Sotasyyllisyys liittoutuneiden sotarikospolitiikassa  
Alustus Säätytalolla Helsingissä pidetyssä Sotasyyllisyysseminaarissa
21.11.2005 klo 13.00

Liittoutuneiden lähes alkuperäisiin sodanpäämääriin kuului, että vihollisvaltojen ylin johto joutuisi myös oikeudelliseen vastuuseen toiminnastaan. Tämä poliittinen rikos määriteltiin johtamalla vastuu kansainvälisen oikeuden perinteisesti yksilöimistä sotarikoksista komentotietä pitkin valtion ylimpään johtoon. Tällainen vastuun siirto ei ollut uutta, mutta uutta oli se, että johtajan yleisvastuu siirtyi sotilassektorilta myös poliittiselle sektorille.

Neuvostoliitto selosti Saksan ja sen liittolaisten tekemiä sotarikoksia kolmessa talvella 1941-42 laajalti levitetyssä nootissa. Niissä se ilmoitti, että Hitler ja hänen rinnallaan sotineiden maiden johtajat olivat henkilökohtaisesti vastuussa kaikista sodan yhteydessä tehdyistä rikoksista. Yksi näistä nooteista totesi, että myös Suomen poliittinen johto oli vastuussa Itä-Karjalan miehitykseen liittyneistä sotarikoksista.

Näistä nooteista Suomen sotasyyllisyyslain hyväksymiseen kului kolme ja puoli vuotta ja sinä aikana sotarikoksen kansainoikeudellinen määritelmä koki ratkaisevan muutoksen.

                                            *                    *                    *

Vuoden 1943 alussa länsiliittoutuneiden ajattelutapa alkoi lähentyä Neuvostoliiton sotarikosnoottien osoittamaa käsitystä poliittisen johdon vastuusta. Selostaessaan Casablancan kokouksessa julistettua ehdottoman antautumisen periaatetta Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt sanoi, että akselivaltojen tavallisilla kansalaisilla ei olisi mitään pelättävää, ”mutta niiden johtajilla oli pelättävää sitäkin enemmän”.

Lokakuun 1943 lopulla pidetyssä Moskovan ulkoministerikokouksessa liittoutuneet hyväksyivät territoriaaliperiaatteen: sotarikokset tuomittaisiin sen maan lakien mukaan, jonka alueella rikos on tapahtunut. Ulkoministerit hyväksyivät myös ensimmäisen virallisen lausuman, jossa perinteisen sotarikollisuuden rinnalle tuli rikollisella tavalla sotaan liittyvä poliittinen toiminta. Sellaiseen syyllistyneistä käytettiin nimikettä suursotarikollinen – major war criminal.

Vuoden 1943 lopulla sekä Neuvostoliitto että länsiliittoutuneet olivat päätyneet pitämään sodan alkuun johtanutta poliittista toimintaa rikoksena. Kaikki sotasyyllisyysjutun elementit olivat liittoutuneiden sotarikospolitiikassa jo kaksi vuotta ennen Säätytalon oikeudenkäynnin alkua.

Vuoden 1944 alkupuolella liittoutuneet alkoivat luonnostella Saksan antautumisasiakirjaa. Siinä todettiin Neuvostoliiton ehdotuksesta, että Saksa oli aloittanut sodan, ja että tämä oli rikos. Samoihin aikoihin Suomelle esitetyissä rauhanehdoissa ei kuitenkaan ollut viittausta sotasyyllisyyteen eikä edes sotarikoksiin.  Aihetta silti sivuttiin neuvotteluissa, kun ulkoministeri Molotov pauhasi valtioneuvos Paasikivelle: jos suomalaiset luulivat voivansa sodalla muuttaa rajoja, tämä ei ollut pelkästään harhakuva vaan myös rikos.

