Suomen esimerkki ei auta Ukrainaa
   Kirjoitettu 16.4.2014 / Etelä-Suomen Sanomat 17.4.2014

 

   Jukka Tarkka
   jt@jukkatarkka.net


Yhdysvaltalaiset turvallisuuspolitiikan entiset ylhäisyydet ovat Ukraina-kriisin lopputulemaa arvaillessaan tarjonneet Suomen esimerkkiä Ukrainan selviytymisstrategiaksi. Idea ei ole ehkä täysin mahdoton, mutta se pitäisi ajatella ja ilmaista huolellisemmin kuin esimerkiksi Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski ovat tehneet.

Molemmat, ja varsinkin Brzezinski rinnastavat nykyisen Suomen nykyiseen Ukrainaan. Historian unohtaminen vie analyysin rankasti hakoteille, ja varsinkin tulevaisuusarvion. Jos puhuttaisiin kylmän sodan aikaisesta Suomesta ja siitä, mihin Ukrainan nyt kannattaisi pyrkiä, kytkennässä voisi olla edes osittain järkeä.

Kaukaa lännestä katsoen tällainen täsmäerittely ei vaan ihan vähällä onnistu, ja syy on suomalaisten turvallisuusajattelussa. Se on niin kummallista, että sitä ei voi ymmärtää kansainvälisen politiikan normaalilogiikalla. Suomalaisten suhdetta Venäjään riivaa jälkijättöinen Tukholma-syndrooma, he ovat kauhunsekaisesti ihastuneet entiseen vainoojaansa.

                                            x                    x                    x

Kylmän sodan aikana suomettunut Suomi oli ainakin osittain samanlaisessa tilanteessa kuin nykyinen Ukraina, pyrkimässä kohti länttä. Venäjä kampittaa nyt Ukrainaa kuten Neuvostoliitto aikoinaan Suomea estääkseen naapurinsa hakeutumisen sinne, mihin se haluaa.

Stalinin jälkeisen valtataistelun aikana Neuvostoliitto uhkasi Suomea poliittisella haltuunotolla, nyt Venäjä jyrää Ukrainaa sotilaallisesti. Neuvostopropaganda pystyi näkemään kaikkialla Suomessa fasistien ilkitöitä ja Naton juonittelua yhtä kieroutuneen vainoharhaisesti kuin Venäjän media näkee niitä Ukrainan joka kolkassa.   

Venäjä lähettää muka tunnistamattomat sotilaansa uhoamaan Ukrainaan ja härnää rajan yli kulkevan kaasun määrällä ja hinnalla. Neuvostoliitto pelotteli Suomea yya-sopimuksen täytäntöönpanolla, saneli ministerinimitykset Helsingissä ja kyykytti pakkoystävyydellä.

                                            x                    x                    x

Kylmän sodan aikaisessa Suomessa oli Neuvostoliittoon hurmahenkisesti sitoutunut hyvin pieni vähemmistö, jolla ei ollut muuta sidettä ihailunsa kohteeseen kuin sokea usko komeaan puheeseen. Se ei rekisteröinyt neuvostojärjestelmän julmuutta ja harmautta vaan pyrki silmät ummessa aatteen paratiisiin.

Ukrainassa on hyvin suuri etnisesti tai ainakin kieleltään venäläinen vähemmistö, joka on tuntenut luissaan ja nahoissaan sekä neuvostojärjestelmän että nykyvenäläisyyden. Ja silti se haluaa äiti Venäjän syliin.

Suomen neuvostohenkinen taistolaisuus haihtui historian hämärään omaa älyllistä avuttomuuttaan. Leonid Breznevin Neuvostoliitolta ja Taisto Sinisalon nuorisoliikkeeltä puuttui yhteinen kulttuuritausta. Niiden uskonto oli tämän maailman ulkopuolinen rituaali.

Ukraina on historianfilosofisesti paljon lähempänä Venäjää kuin Suomi oli aikanaan Neuvostoliittoa. Venäjä on syntynyt Ukrainassa. Kiev on perusvenäläisyyden kotikaupunki ja sieltä katsoen Moskova edustaa nousukasvenäläisyyttä. Kun Venäjä sanoo ukrainalaisia veljikseen ja sisarikseen, sille on perusteita.

Tämän syvähistoriallisen kytkennän takia Ukrainan on vaikeampi irtautua Venäjän komennosta kohti länttä kuin oli Suomelle kiemurrella ystävyyskulissin suojassa irti Neuvostoliitosta.

Suomen ja Ukrainan rinnastus on samaa toiveajattelua kuin kylmän sodan aikaisten satelliittimaiden halu suomettua. Se auttoi Suomen vähitellen irrottautumaan Kremlin otteesta. Neuvostojärjestelmän vangeiksi jääneet eurooppalaiset maat pelasti vasta järjestelmän romahdus.

Neuvostoliiton satelliittien ja Suomen kansalliset identiteetit olivat toista maata kuin Neuvostoliiton, se tasasi niiden tietä länteen. Ukrainan kansallinen identiteetti on samaa juurta kuin Venäjän. Suomen esimerkki ei auta sitä vapautumaan tästä kytköksestä.