomesta, taustalla oli Euroopan kokonaistiulanteessa tapahtunut liikahdus, joista jokainen lisäsi Saksan uhkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Stalin kiristi Suomen-politiikkaansa siksi, että samaan aikaan hän kiristi politiikkaansa Neuvostoliiton koko länsirajalla. Suomen ahdistelu oli siis loogista, mutta looginen oli myös Suomen reaktio. “Sitä, joka tuntee hirttosilmukan kaulassaan, ei paljon lohduta tieto hirttäjän loogisista motiiveista.”

Kuvasin, miten talvisota alkoi Leningradin sotilaspiirin ideologisena valloitussotana, se oli sosialismin ristiretki vääräuskoisten pelastamiseksi oikealle uskolle. Kun se ei onnistunutkaan, siitä tuli yleisliittolainen sota, jota Moskova johti. Samalla se kuitenkin muuttui ideologisesta sodasta tavalliseksi turvallisuuspoliittiseksi sodaksi. Siksi Stalin hyväksyi rauhansopimuksen, joka ei ollut Suomen täydellinen antautuminen. Se vain lykkäsi Suomen sovietisoinnin epämääräiseen tulevaisuuteen.

Pohdin Talvisodan ihmettä, joka oli muutakin kuin se, mitä rintamilla tapahtui. Kirjoitin, että ihmeen takana oli ennen muuta “suomalaisen työväenluokan poliittinen valinta. Vastoin odotuksia myös suomalaiset kommunistit lähtivät valkoisen kenraalin johdolla sotaan maailman proletariaatin isänmaata vastaan.” Vaikka Neuvostoliitolle olisi ollut mahdollista murskata Suomi sotilaallisesti, sen olisi ollut vaikea tukahduttaa talvisodan osoittamaa patriotismia. Kansallishenki oli rämettänyt suomalaisen proletariaatin vallankumouksellisuuden.

Kirjoitin siitä, miten kansallismielisyys on tuttu ilmiö toisen myös maailmansodan jälkeiseltä ajalta. Muodikkaat 1970-luvun kansalliset vapautusrintamat osoittavat, että huipputehokkaatkaan asejärjestelmät eivät pysty nujertamaan kansallista tahtoa. “Viime aikoina se on monessa tapauksessa toiminut Neuvostoliiton hyväksi. Talvisodassa se haittasi Neuvostoliiton tavoitteiden saavuttamista.”

Kirjoitin myös Paasikiven linjasta, joka silloisen liturgian mukana merkitsi ikuista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Esitin tämän vulgaaripaasikiviläisyyden rinnalle historiallista paasikiviläisyyttä. Paasikiven ajattelun ytimenä on näkemys siitä, että pienen maan täytyy sovittaa politiikkansa eurooppalaisen tilanteeseen niin, että se takaa turvallisuuden. Kun olosuhteet muuttuvat, linjakin muuttuu. Tämä näkökohta johti Paasikiven vuosikymmenien mittaan erilaisille linjoille.

Sortovuosien aikana hän kannatti yhteistyötä tsaarin hallinnon kanssa. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän tukeutui Saksaan. Talvisodan aattona hän kannatti taipumista Neuvostoliiton vaatimuksiin. Välirauhan ja jatkosodan alkuvaiheen aikana hän oli saksalaissuunnalla. Jatkosodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen hän päätyi siihen, mitä sitten sanottiin Paasikiven linjaksi. Puolen vuosisadan aikana oli viisi Paasikiven linjaa. Kaksi niistä tukeutui Saksaan ja kolme Venäjä-Neuvostoliittoon.

Paasikiven linjan ytimenä on hakea vahvin mahdollinen yhteistyökumppani. Sodan jälkeen Neuvostoliito näytti olleen sellainen. Paasikivi sovelsi siihen samaa periaatetta kuin Saksaan uransa aikaisemmissa vaiheissa. Ideologia ei saa rajoittaa turvallisuuspolitiikkaa.

Valtavirrassa

Kirjoituksistani 1970- ja 1980-lukujen taitteessa ja sen jälkeen näkyvä suomettuneisuus ei ole ainakaan ajan standardimallin mukaista. Olin sentään kehittänyt suomettumiselleni ikioman vivahteen. Silti en voi ylvästellä kovin korkealla profiililla. Suomettuneisuuteni ei ollut vähääkään omaperäistä 1970-luvulla, ja sen valtavirran vaikutus näkyi puheissani ja kirjoituksissani vielä joskus 1980-luvun alkuvuosina.

