Miksi Mannerheimia ei syytetty?
Suomen Kuvalehti 22/2010 (4.6.2010) ss. 50-53

Sodan reaalipolitiikka
Tietysti sodan aikainen neuvostopropaganda pilkkasi Mannerheimia, mutta sodan loppua kohti häneen kohdistunut nälvintä väheni. Asenne muuttui marraskuussa 1943.

Neuvostoliitto osoitti silloin suomalaisille, että liittoutuneiden juuri julistama ehdottoman antautumisen periaate ei välttämättä koskisi Suomea. Stalin tarjosi rauhanneuvotteluja. Neuvostoliitto avasi neuvottelukontaktin Tukholmassa lähettiläänsä Aleksandra Kollontain johdolla.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin saatiin tietää hänen alkajaisiksi suomalaisille välittämästään viestistä. Kreml vakuutti, että Stalinilla ei ollut Mannerheimiin kohdistuvia vaatimuksia. Ideana oli houkutella suomalaiset neuvotteluihin, rohkaista ruotsalaiset yhteyden välittäjiksi ja osoittaa yhdysvaltalaisille, että Suomea kohdeltaisiin sivistyneesti.

Stalin arvosti Mannerheimia ja päätteli, että keisari-Venäjän sotakoulut käynyt kokenut upseeri osasi lukea tilannetta. Marsalkka olikin jo vuoden 1942 alussa oivaltanut Saksan heikkouden, ja päätteli, että Suomen olisi tehtävä rauha. Stalin ei tiennyt sitä, mutta saattoi arvata.

Kesällä 1944 vähän ennen välirauhansopimusta Suomen rauhanoppositio suunnitteli pakolaishallituksen muodostamista Ruotsiin, mutta Kollontai tyrmäsi ajatuksen. Neuvostoliitto halusi Suomen uudelle hallitukselle poliittisesti vahvan johtajan, ja sellainen olisi esimerkiksi Mannerheim.

Valvontakomission taktiikka
Liittoutuneiden valvontakomission tultua Helsinkiin välirauhansopimuksen jälkeen, sen puheenjohtaja Andrei `´Zdanov kielsi ensi töikseen väeltään Mannerheimin arvostelemisen tai häneen kohdistuvien vaatimusten esittämisen.   

Keväällä 1945 `´Zdanov toisti saman käskyn kommunistien silloiselle voimahahmolle Yrjö Leinolle: Mannerheim olisi pidettävä erossa sotasyyllisyysasiasta.

Stalin halusi Suomen pysyvän rauhallisena, ja Mannerheimin poliittinen läsnäolo varmistaisi sen.  Vaikka marsalkka oli neuvostovastaisen sodan johtaja, hän oli myös tehnyt välirauhan, ja siksi Kremlille siedettävä hahmo.  

Mannerheim on todennäköisesti saanut laajan verkostonsa välityksellä ainakin vihjeitä Neuvostoliitoin asenteesta, mutta oli silti huolissaan. Kokemukset osoittivat, että Kremlin lupaukset olivat yleensä hupaa tavaraa. Nyt tiedetään, että tämä Kremlin lupaus piti, mutta etukäteen siitä ei ollut varmuutta.  Mannerheimin piti kaiken varalta myrkkyampullia mukanaan.

Aina kun valvontakomissio vaati Suomelta joitakin, `´Zdanov kävi pääministeri J. K. Paasikiven tai oikeusministeri Urho Kekkosen kimppuun. Presidentti Mannerheim ei koskaan joutunut tällaiseen paineeseen, vaikka tiedettiin, että lähes kaikkien komission vaatimusten toteutukseen tarvittiin hänen suostumuksensa.  

Korkean tason oikeustaistelu
Mannerheim joutui tosipaikkaan kun hallitus loppukesällä1945 oli todennut vastaan haraamisen mahdottomaksi. Poikkeuslaki oli välttämätön, ja presidentin olisi allekirjoitettava hallituksen esitys sotasyyllisyyslaiksi.    

