|
|
|
||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
 |
|||
|
Onko Suomi susi, lammas vai aasi? Ministeri Max Jakobson on kirjoittanut ulkoministeriön tilauksesta lyhyen Suomi-oppaan unionin puheenjohtajakauden tiedotustarpeisiin. Hänen tekstejään lukeneille siinä ei ole yllätyksiä, eikä yllättävää ole sekään, miten varmoin ottein Jakobson hallitsee asioiden kirkastamisen niitä tiivistämällä. Uutta on oikeastaan kirjan otsikon luonnehdinta Suomen historian perussisällöstä: Suomi – yksinäinen susi. Itsenäisyyden säilyttäminen toisen maailmansodan melskeissä oli hyvin harvinainen voittamisen muoto. Suomi oli sillä tavalla hyvin yksinäinen voittaja, varsinkin kun kävi kaksi kertaa lähellä romahdusta. Kylmän sodan aikana Suomi oli ainoa laatuaan kun se tasapainotteli uhkarohkeasti kahden susilauman välissä. Samantapainen asetelma oli tavallaan vallinnut jo maailmansotien välisenä aikana. Suomi oli demokraattinen poikkeusilmiö diktatuurien Euroopassa. Jakobsonin sommitelma selittää siis hyvinkin nasevasti monia asioita sille, joka ensimmäistä kertaa kohtaa Suomi-nimisen ilmiön. Samalla hän haastaa syventämään sävyillä kuvaa, joka syntyy kun asiat joudutaan sanomaan tiiviisti ja ohittamaan nopeasti. * * * Suomi toimi kaikkein aidoimmin yksinäisen suden tavoin talvisodan ja jatkosodan aikana. Se oli kuolemanvaarassa, mutta pelko ei lamauttanut vaan johti epätoivoisen vimmattuun puolustautumiseen – eläimen raivolla. Suomi oli sodassa sutena susien joukossa, mutta päätti itse, miten toimia. Tyylipisteitä ei aina tullut, mutta menetelmä tehosi. Kaksi kertaa tarjolla oli pysyvä lyöttäytyminen toiseen keskenään taistelevista laumoista; talvisodassa länsivaltoihin ja jatkosodassa Saksaan. Suomi ei langennut kiusaukseen vaan riuhtoi itsensä omin avuin kuiville. Kylmän sodan yksinäisyys ei ollut kovin susimaista. Suomi näytti pikemminkin lampaalta, mutta yksinäiselle sudelle ominainen puolustautumisen vimma oli vahvasti taustalla. Jakobson on aikaisemmissa kirjoituksissaan luonnehtinut tätä toimintamallia toisella leiskuvalla kielikuvalla. Suomi oli olevinaan hyväuskoinen, mutta ei todellakaan ollut sitä. Yksinäisen suden kaava sopii huonoiten kuvaamaan sotien välisen ajan Suomea. Demokratian täpärä voitto 1930-luvun alussa oli kyllä poikkeuksellista, mutta se ei ollut puolustusreaktio uhkaavia laumoja vastaan. Se perustui historialliseen jatkumoon. Demokratiaa oli harjoiteltu täällä vuosisadan alusta lähtien, pidempään kuin missään diktatuuriksi ajautuneessa maassa. Työväenliikettä johtaneella sosiaalidemokratialla oli kokemusta siitä, että horjahtelevakin demokratia pystyi tarjoamaan sille enemmän kuin jämäkän oloinen diktatuuri. * * * Nato-jäsenyyden vastustajilla voisi olla kiusaus kuljettaa yksinäisen suden teema kuvaamaan myös turvallisuuspolitiikan nykyistä tilaa. Sotilaallisella liittoutumattomuudella ylvästely saisi siitä mielleyhtymästä lisää loistoa. Suomi on kuitenkin siististi Euroopan unionissa, ei siis yksinäinen eikä kuin susi. Natossa se ei ole – ei ihan vielä vaikka melkein jo. Ei ole uhkaavia laumoja, joista erossa pysyminen olisi hengissä pysymisen ehto. Jos eläinkuvia halutaan, nykyinen Suomi on pikemminkin kuin heinäkasojen välissä empivä aasi. Se syö iloisin mielin toisesta ja napsii makupaloja toisestakin, mutta näyttelee, että siitä jälkimmäisestä varsinkaan se ei nyt oikeastaan välitä. Yksinäisen suden mallia tarvitaan silloin kun tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja. Suomi on käytöksellään osoittanut, että molemmista heinätukoista - unionista ja Natosta - on sille hyötyä. Normaalioloissa yksinäisen suden troimintamalli ei ole voimavara vaan painolasti. On parempi toimia johdonmukaisesti ympäristön rakenteen ja oman edun dynamiikkaa kehittäen kuin toisenlaisissa olosuhteissa syntyneiden, mutta vain niissä tehonsa osoittaneiden kaavamaisten mallien mukaan.
|
|||
| Takaisin juttuarkistoon | |||
|
|||
LINKIT
|
|||