| |
LUOVUTETUT JA LUOVUTTAJAT
Kirjoitettu 26.11.2003 / Hämeen Sanomat 28.11.2003 ym
Uudet tiedot jatkosodan aikana Saksan kuolemanleireille luovutetuista
pakolaisista ja sotavangeista ovat entisestään mutkistaneet menneisyyden
hallintaa, varsinkin kun samanlaisia ongelmallisia päätöksiä tehtiin
myöhemminkin.
Sodan jälkeen Neuvostoliittoon palautettiin rauhansopimuksen perusteella
sotavankien lisäksi inkeriläisiä ja heimopataljoonassa taistelleita
virolaisia. Lisäksi kylmän sodan aikana palautettiin kolmisenkymmentä
loikkaria, saman verran sai turvapaikan tai jatkoi matkaa länteen.
Rauhansopimukseen perustuneet luovutukset ovat nyt jälkikäteen parhaiten
ymmärrettävissä, vaikka ne olivat yhtä kauheita henkilökohtaisia tragedioita
kuin kaikki muutkin luovutukset. Niiden taustalla oli kuitenkin Suomea
velvoittava sopimus.
Jatkosodan ja kylmän sodan aikaiset luovutukset ovat moraaliltaan
rinnakkaistapauksia. Niissä ihmisiä luovutettiin diktatuurin
tappokoneistolle ilman kansainoikeudellista velvoitetta. Ainoa peruste oli
yritys saada hankalasti käyttäytyvä suurvalta pysymään aloillaan.
Luovutuksia koskeneet päätökset tehtiin epäilemättä Suomen lakien mukaisessa
järjestyksessä, mutta ne olivat ristiriidassa kansainvälisen oikeuden ja
yleisinhimillisyyden kanssa.
* *
*
Näiden luovutustilanteiden arvioinnissa politiikka lamauttaa etiikan ja
etiikka politiikan. Tätä umpisolmua yritettiin 1940-luvun lopulla purkaa,
kerran oikeudessa ja kerran poliittisesti.
Valtiollisen poliisin päällikkönä toiminutta Arno Anthonia vastaan
järjestettiin 1940-luvun lopulla oikeudenkäynti. Luovutetun
juutalaispakolaisen omaiset vaativat hänelle tuomiota osallisuudesta murhaan
ja virkarikoksesta. Oikeudenkäynnistä tuli farssi.
Hovioikeus totesi, että Anthoni ei rikkonut ulkomaalaisten kohtelusta
annettuja määräyksiä, vaikkakin menetteli taitamattomasti. Rikkeen
vähäisyyden perusteella hänet vapautettiin syytteestä.
Korkein oikeus tulkitsi Anthonin menettelyn varomattomuudeksi ja antoi siitä
huomautuksen. Kaiken kukkuraksi hänelle maksettiin korvaukset, joiden arvo
nykyrahassa on vähän yli 20 000 euroa.
Sisäministeri Yrjö Leino erotettiin keväällä 1948 hallituksesta, koska hän
oli kolme vuotta aikaisemmin suostunut luovuttamaan Neuvostoliiton vaatimat
emigrantit, ja tiedotti asiasta hallitukselle vasta kun mitään ei ollut enää
tehtävissä.
Kun eduskunta sitten viiveen jälkeen käsitteli asiaa, se ei voinut enää
puuttua Leinon menettelyyn, koska hallitus oli jälkikäteen hyväksynyt sen.
Ministerin ratkaisu oli juridisesti väärä, mutta oli pakko myöntää, että
poliittisesti se varmaankin oli välttämätön.
Ristiriita oli sietämätön, ja eduskunta kuittasi sen antamalla Leinolle
epäluottamuslauseen. Sitä ei tarvitse perustella. Ministeri yritti
niskuroida parlamentaarista ratkaisua vastaan, eikä esittänyt eronpyyntöä,
kuten tapa olisi edellyttänyt. Presidentti J.K.Paasikivi erotti hänet silti,
koska se oli eduskunnan tahto.
* *
*
Välirauhansopimuksen ja valvontakomission vaatimusten perusteella
luovutettujen tapauksiin tuskin enää voi puuttua. Mutta koska jatkosodan
aikaisten luovutusten periaatteellinen selvittely tuntuu nyt toden teolla
alkavan, on vaikea ymmärtää, miten kylmän sodan aikaiset luovutukset
voitaisiin jättää selvittämättä.
Leinon ennakkotapaus ei varmaan sovi heihin, sillä he eivät ylittäneet
valtuuksiaan, eivätkä toimineet hallituksen selän takana. Kylmän sodan
aikaisten luovutuspäätösten eettistä merkitystä ei kuitenkaan voi sivuuttaa
olankohautuksella, jos jatkosodan aikaisia luovutuksia aiotaan punnita myös
siltä kannalta.
Kylmän sodan aikaisten luovutuspäätösten julkinen selvittäminen tuskin
johtaisi oikeudellisiin toimiin. Mutta se antaisi mahdollisuuden arvioida,
jäikö näitä päätöksiä tehneille lommo kilpeen, ja jos jäi, onko sillä
merkitystä vielä nykyaikana.
|