Muodollisesti voidaan siis ajatella, että kevään 1944 rauhanehdot, jotka Suomi hylkäsi, olisivat sotasyyllisyyskysymyksen osalta olleet lievemmät kuin syksyllä saadut, vaikka ei tietenkään ole takeita, miten tästä asiasta vaikeneminen myöhemmin olisi tulkittu. Varsinkin kun neuvottelut liittoutuneiden sotarikospolitiikan ja Suomen sotasyyllisyyskysymyksen kannalta keskeiseksi osoittautuneesta Lontoon sopimuksesta eivät olleet vielä edes alkaneet.  

                                             *                    *                    *

Suomen välirauhansopimuksen solmimisen aikaan syyskuussa 1944 – siis vuosi ennen Suomen sotasyyllisyyslakia - Yhdysvaltain Moskovan-lähettiläs Averell Harriman päätteli, että Neuvostoliitto tulisi kohtelemaan vihollisvaltojen johtajia pikemminkin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kuin minkään etukäteen määritellyn oikeusperiaatteen pohjalta. Harrimanin yhteenvedon mukaan samaistuminen Saksan sotapolitiikkaan oli Moskovan kannalta rangaistava sotarikos. Juuri tämän periaatteen mukaisesti Neuvostoliitto toimi seuraavana vuonna Suomen sotasyyllisyyskysymyksessä.  

Moskovan välirauhansopimuksen solmimisen aikoihin Yhdysvallat ja Englanti rinnastivat yhä selvemmin sodan poliittiset johtajat sotarikollisiin, ja linja kiristyi äärimmilleen. Pääministeri Winston Churchill kaavaili 50 nimen listaa Saksan ylimmistä johtajista, jotka teloitettaisiin ilman oikeudenkäyntiä. Yhdysvaltain valtiovarainministeri Henry Morgenthau oli Saksan totaalista polvilleen painamista koskevan suunnitelmansa yhteydessä päätynyt samanlaiselle teloituslinjalle.

Länsiliittoutuneet kokivat melkoisen yllätyksen marraskuussa 1944 Churchillin käydessä Moskovassa. Stalin ei halunnut kuulla puhuttavankaan teloituksista ilman oikeudenkäyntiä – tosin hänen ajatuksensa oikeudenkäynnistä oli tietenkin toinen kuin länsimaiden. 

Rooseveltin hallinnossa valmisteltiin Jaltan huippukokousta varten periaatemuistio liittoutuneiden sotarikospolitiikasta. Oikeushistorian kannalta tässä Jaltan muistiossa oli merkittävää salaliiton käsitteen kehittely, mutta Suomen sotasyyllisyysjutun kannalta tärkeintä oli se, että nyt länsiliittoutuneiden johtovalta suunnitteli vihollisen poliittisten johtajien oikeudenkäyntiä jossa syyteperusteena olisi hyökkäyssota.

Jaltan kokouksen aikoihin vuoden 1945 alussa – ja siis Suomen valmistuessa eduskuntavaaleihin - Stalin ja Roosevelt olivat sillä kannalla, että järjestetään oikeudenkäynti, mutta Churchill vielä mutkattomalla teloituslinjalla. Englanti alkoi mukautua ajatukseen oikeudenkäynnistä vasta toukokuussa 1945.

                                            *                    *                    *

Vuoden 1944 lopulla ja seuraavan vuoden alkupuolella sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa julkaistiin sotarikoksen oikeusteorioita jäsentävät tutkimukset. Yhdysvalloissa sellaisen teki Harvardin yliopiston professori Sheldon Glueck ja Neuvostoliitossa tiedeakatemian jäsen professori A. N. Trainin, jonka tutkimus käännettiin välittömästi myös englanniksi ja julkaistiin Yhdysvalloissa.

Glueck rinnasti akselivaltojen johtajien poliittisen toiminnan perinteisiin sotarikoksiin. Hänen laajennettu määritelmänsä sotarikoksesta ei kuitenkaan sisältänyt täsmällistä viittausta sodan aloittamiseen. Hänen mukaansa sivistysmaissa noudatettujen oikeusperiaatteiden rikkominen olisi tuomittava.  