Esimerkiksi keväällä 1980 kävin Keski-Suomen Paasikivi-Seurassa puhumassa Suomen ulkopolitiikasta yya-sopimuksen valossa. Liturginen tekstini olisi kelvannut kenelle tahansa ulkopolitiikan leipäpapille: “Avoin neuvotteluilmapiiri teki mahdolliseksi sen, että vuosisataisista vihollista tuli yhteistyökumppanit. Se ei ollut tulosta sen enempää Neuvostoliiton sanelusta kuin suomalaisten nöyristelystäkään. Se oli normaalin neuvotteluprosessin tulos, joka osoitti, että politiikka ei ole vain oppi voimasta. Se on myös oppi viisaudesta.” (Keskisuomalainen 3.4.1980)

Pari vuotta aikaisemmin olin suomalais-italialaisessa historiantutkijoidenkokouksessa Perugiassa. Todistelin siellä suomettumisen menetelmäksi, joka osoittaa, että “ulkopolitiittisen päätöksenteon ainoana perusteena ei ole kapeasti rajattu oma etu. Se ottaa huomioon myös muiden turvallisuuspoliittiset tavoitteet... Se ei merkitse kyllä myöskään omista eduista luopumista. Siinä keskitytään niille alueille, joilla yhteistyö on mahdollista ja vältetään asioita, joissa yhteentörmäys on väistämätön.” (Helsingin Sanomat 27.11.1978)

Lausuma sopi Helsingin Ety-kokouksen jälkeiseen kansainväliseen ilmapiiriin hyvin, mutta ei kestä kevyttäkään älyllistä arviota. Suomen ulkopolitiikan keskeisin perusta kylmän sodan aikana oli yya-sopimus. Se oli solmittu vastoin suomalaisten aitoa tahtoa. Se oli sotilaallinen yhteistyösopimus. Se siis keskittyi alueelle, jolla etujen yhteentörmäys oli väistämätön. Koko Suomen turvallisuuspolitiikan pääsisältönä oli rimpuilu mahdollisimman etäälle yya-sopimuksesta, jotta siihen sisäänkirjoitetut Suomen edun vastaiset riskit eivät alkaisi toteutua.

Suomettumisen varsinainen profeetta Walter Laqueur osallistui 1978 Suomessa käytyyn ulkopoliittiseen keskusteluun. Hän esitti suomettumisen rinnalle toista vaihtoehtoa, joka on Sven Tuuvan “äl yli päästä perhanaa”-linja. Vastasin hänelle kiukkuisesti monessa yhteydessä. Suomettuneisuuteni ydin on Helsingin Sanomissa 28.1.1978 julkaistussa mielipidekirjoituksessa.

Kirjoitin siinä, että Suomi ottaa huomioon myös Neuvostoliiton turvallisuusintressit ja sovittaa ne omiin tavoitteisiinsa. “Erikoista tässä on vain se, että tämä ei tapahdu vasta kriisin tullessa ja uhan edessä. Se tapahtuu kaiken aikaa, systemaattisesti, hallitusti ja rationaalisti. Jos joku sanoo sitä suomettumiseksi, niin ei se mitään haittaa. Mitä häpeämistä siinä on, että suomalaiset ottavat etukäteen huomioon ne asiat, jotka politiikassa on joka tapauksessa otettava huomioon. Kaukoviisaus on viisauden paras laji.”

Kieltäydyin häpeämästä sitä, että vältämme sanomasta ääneen sellaista asiaa, josta voi olla maalle vahinkoa. Vapautta ei voi mitata sillä, kuinka äänekkäästi muita moittii. Laquerin kuvailemaa täydellistä riippumattomuutta ei ole olemassakaan. Sitä on kyllä mukava kuvitella, “mutta ne, jotka ovat rakentaneet käytännön politiikkansa tälle pohjalle, ovat jo kauan sitten hukkuneet historian myrskyihin liput hulmuten....Sven Tuuvan aika ulkopolitiikassa on ohi. Rohkeuden ja rehellisyyden lisäksi tarvitaan myös järkeä.” Suomettumisen “right or wrong - my country”-perusteta ei voi esittää juurikaan tätä jyrmäkkäämmin.

