|
|
|
||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
 |
|||
|
Vähän puhtaammat paperit
Hannu Rautkallio Hannu Rautkallio on älyllinen vastarannan kiiski. Kun historiantutkimuksessa pääsee vallalle mieliä kiihdyttävä yleinen totuus dramaattisesta asiasta, hän nousee areenalle ja lähtee todistelemaan, että ei se niin ole. Hän on käynyt kaatamaan muiden tutkijoiden totuuksia sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä, Kekkosen idänpolitiikasta ja juutalaisten jatkosodan aikaisista luovutuksista. Tutkijayhteisö on lähes yksimielisesti torjunut hänet kahdessa näistä kiistoista. Juutalaiskysymyksessä Rautkallio on kuitenkin pystynyt tuottamaan tietoa ja näkemystä, jotka jokainen tällä alueella hänen jälkeensä liikkuva tutkija joutuu ottamaan huomioon.
Rautkallion uusi kirja tosin tuottaa alkajaisiksi pettymyksen. Hän on Suomen sodan aikaisen pakolaispolitiikan kokenut tuntija. Siksi olisi odottanut lähdekriittistä ja tiukan järkiperäistä kommenttia Elina Sanan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta Luovutetut. Sanan horjuva lähdetyöskentely, epämääräiset viittaukset ja kiihkeä todistamisen halu jättivät hänen mielenkiintoisesta kirjastaan vähän epämääräisen olon. Vahinko, että Rautkallio ei käytä asiantuntemustaan Sanan saavutusten arviointiin. Rautkallion ratkaisu on kuitenkin perusteltu. Sana tutki pääasiassa sotavankien luovutuksia Saksaan, Rautkallio taas keskittyy selvittämään, miten paljon juutalaispakolaisia oli Suomessa jatkosodan aikana, ja millainen oli heidän kohtalonsa. Rajaus oikeuttaa Rautkallion jättämään viereisellä tontilla työskennelleen Sanan kirjan kommentoimatta. Tutkijan vapauteen kuuluu myös vapaus valita ja rajata tutkimuksen kohde.
Rautkallion aihe on jännittävä ja kansallisen omantunnon kannalta merkittävä. Hän toistaa sen muutenkin jo tiedetyn, mutta masokistisesti unohdetun asian, että yhtäkään Suomen omista juutalaisista ei luovutettu Saksaan. Ei kyllä pyydettykään. Sodan aikana Suomeen eri syistä ajautuneita juutalaispakolaisia näyttää olleen paljon luultua enemmän. Suomalaisessa alitajunnassa elävä syyllisyys johtuu siitä, että kahdeksan näistä 365:stä luovutettiin Saksaan ja tuhoon. Rautkallio osoittaa, että luovutukset eivät perustuneet Suomen tietoisesti valitsemaan rotu- ja pakolaispolitiikkaan. Ne olivat makaaberin tapahtumaketjun sattumanvarainen tulos. Kaiken kukkuraksi tässä sekamelskassa luovuttamatta jäi juuri se huijarimestari, josta suomalaiset nimenomaan olisivat halunneet päästä eroon. Sotkuisen asian tutkimusta mutkistaa sen kirjava ja sekava lähdepohja. Osa aineistosta on tuotettu sodan jälkeisessä punaisessa Valpossa sodan aikaisen Valpon päällikön oikeudenkäynnin syytemateriaaliksi. Rautkallio osoittaa, että asiakirjoja on tiivistetty ja lyhennelty osin taitamattomasti, osin tarkoituksellisen harhaanjohtavasti. Mukana taitaa olla myös ilmiselviä väärennöksiä.
Toivottoman monimutkaisesta tapahtumaketjusta on tietenkin erittäin vaikea antaa loogista ja kurinalaista kuvaa jos haluaa esittää asiat perin pohjin. Mutta kokeneen tutkijan olisi pitänyt pystyä sentään vähän parempaan kuin Rautkallio tässä. Hän harhailee ensin aiheeseensa kovin etäisesti tai ei ollenkaan liittyvissä asioissa, kuten Saksan juutalaispolitiikan synnyssä, sen mutkikkaassa tiedusteluorganisaatiossa, Mannerheimin Sveitsin-matkassa ja Rytin Ribbentropp-kirjeessä. Päästyään parinsadan sivun jälkeen itse asiaan, hän vyöryttää esiin joskus komedialta tuntuvan tragedian kohtauksia uuvuttavan yksityiskohtaisesti ja vähän erilaisina versioina toistaen. Monisanaisesta ja hyppelehtivästä tekstistä lukijalle jää vähän summittainen kuva tapahtumien logiikasta, ja oikeastaan aikajärjestyksestäkin. Varmaan se on selvä sentään Rautkalliolle itselleen, mutta viestintä lukijan kanssa ei oikein toimi.
Tapahtumaketjussa keskeisen osan itselleen kahminut huijarilääkäri Walter Cohen on tietenkin kummallinen ja siksi kiinnostava hahmo. Hän olisi klassisen veijaritarinan arkkityyppi, ellei kysymys olisi elämästä ja kuolemasta – siis Cohenin elämästä ja muiden kuolemasta. Silti hänen uskomattoman sekoilunsa yksityiskohtainen selostus vääristää ja sekoittaa kuvaa tutkimuksen varsinaisesta aiheesta. Vähemmästäkin voi kyllä uskoa, että Cohen oli patologinen satuilija. Pitkätkään pohdiskelut eivät riitä selittämään, miten oli mahdollista, että Cohen pystyi huiputtamaan niin monia poliisin, politiikan ja talouselämän toimijaa, kuten Rautkallio osoittaa.
Rautkallion tutkimuksen päätulos on se, että suomalaisilla on sodan aikaisessa juutalaispolitiikassa sittenkin vähän puhtaammat paperit kuin viime aikoina on todisteltu. Suomen juutalaisia ei luovutettu. Luovutetut juutalaispakolaiset eivät olleet tietoisesti valitun rotupolitiikan uhreja. Heidän kauhea kohtalonsa johtui lähinnä taitamattomien virkamiesten toheloinnista. Rautkallion tutkimuksen päätulos on siis kokonaan toista maata kuin Elina Sanan syyttävä saarna. Silti niillä on yllättävä yhteinen piirre. Molemmat osoittavat, että luovutuksia tapahtui niin kauan kun toimittiin poliisi- ja sotilasorganisaatioiden keskitasolla ja virkamiesrutiinin varassa. Kun asiasta tuli poliittinen kysymys, luovutukset loppuivat kuin seinään, sillä poliitikot ja lehdistö tuomitsivat luovutukset jyrkästi. Demokratia pystyi toimimaan sodasta huolimatta. Vähän nilkuttaen, mutta kumminkin. .
|
|||
| Takaisin juttuarkistoon | |||
|
|||
LINKIT
|
|||