Glueck kiisti valtionpäämiehen koskemattomuuden, jota vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen noudatettiin tiukasti. Hänen mukaansa Suomen ja Romanian välirauhansopimukset antoivat mahdollisuuden niiden valtionpäämiesten pidättämiseen ja tuomitsemiseen. Hänen kaavailunsa ei sisältänyt sitä mahdollisuutta, että hävinneet itse hoitaisivat oikeudenkäynnin. Jos kansallinen laki ja kansainvälinen oikeus joutuisivat ristiriitaan, Glueckin mukaan kansallinen laki väistyisi ja oikeuta kävisi kansainvälinen yhteisö.  

Neuvostoliitossa samanlaisen oikeusteoreettisen tutkimuksen tehnyt Trainin kehitti sotasyyllisyydelle täsmällisemmän määritelmän kuin Glueck. Hän nimesi Moskovan kokouksessa suursotarikollisiksi todettujen poliittisten johtajien toiminnan rikokseksi rauhaa vastaan.

Tämä nimike kulkeutui sitten seuraavana kesänä Lontoon sopimuksen rikosnimikkeistöön ja sitä kautta Suomen sotasyyllisyyslain perusteluihin. Rikos rauhaa vastaan oli se käsite, joka kytki poliittisen toiminnan sotarikoksiin. Toinen Traininin uutuus oli hänen territoriaaliperiaatteen ohi nostamansa jurisdiktioperiaate. Sen mukaan kaikkien sotarikollisten – siis myös suursotarikollisten - oikeuspaikka olisi se maa, jota vastaan rikokset oli tehty.

Potsdamin huippukokouksen valmistelujen yhteydessä kesällä 1945 – sotasyyllisyydestä Suomen eduskunnassa tehdyn välikysymyskeskustelun aikoihin – Yhdysvalloissa valmisteltiin Saksan miehitysjoukoille jaettavaa ohjetta sotarikollisten kohtelusta. Siinä Saksan liittolaisten, kanssasotijien ja satelliittimaiden poliittiset johtajat rinnastettiin Saksan ylimpään johtoon.  

                                            *                    *                    *

Saksan antauduttua alkoi liittoutuneiden sotarikospolitiikan kuumeinen viimeistelyvaihe, joka huipentui kesällä 1945 Lontoossa järjestettyyn kokoukseen. Se määritteli sotarikokseksi myös rikokset rauhaa vastaan ja hyväksyi kansainvälisen sotilastuomioistuimen peruskirjan. Tämän oikeusistuimen tuomittavaksi tulisivat eurooppalaisten akselivaltojen etujen puolesta toimineet suursotarikolliset. Siinä ei siis mainittu mitään maata nimeltä. Taustalla oli neuvostoliittolainen jurisdiktioperiaate.

Lontoon sopimus pakotti Paasikiven taipumaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämiseen, vaikka se oli perustuslain vastainen ja jätti huomiotta jatkosodan varsinaisen syyn, joka oli talvisota.  Lontoon sopimus oli Suomelle vaarallinen paperi. Sen jurisdiktioperiaate merkitsi sitä, että Rytin ja hänen kollegojensa oikeuspaikkana olisi ollut Moskova.

Tähän sopimukseen perustuneet oikeusprosessit järjestettiin kuitenkin hävinneissä maissa. Nürnbergissä ja Tokiossa oikeuspaikkana oli sentään voittajien edustajista koottu tuomioistuin, mikä oli muodollinen viittaus jurisdiktioperiaatteen suuntaan. Helsingissä tuomarit olivat suomalaisia, ja jurisdiktioperiaate toteutui Säätytalon oikeudenkäynnissä väljän välillisesti: prosessi oli tiukasti Neuvostoliiton valvonnassa.

