Pelkkä ”ei” ei enää riitä

Kirjoitettu 13.10.2010 / Satakunnan Kansa 14.10.2010 (Etelä-Suomen Sanomat, Lapin Kansa)

Kenraali Ari Puheloinen tuhosi kertaheitolla poliittisen eliitin mielenrauhan. Hän sanoi, että Suomen puolustuksen rakenteen nykyisistä osatekijöistä ei kohta enää saada toimivaa kokonaisuutta. Korttitalo kaatuu muutamassa vuodessa, tai ehkä on jo kaatunut.

Tämä ei yllätä ketään, joka haluaa hahmottaa tosimaailmaa piittaamatta puolustuskysymyksen ympärille kehitetystä poliittisen hymistelyn sumuverhosta.

Varusmiesikäluokat pienenevät, niistä koulutettavien osuus vähenee, puolustusbudjetin nostohaaveet ovat unta vain ja asejärjestelmien hintakehitys karkaa käsistä. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa, että nykyisillä eväillä puolustusvoimat eivät voi tuottaa kaikkea sitä hyvää, jota niiltä vaaditaan.     

Kukaan ei ole väittänyt kenraalin erehtyneen. Kommentit osoittivat taas, että kun poliitikko puhuu puolustuksesta, hän alkaa käyttäytyä kuin kuulijat olisivat idiootteja. Se meni jotenkin niin, että siirrytään palkka-armeijaan, puolustetaan koko maata, varuskuntia ei suljeta, ja Natoon ei liitytä. Siis nyhjäistään päättäväisesti tyhjästä.

                                            x                    x                    x

Yleisestä asevelvollisuudesta luopuminen merkitsee myös luopumista koko maan puolustuksesta. Sitä ei vaan saa sanoa.

Kukaan selväjärkinen ei sentään voi kuvitella muutaman tuhannen tai edes muutaman kymmenentuhannen palkkasotilaan pystyvän puolustamaan yli 300 000 neliökilometrin kokoisen maa-alueen jokaista kolkkaa.  

Vain harva uskaltaa sanoa ääneen, että lähiaikoina käytettävissä oleva 250 000 taistelijan reservi ei sekään pysty siihen. Ei vaikka jokin yliluonnollinen ihme lisäisi puolustusmäärärahoja vielä nykyisestäkin.

Ja kaiken kauheuden huipuksi: varautuminen koko valtioalueen sotilaalliseen puolustamiseen ei ole enää edes välttämätöntä. Se tarve perustui entisajan sodan malliin, nykyisin sota on ihan toista maata. Varsinkin tästä on vaiettava kuin pyhimmästä valtiosalaisuudesta.

Vaikka virallinen doktriini puhuu velvollisuudentuntoisesti maan koko alueen puolustamisesta, suunnitelmat on jo ajat sitten viritetty yhteiskunnan toimivuuden kannalta keskeisten kohteiden suojaamiseen yllätysiskuilta. Se suojaa välillisesti myös syrjäseutuja.

                                            x                    x                    x

Tätä pahempaa painajaista poliitikko ei voi kuvitella. Vaihtoehdot ovat asevelvollisuuden säilyttäminen tai lakkauttaminen, koko maan puolustaminen tai keskittyminen strategisten kohteiden suojeluun. Rakennettiinpa niistä millainen yhdistelmä tahansa, ratkaisu ei ole uskottava ilman Nato-jäsenyyttä.

Poliitikot joutuvat lopultakin siihen tilanteeseen, johon heidän olisi pitänyt hakeutua heti kun oli vapauduttu Neuvostoliiton läsnäolon ja yya-sopimuksen aiheuttamasta ahdingosta.

Tähän asti julkisessa puolustuskeskustelussa on hyväksytty vain sellainen todistelu, joka päätyy torjumaan Nato-jäsenyyden. Kaikkien muiden ideoiden tyrmäykseen on riittänyt säälivä naurahdus: sehän johtaisi Nato-jäsenyyteen.

Huippunsa tämä pelleily saavutti viime vuoden turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Siinä todettiin neljä Nato-jäsenyyttä puolustavaa näkökohtaa ja osoitettiin kolmella tavalla, että sotilaallinen liittoutuminen ei kavenna kansallista päätösvaltaa. Johtopäätös tästä kaikesta oli, että Natoon liittymiselle ei ole perusteita. 

Puheloisen toteama uudistustarve pakottaa poliitikot heille kauhistuttavaan tilanteeseen. Nato-jäsenyys on pöydällä täysin tasaveroisena valintamahdollisuutena kaikkien muiden rinnalla. 

Puolustuspolitiikalla on yhtäkkiä muitakin tavoitteita kuin Naton torjuminen. Tähän asti siihen on riittänyt pelkkä ”ei”. Nyt jäsenyydestä kieltäytyminen pitäisi vielä perustella. Puheloisen antaman reaalipoliittisen oppitunnin jälkeen se ei onnistu pelkästään vanhoja hokemia toistamalla.