Ennen tähän taipumista Mannerheim komensi mukaansa molemmat korkeimpien oikeuksien presidentit, ja ajoi näiden kanssa Paasikiven luo Kultarantaan. Siellä he järjestivät varsinaisen perustuslaillisen seminaarin osoittaakseen, että hallituksen esittämä sotasyyllisyyslaki oli paitsi perustuslain vastainen, myös kohtuuton ja vaarallinen.

Heillä oli kaikkeen tähän hyvät perusteet, mutta se ei auttanut, koska Neuvostoliitto vaati lain säätämistä, ja liittoutuneet tukivat sitä taustalla. Sen verran Mannerheim kuitenkin piti päänsä, että teki presidentin esittelyssä lakiesitykseen neljä muutosta:
- syyte voisi kohdistua vain hallituksen jäseniin,
- kuritushuonerangaistuksen vaihtoehtona olisi vankeustuomio,
- tuomareiksi tulisi ammattijuristeja hallituksen esittämää enemmän ja
- lakiin lisättäisiin maininta presidentin armahdusoikeudesta.

Eduskunta ei lisännyt ammattijuristien osuutta. Lisäksi se hylkäsi syyteoikeuden rajauksen ministeritasolle, ja se ratkaisi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin perusilmeen. Mannerheimin esittämän muutostekstin tilalle tuli ovela sanamuoto: syytteeseen voisi joutua se, joka oli ratkaisevalla tavalla vaikuttanut sodan syttymiseen. Tämä olisi antanut mahdollisuuden myös sotilaiden syyttämiseen, mutta ei pakottanut siihen.

Mannerheimin kuulustelu
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin esitutkintaa johtanut oikeusneuvos Onni Petäys totesi Mannerheimin aseman niin keskeiseksi, että ainakin hänen kuulustelemisensa oli välttämätöntä. Petäys luonnosteli 25 kysymystä marsalkalle, ja näytti ne Kekkosen lähipiiriin kuuluneelle dosentti Kustaa Vilkunalle.

Vilkuna ja Kekkonen terästivät niiden sanamuotoa ja Vilkuna kävi valmistamassa marsalkkaa tulevaan koettelemukseen. Tapaaminen osoitti ylipäällikön muistikuvat hatariksi ja poliittisesti hankaliksi. Kenraali Erik Heinrichs lähetettiin valmentamaan korkeaa esimiestään. Hän sopi marsalkan kanssa sanamuodot, joita Mannerheimin toivottiin käyttävän vastauksissaan.

Mannerheimin tapaamisen jälkeen Petäys ei otsikoinut siitä tekemäänsä asiakirjaa kuulustelupöytäkirjaksi. Se oli muistiinpano keskustelusta marsalkan kanssa . Muistio liitettiin oikeuden pöytäkirjoihin, mutta sitä ei käsitelty istunnoissa. Syytetyt kunnioittivat Kekkosen toivomusta, että puolustuksen todistelussa ei vedottaisi Mannerheimiin.

Petäyksen kuulustelukäynnin jälkeen Mannerheim oli toimittanut tutkijakunnalle merkillisen asiakirjan tapaamisestaan pahasti halvaantuneen entisen puolustusministeri Rudolf Waldenin luona sairaalassa samaan aikaan kun kiista sotasyyllisyyslaista oli kiivaimmillaan.

Mannerheim keräsi aineistoa siltä varalta, että joutuisi syytteeseen. Walden pystyi sanomaan vain ”ja” tai ”nej”, mutta siitä huolimatta Mannerheim yritti silti saada kuolevalta kenraalilta itselleen edullisen todistajalausunnon.

