|
|
|
||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
 |
|||
|
Kun kirkolla oli hätä, Kekkonen kelpasi Ville Jalovaara Ville Jalovaaran väitöskirjan aikarajaus ei perustu pelkkään poliittiseen historiaan, vaikka yöpakkaset ja noottikriisi tietenkin luovat dramaattisen taustan kaikelle noiden vuosien pohdiskelulle. Hänen tulokulmansa perustuu henkiseen hälytystilaan, joka kirkon johdossa syntyi kun kesän 1958 vaaleissa eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö. Se oli äärimmäisen niukka ja poliittisesti toimintakyvytön, mutta yleissuunta oli kirkon arvion mukaan huolestuttava. Kommunistivetoiset kansandemokraatit ja sosiaalidemokraattien vasemman laidan oppositio olivat nousussa. Organisoitunut jumalankieltäminen tuntui etenevän, ja Neuvostoliiton uhkaava paine kasvoi. Kansankirkossa soivat hätäkellot. Tuon ajan kahdeksasta piispasta ainakin kuusi oli toiminut aseveliliiton järjestötehtävissä, ollut sotilaspappina tai palvellut rintamaupseerina. He elivät sieluissaan sodan jälkitilaa. Se ei kuitenkaan ollut kostonhenkeä vaan isänmaallista vakaumusta ja tunnustuksellista kutsumusta. Piispat pelkäsivät, että vuosisataista hartauden perinnettä yritettiin murtaa, kirkon organisaatio oli uhattuna ja uskonnonvapaus vaarassa. Äärimmäisinä synkkyyden hetkinä taustalla näyttää olleen jopa varautuminen siihen, että kirkko joskus ehkä joutuisi sopeutumana Neuvosto-Suomen rakenteisiin. # Jalovaaran perusongelmana on se, mitä pitäisi ja voisi tutkia kun halutaan tutkia kirkon politiikkaa. Se ei tee yhteiskunnallisia järjestöpäätöksiä. Sillä ei ole juurikaan toimintaorganisaatiota, vain hallintoa. Sillä ei ole muuta ohjelmaa kuin Raamattu, jonka sitaateilla voi perustella miltei mitä vaan. Hän ratkaisee ongelman tutkimalla piispojen ja kirkollisen Kotimaa-lehden suhtautumista sisäpolitiikan rakenteisiin, ulkopoliittisiin kriiseihin ja Kekkoseen. Liikutaan ylätason yksinäisyydessä. Piispoilla ei ole paljon muuta valtaa kuin arvovaltaa, mutta heidän sanansa kantaa kauas jo pelkän virka-asemankin perusteella. Se kirkkokansa, jonka nimissä piispat ja Kotimaa puhuivat, oli merkittävästi pienempi kuin luterilaisten osuus koko väestöstä. Silti suurinta yhteiskunnallista merkitystä on ilmeisesti ollut sillä, mitä sadat ja taas sadat papit saarnasivat joka sunnuntai sadoissa ja taas sadoissa kirkoissa. Tämän julistuksen poliittisen sisällön selvittäminen olisi kuitenkin epätoivoinen tutkimustehtävä. Jalovaaran rajaus on perusteltu paitsi työn ekonomian kannalta myös siksi, että tutkittavana on vaikutusyritys yhteiskunnan ylätasolle. Silloin on järkevää rajata tutkimus ylätasolle myös vaikuttamista yrittäneessä yhteisössä. Piispat saivat eniten kansallista näkyvyyttä saarnatessaan valtiollisiin juhlamenoihin kuuluneissa jumalanpalveluksissa. Kriiseiksi kokemissaan tilanteissa he antoivat yhteisiä lausumia. He pitivät myötäsukaisesti kannustavaa yhteyttä presidentti Urho Kekkoseen riippumatta siitä, mitä hänestä ajattelivat. He varoivat sanomasta mitään poikkipuolista Neuvostoliitosta, vaikka se oli ateismin emämaa, mutta suomalaisille kommunisteille soi tuomion pasuuna. # Kirkollisissa kehyksissä sommitellut poliittiset lausumat ympäröitiin sellaisella raamatunlauseiden ja kiertoilmausten ryteiköllä, että Jalovaara saa tehdä hartiavoimin työtä purkaakseen esiin sen, mitä ehkä oli tarkoitus sanoa. Hän onnistuu rakentamaan johdonmukaiselta tuntuvan kokonaiskuvan, mutta rankan tulkinnan takana se on. Yöpakkasten alkuvaiheessa piispat tukivat Fagerholmin hallitusta, koska