| |
ENTÄ LOIKKAREIDEN
PALAUTUKSET ?
Suomen Kuvalehti 48/2003 (28.11.2003)
Ihmisten luovuttaminen diktatuurivaltion kuolemankoneistolle on taakka
kansalliselle omalletunnolle, vaikka olosuhteet tekisivät sen kuinka
ymmärrettäväksi. Tämä ei koske vain pakolaisten luovuttamista
natsidiktatuurille. Se koskee myös loikkareiden palauttamista
neuvostodiktatuurille.
Jatkosodan aikaisiin luovutustoimiin osallistuneet saattoivat jälkeenpäin
puolustautua väittämällä, että holokaustista ei silloin vielä tiedetty. Osa
pikkuvirkamiehistä ehkä ei todellakaan tiennyt, ja luovutukset olivat
lähinnä heidän rutiiniaan.
Kylmän sodan maailmassa Suomi oli ainoa länsimaa, joka palveli itäistä
hirmuhallintoa palauttamalla kaikki ne pakolaiset, joita Neuvostoliitto
huomasi vaatia. Jokaisella lukutaitoisella ihmisellä oli mahdollisuus
tietää, mikä Neuvostoliittoon palautettuja odotti
Näiden luovutustilanteiden arvioinnissa politiikka lamauttaa etiikan ja
etiikka politiikan. Tätä umpisolmua on yritetty pari kertaa purkaa
oikeudessa ja eduskunnassa, mutta niistä kokemuksista ei paljon saa
opastusta siihen, miten luovutuksista päättäneisiin pitäisi nyt suhtautua.
Valtiollisen poliisin päällikkönä toiminutta Arno Anthonia vastaan
järjestettiin 1940-luvun lopulla oikeudenkäynti. Häntä syytettiin
osallisuudesta murhaan ja virkarikoksesta, mutta oikeudenkäynnistä tuli
farssi. Anthoni sai varoituksen ja hänelle maksettiin korvaukset, joiden
arvo nykyrahassa on vähän yli 20 000 euroa.
Sisäministeri Yrjö Leino erotettiin keväällä 1948 hallituksesta, koska hän
oli kolme vuotta aikaisemmin suostunut luovuttamaan Neuvostoliiton vaatimat
emigrantit. Leinon menettely oli juridisesti virheellinen, mutta
poliittisesti väistämätön. Eduskunta kuittasi ristiriidan antamalla hänelle
epäluottamuslauseen. Sitä ei tarvitse perustella. Luottamus joko on tai sitä
ei ole
Kylmän sodan aikaiset palautuspäätökset tehtiin hyvin todennäköisesti
laillisin muodoin. Niiden yhteensopivuus kansainvälisten sopimusten ja
tapaoikeuden kanssa on kuitenkin kyseenalainen ja epäinhimillisyys ilmeinen.
Neuvostoliittoon palautettiin kaikki ne loikkarit, joita se vaati.
Naapurille ei kerrottu niistä loikkaustapauksista, joita se itse ei ottanut
esille. Nämä maahantulijat saivat turvapaikan tai jatkoivat matkaa länteen.
Vuosina 1949-79 loikkareita oli tuoreimman selvityksen mukaan noin 60.
Puolet heistä palautettiin, puolet pääsi läpi. Suomalaisilla on hyvä
omatunto kolmestakymmenestä pakolaisesta ja huono omatunto yhtä monesta.
Kun jatkosodan aikaisten luovutusten selvittely tuntuu nyt toden teolla
alkavan, on vaikea ymmärtää, miten nämä kylmän sodan aikaiset 30 luovutusta
voitaisiin jättää selvittämättä. Jatkosodan aikaisista luovutuksista
vastanneet ovat maallisen arvioinnin ulottumattomissa, mutta kylmän sodan
aikaisia luovutuspäättäjiä on ilmeisesti keskuudessamme.
Leinon ennakkotapaus ei varmaan sovi heihin, sillä he eivät ylittäneet
valtuuksiaan, eivätkä toimineet hallituksen selän takana. Jos jatkosodan
aikaisia luovutuksia aiotaan punnita myös etiikan ja inhimillisyyden
kannalta, kylmän sodan aikaisia luovutuksia on arvioitava samoin perustein.
Suomettumisajan luovutuspäätösten julkinen selvittäminen tuskin johtaisi
oikeudellisiin toimiin. Mutta se antaisi mahdollisuuden arvioida, jäikö
näitä päätöksiä tehneille lommo kilpeen, ja jos jäi, onko sillä merkitystä
vielä nykyaikana.
|