Keskustelumuistion mukaan Mannerheim kysyi, muistiko Walden, kuinka he Malmin lentokentällä kuulivat saksalaisten ehdotuksen Lapin kauttakulusta ja asemyyntitarjouksen. Walden vastasi ”ja, ja”, ja nyökkäsi voimakkaasti.

Sitten marsalkka kertoi, että Risto Ryti ei muistanut Mannerheimin soittaneen presidentille ja kysyneen tämän kantaa. Muistion mukaan Walden sanoi voimakkaasti ”nej, nej ilmeen hänen kasvoillaan osoittaessa hämmästystä”.

Näiden lauseiden todistusvoima oikeudenkäynnissä olisi luultavasti ollut jokseenkin olematon. Tämäkin muistio liitettiin oikeuden pöytäkirjaan, ja sitten siitä vaiettiin. Lähes groteski yritys osoittaa Mannerheimin tunteneen asemansa todella vaikeaksi.  

Oikeusministeri ja presidentti
Tutkijakunnan työn ensimmäinen muistio oli Petäyksen merkinnän mukaan tehty ”pidätyskysymystä varten”. Muistion sisältö oli raskauttava sotilasjohdolle. Petäys sanoi Kekkoselle aineiston osoittavan, että jos Ryti oli sotasyyllinen numero yksi, Mannerheim olisi sotasyyllinen ”numero yksi a”.  

Kekkonen pyysi sommittelemaan asiakirjat jatkossa niin, että ne eivät korostaisi sotilasjohdon osuutta tapahtumiin, ja Petäys toimi käskyn mukaan. Niin hallitus pystyi välttämään syytteiden nostamisen upseereja ja siis myös Mannerheimia vastaan.   

Kekkonen ei pelastanut marsalkkaa siksi, että olisi rakastanut tätä. Hän myötäili Neuvostoliiton kantaa, tässä asiassa Suomen eduksi. Oikeusministeri halusi välttää Suomen sisäisen myllerryksen, joka olisi syntynyt kansallisen ikonin nöyryyttämisestä perustuslain vastaisen tuomioistuimen edessä.

Generalissimus ja marsalkka
Juuri ennen syytteiden nostamista pahat enteet tuntuivat kuitenkin käyvän toteen, kun valvontakomissio eväsi Mannerheimin ulkomaanmatkan. Tilanne laukesi nopeasti `´Zdanovin saatua Stalinin ohjeen ilmoittaa, että esteitä marsalkan matkalle ei ollut. Mannerheim pysyi Portugalissa kunnes sotasyyllisyyslain mukainen syyteaika oli umpeutunut.

Presidentin ero ratkesi asiallisesti vähän ennen sotasyyllisyysoikeuden päätöstä. Valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov toi Mannerheimille  `´Zdanovin laatiman viestin, joka piti välittää ”henkilökohtaisesti ja sanatarkasti”. Kaikessa kiireessä suomennetun ilmoituksen kielenkäyttö oli erikoista.  

Savonenkov luki sairaalassa potevalle marsalkalle saamansa määräyksen mukaisesti: ”… jos Mannerheimillä on edessä eroaminen, niin olkoon hän, Mannerheim, tietoinen siitä, ettei Venäjä salli kenenkään olla sitä mieltä, että Mannerheim pitäisi vangita.” Solmimalla välirauhansopimuksen Mannerheim ”on turvannut itsensä kaikkien sattumuksien varalta.” Vapauttava sana purki Mannerheimia pitkään jäytäneen jännityksen. 

Neuvostoliiton suhtautuminen ratkaisi pohjimmiltaan Mannerheimin kohtalon. Kommunistit himoitsivat tietenkin marsalkan päänahkaa. Ilman Neuvostoliiton häntä suojelevaa asennetta Kekkosen olisi ollut vaikea kehitellä syksyllä 1945 sommittelemiaan taktisia väistöliikkeitä Mannerheimin koskemattomuuden varmistamiseksi.

Stalinin taustatuki Kekkoselle pelasti Mannerheimin.