                                            *                    *                    *

Nürnbergin ja Tokion oikeudenkäynneillä on se yhteinen piirre Säätytalon oikeudenkäynnin kanssa, että kaikissa niissä syyteperusteena käytettiin rikoksia rauhaa vastaan. Tämä poliittinen rikoslaji oli kuitenkin Helsingin oikeudenkäynnin ainoa syyteperuste. Nürnbergissä ja Tokiossa rikokset rauhaa vastaan olivat toisarvoisessa asemassa ja pääpaino oli perinteisissä sotarikoksissa, joita Säätytalon oikeudenkäynnissä ei käsitelty.   

Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti toteutti liittoutuneiden yhteisen sotarikospolitiikan periaatteessa mutta sordinolla. Poliittinen johto tuomittiin, mutta ainutlaatuisesti lievennetyin muodoin. Suomalaiset järjestivät itse oikeudenkäynnin ja valikoivat syytetyt, tuomiot olivat huomattavan lievät, ja armahdukset vielä lyhensivät niitä. Vankilaan joutuneista ei tullut yhteiskunnallisia hylkiöitä vaan pikemminkin kansallissankareita. 

Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin poikkeavuus muista Saksan rinnalla sotineissa maissa järjestetyistä oikeudenkäynneistä johtui siitä, että Suomi oli poikkeustapaus muutenkin. Suomi oli ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, joka kävi erillissotaa, jota sodan missään vaiheessa ei miehittänyt sen enempää Saksa kuin Neuvostoliitto ja joka irtautui erillissodastaan erillisrauhalla.

                                            *                    *                    *

Vaikka Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti sovelsi liittoutuneiden kehittämää sotarikospolitiikkaa lievennetyn asteikon mukaan, se oli kuitenkin selvästi johdannainen siitä, mitä voittajat olivat sodan aikana sopineet. Siksi on mahdoton kuvitella, että pääministeri Paasikivi olisi voinut julkisesti nöyryyttää kaikkia liittoutuneita Suomessa edustaneen valvontakomission puheenjohtaja Zdanovia niin, että Suomesta olisi tullut ainoa Saksan rinnalla sotaa käynyt maa, jossa liittoutuneiden sotarikospolitiikka ei olisi missään muodossa toteutunut.

Tänä syksynä julkaistussa kirjassa on kuitenkin esitetty, että oikeudenkäynti oli turha ja johtui pelkästään pääministeri Paasikiven pelokkuudesta ja oikeusministeri Kekkosen vallanhalusta. Tällainen kuva voikin syntyä kun tutkija raottaa norsunluutorninsa ikkunaa vain varovasti ja vähän. Sotasyyllisyysjutun historialliseen arviointiin tarvitaan sentään vähän laveampaa näkökulmaa. Liittoutuneiden sotarikospolitiikan kehitys on yksi – eikä edes tärkein ja ilmeisin - niistä monista toisen maailmansodan reaalipolitiikkaan liittyvistä näköaloista, jotka kaikki yhdensuuntaisesti osoittavat, että väitteet sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tarpeettomuudesta perustuvat logiikkaan, jossa jälkiviisaus voittaa arkijärjen.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli länsimaisten oikeusperiaatteiden ja Suomen perustuslain vastainen ja vastenmielinen. Se oli selvästi vääryys. Sodassa ja sen jälkitilassa tapahtui paljon muitakin vääryyksiä, joista monet olivat tätä suurempia. Vääryyksiin alistuminen ei ole tietenkään hyväksyttävää, mutta sodassa ja sen jälkitilanteissa oli usein myös sellaisia asioita, joille kukaan ei kerta kaikkiaan voinut mitään, vaikka ne olivat vääryyksiä.

Poliittiseen johtajuuteen kuuluu kyky havaita, milloin on paras tahtoa sitä, mikä on pakko. Erityistä rohkeutta tarvitaan silloin kun pakko on vääryys. Silloin johtajuuteen kuuluu luova taito etsiä vääryyden toteutumiselle mahdollisimman vähän vaurioita aiheuttava väylä. Paasikivellä oli nämä ominaisuudet, ja sotasyyllisyyskysymys on siitä ehkä kaikkein dramaattisin osoitus.