Yhtä tuikealla mielellä olin edellisen vuoden itsenäisyyspäiväpuheessani Nurmijärvellä. Totesin, että vanhan Venäjän keisari tai valkoiset kenraalit eivät ikinä olisi suostuneet Suomen itsenäisyyteen, mutta Lenin suostui. Todennäköisesti totta joka sana, mutta samalla suomettunut puolitotuus. Sanomatta jäi se, mikä asiassa on historian kannalta tärkeää, ja minkä jo silloin tiesin ja tajusin; toimijan tahtotila ja tarkoitus. Lenin ei tunnustanut Suomen itsenäisyyttä luodakseen itsenäiselle Suomelle toimintaedellytykset vaan luodakseen vallankumouksellisen tilanteen, joka liittäisi Suomen bolsevistiseen kansainyhteisöön.

Onneksi sovelsin Nurmijärven puheessa toisen maailmansodan aikana harjoitettuun politiikkaan samoja arviointiperusteita joilla perustelin suomettumista Laqueurille: lopputulos ratkaisee. Talvi- ja jatkosodan historiallinen yhteisvaikutus oli se, että Suomi säilytti itsenäisyyden. Ja enemmänkin: “Euroopassa oli kolme sotaan osallistuneen maan pääkaupunkia, joiden kaduilla ei liikkunut voittajan panssareita: Lontoo, Moskova ja Helsinki. Suomi oli ainoa hävinnyt maa, jonka perustuslait ja poliittiset instituutiot säilyivät sodasta ja tappiosta huolimatta.” (Nurmijärven Sanomat 9.12.1977)

Olin 1970-luvun puolivälin paikkeilla avoimen närkästynyt suomettumisväitteiden loukkaavasta sävystä. Tiesin, että ne kuvasivat todellisuutta melko hyvin, mutta selitin mustan valkoiseksi isänmaallisin perustein. Se ruma ja vaarallinen, joka Suomelle silloin oli tapahtumassa ei huolestuttanut minua läheskään niin paljon kuin se, että kansainvälisessä ympäristössä nämä rumat sanat sanottiin niin kuin ne olivat.

Miltä se tuntui

Suomettumiseen liittyvä pohdiskelu kytkeytyy aina Urho Kekkosen henkilöön. Minun yhteyteni häneen oli hyvin etäinen mutta erikoislaatuinen. En ole koskaan tavannut Kekkosta kasvokkain. Tein kuitenkin väitöskirjan aiheesta, joka koskettaa häntä sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti hyvin läheltä. Sen aiheena oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jonka aikana Kekkonen oli oikeusministeri. Hän joutui kantamaan ison taakan sekä sotasyyllisyyskysymyksen aiheuttamasta akuutista kriisistä että sen raskaasta jälkivaikutuksesta.

En tohtinut yrittääkään päästä haastattelemaan Kekkosta, muta hän vastasi hyvin laajasti esittämiini kirjallisiin kysymyksiin. Lähetin väitöskirjan luonnollisesti heti Tamminiemeen. Sain vastaukseksi käsin kirjoitetun kiitoskortin, jossa presidentti pahoitteli, ettei voi tulla väitöstilaisuuteen, kun on luvannut samana aikaan olla jossakin SAK:n juhlassa.

Väitöskirja sai poliittista merkitystä, sillä se antoi Kekkosen toiminnasta huomattavasti myönteisemmän kuvan kuin se, jota aikalaiset ja Kekkosen vastustajat pitivät yllä. Hän ei ollutkaan valvontakomission juoksupoika. Oikeusministeri puolusti Suomen oikeusjärjestystä niin kauan kuin se oli mahdollista ja asettui hyvin jyrkästi vastustamaan valvontakomission kaikkien kohtuuttomimpia vaatimuksia.

Kekkosen vastustajien ja häneen salaa kyynisesti suhtautuvien silmissä näiden asioiden kertominen edes väitöskirjassa oli poliittisesti raskauttava teko, vaikka kukaan ei kiistänyt niiden dokumentointia. Sain pitkäksi aikaa Kekkosen myötäilijän maineen. Varsinkin kun presidentti otti väitöskirjani Finlandia-talolla marraskuussa 1977 pitämänsä vaalipuheen pääteemaksi.

Silti luulisin, että minun suomettuneisuuteni 1970-luvulla oli keskimääräistä enemmän suomettumista Neuvostoliiton edessä kuin Kekkosen suhteen. Minulla ei ollut poliittisia pyrkimyksiä sillä olin yksityisen teollisuuden palveluksessa. Presidentin tai hänen lähipiirinsä epäsuosioon joutuminen ei olisi todennäköisesti vaikuttanut perheemme elämään. Tuskinpa he kovin paljon pohtivat, mitä minä puuhailin.

