Kriisijohtamisen kriisi
Suomen Kuvalehti 24/2004 (11.6.2004)

Pekka Ervastin kronikka Anneli Jäätteenmäen noususta ja tuhosta on henkeäsalpaavan jännittävä, vaikka kaikki tuntevat juonen.  

Kirjan nimeäminen kronikaksi ei ole vähättelyä vaan kunnianosoitus. Se on aikaan, paikkaan ja tapausten jatkumoon niin tiukasti sidottu tarina, että historiantutkija alkaa kadehtia toimittajan osaamista.

Kirja luo tiukan konkreettisen kuvan siitä, miten eritasoinen tieto ja vaihteleva tunnelma vallitsi eri puolilla eduskuntataloa kun poliittinen järjestelmä oli joutunut vapaan pudotuksen tilaan eikä reagoinut mihinkään ohjausliikkeeseen.  

Ervastilla ei ole uutta faktaa sen lisäksi mitä oikeudenkäynnin jälkeen tiedetään. Kirjan jännite perustuu kuvaukseen epävarman tiedon epätasaisesta leviämisestä. Se on kertomus siitä, mitä yksi toimija ei tiennyt neuvotellessaan toisen toimijan kanssa, joka tiesi sen, mitä ensimmäinen ei tiennyt, mutta kumpikaan näistä ei tiennyt sitä, minkä neuvottelutilanteen ulkopuolinen kolmas toimija jo tiesi.  

Ervastin raskain paljastus on Jäätteenmäen haparoiva ote kriisin kaikissa vaiheissa. Hänellä ei näytä olleen selvää kuvaa omien toimiensa todellisesta sisällöstä, ei asiapohjasta eikä merkityksestä.

Näyttää kuin kokenut peruspoliitikko olisi äkkiä menettänyt tuntuman siihen, miten muiden reaktioihin voi yrittää vaikuttaa. Hän ajelehti katastrofista toiseen. Kun tuhon hetki tuli hän ei näytä tajunneen, mikä hänet upotti.

Ervastin julmassa kuvauksessa on myös myönteinen viesti. Uusi perustuslaki selvisi kriisistä, jota pahempaa on vaikea kuvitella. Nyt se on vahvempi kuin koskaan.

LINKIT
Etusivulle | Juttuarkisto | Kolumnit ja jutut | Kirjat | Elämän meno