se oli teoriassa vahva vastavoima kesän vaaleissa uhkaavasti voimistuneelle ateistiselle äärivasemmistolle. Hallituksen jouduttua umpikujaan piispat siirtyvät varovaisesti tukemaan Kekkosta. Noottikriisin ja Honka-liiton kaaos mursi kaikki padot. Sen jälkeen Kekkosen piispallisella ylistämisellä ei ollut äärtä eikä laitaa. Näyttää siltä, että kirkon tulkinta suomalaisesta kommunismista oli niin läpeensä kristitty, että se alkoi etääntyä todellisuudesta. Aineellisesta kurjuudesta ja poliittisesta pettymyksestä noussut yleiskatkeruus ei näkynyt piispankammioihin asti. Kirkko ei havainnut sitä korpikommunismin peruslogiikkaa, että kurjuus radikalisoi. Sille kommunismi oli vain ateismia. Ainoa tässä tutkimuksessa näkyvä poikkeus on Helsingin piispa Martti Simojoki. Hänen keväällä 1961 hahmottamaansa kommunismin profiiliin ei kulunut vain primitiivinen jumalankieltäminen vaan myös se, että ”meidänkin maassamme on monia tyhjiä vatsoja…” Simojoki pystyi ennakoimaan jopa sen, miten suuret ikäluokat silkkaa yleistä turhautumistaan alkaisivat ajautua kohti äärivasemmistoa. # Ensimmäisellä kaudellaan Kekkonen oli heikko presidentti, jolle kaikki tuki kelpasi. Hän huolehti ulkoisella käyttäytymisellään siitä, että kirkkokansa koki hänet omakseen. Virallisissa jumalanpalveluksissa presidentti kertoman mukaan veisasi seurakunnan kanssa ja tunnusti uskon. Kekkonen vastasi arvostavilla kirjelappusilla piispojen raamatunlauseilla koristeltuihin uskollisuuden ja ihailun vakuutuksiin. Ehkä hän jo presidenttiuransa alkutaipaleella oli niin tottunut korkeasta asemasta johtuvaan lähipiirin myötäsukaisuuteen, että kaikki tuntui normaalilta ja ansaitulta. Piispat olivat Jalovaaran kuvauksen mukaan melkoinen veljeskunta. Heillä oli hengellisesti korkea profiili, mutta maanläheinen mieli, kuten muillakin virkamiehillä. Kutsumus piispuuteen ei estänyt heitä näkemästä, miten paljon riippui ylimmän nimittäjän suopeudesta. Raamatullisella sanapöhöllä höystetty mielistely oli lähes uskomatonta. Arkkipiispa Ilmari Salomies joutui huomioimaan oman institutionaalisen asemansa suhtautumisessaan presidentti-instituutioon. Tämän virkaroolin hän kantoi miehuullisesti, ja säilytti ainakin pääpiirteittäin tyylitajunsa. Monet piispat kuitenkin intoutuivat todistelemaan erilaisin sanakääntein Kekkosen Jumalan lahjaksi isänmaalle. Yksikään heistä ei silti harhautunut sellaiseen ylätyyliseen falsettiin kuin Tampereen piispa Eelis Gulin. Hänen kirjeensä Tamminiemeen olivat sakeana toivotuksia Kaikkivaltiaan siunauksesta ja vakuutuksia jatkuvista esirukouksista. Gulin ennusti noottikriisin syksynä Kekkosen ylivoimaista, ansaittua ja välttämätöntä voittoa. Samaan aikaan hän kuitenkin oli myös kaavailemassa mestarinsa kaatamista ja etsiskeli muutaman muun piispan kanssa presidenttiehdokasta, jolla olisi paremmat voitonmahdollisuudet kuin Olavi Hongalla. Gulin moitiskeli yksityisesti Kekkosen epäkristillisiä elämäntapoja. Presidentin läheisin sisäpiiriläinen Kalle Kaihari, jolla oli omakohtaistakin tietoa asiasta, torjui päämieheensä kohdistuneet ilkeät huhut valehtelemalla piispalle päin naamaa. Tämä oli uskovinaan ja näytteli suuresti helpottunutta. Jalovaaran arvioivat lausahdukset Gulinista ovat niin letkeitä, että harvoinpa moista tutkimusympäristössä näkee. Silti ne on hyvin perusteltu – ja palauttavat oudosti mieleen sen, mitä muistan lapsena tamperelaisessa pappiskodissa aistineeni lähiympäristön suhtautumisesta paikalliseen piispaan.
|
|||
| Takaisin juttuarkistoon | |||
|
|||
LINKIT
|
|||