Ymmärsin jo silloin sosialistisen imperiumin suuren ideologisen suunnitelman ja tajusin Neuvostoliiton potentiaalisen vahvuuden. Näistä kahdesta asiasta syntynyt henkinen tila on määriteltävissä lähinnä ahdistukseksi. Olo oli kuin nurkkaan ajetulla eläimellä. Oman rauhallisuuden varjelemiseksi oli vakuuteltava itsellekin, että hätä ei ole tämän näköinen, Neuvostoliitto tyytyy vallitsevaan tilaan, joten kyllä tästä selvitään. Nyt jälkeenpäin en pysty ymmärtämään, miten voin tulla tällaiseen johtopäätökseen. Nyt tiedetään luonnollisesti asioista paljon enemmän kuin 1970-luvulla. Mutta kyllä peruskuvio oli kirkkaasti nähtävissä jo silloin.

Neuvostoliiton aiheuttama ahdistuneisuus ja sitä hallitsemaan kehittämäni hyväuskoisuus rajoitti melkoisesti sitä sektoria, jolla Neuvostoliittoa koskevat arvioni pystyivät liikkumaan 1970-luvulla. Monet silloisten kirjoitusteni kohdat osoittavat melkoista sinisilmäisyyttä. Ja mikä pahinta, luultavasti silloin uskoin niihin itsekin.

Suomettuneisuuteni vilpittömyys paljastuu armottomillaan kirjeenvaihdossa, jonka kävin Time-lehden toimituksen kanssa keväällä 1975. Reagoin lehden erääseen Suomen ulkopoliittista asemaa koskeneeseen kirjoitukseen perumalla tilaukseni ja lähettämällä pitkän perustelukirjeen toimitukselle.

Vastoin odotuksia sain kirjeeseen vastauksen, joka ei tullut markkinoinnista vaan toimituksen johdosta. Se pahoitteli päätöstäni tilauksen perumisesta, mutta ei pyydellyt anteeksi lehden kantaa. Kirje kuvasi varsin laajasti Suomea koskeneen raportoinnin taustatyötä ja siihen kirjoitettujen kannanottojen perusteita. Ja käyttämättä jäänyttä tilauskautta koskeva osa tilausmaksusta kilahti pankkitililleni.

Pidin lehden menettelyä erittäin tyylikkäänä ja kirjeenvaihto jatkui jonkin aikaa. Apulaisjohtaja Barbara Stoffer New Yorkista tiesi sen jälkeen, mitä joku kummallinen Jukka Tarkka Helsingissä tästä asiasta ajatteli. Mutta Time ei muuttanut kantaansa, mitä en tietysti kuvitellutkaan. En muuttanut minäkään. Tilasin Newsweekin, ja tilaan sitä edelleen.

Koin hyvin konkreettisesti vallanpitäjän lievän suosion aiheuttaman mielihyvän ja epämukavuuden sinä sunnuntaiaamuna kun Kekkosen Tamminiemi-kirjaa koskenut arvioni oli Helsingin Sanomissa. Huomattavan varhain pihaamme ajoi maastonvihreä Saab-farmari. Sarkapukuinen varusmieslähetti kaivoi karttalaukustaan presidentin lähettämän lämpimäiskappaleen Tamminiemestä.

Nyt minulla on kirjahyllyssä siitä kaksi kappaletta. Toisessa ovat jutun tekemisen yhteydessä marginaaleihin syntyneet muistiinpanot ja muut merkinnät. Toisessa on vanhan miehen tärisevällä kädellä tehty omistuskirjoitus. Pakko myöntää, että olin presidentin suosionosoituksesta aidosti otettu. Samalla se kuitenkin vähän hävetti jo silloin, mutta varsinkin myöhemmin.

Onnekseni kaikista varhaisin dokumentoitu kannanottoni suomettumisen perusrakenteeseen on 1960-luvulta. Se edes vähän tasapainottaa 1970-luvun aineistosta syntyvää masentavaa kuvaa. Sinä aamuna kun Varsovan liitto Neuvostoliiton johdolla miehitti Tshekkoslovakian, kirjoitin suurlähettiläs Andrei Kovaleville kirjeen, jossa pyysin häntä välittämään hallitukselleen syvän paheksuntani. Siinä oli allekirjoitus, nimen selvennys ja osoite. Jäimme vaimon kanssa odottamaan, joko ovelta kuuluu öinen kolkutus. Ei kuulunut.