|
|
|
||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
 |
|||
|
Beljakov
aloitti uudet vaaran vuodet Dosentti Kimmo Rentolan kirja Vallankumouksen aave (Otava 2005) on merkittävin historiantutkimus vähään aikaan. Se pureutuu NKP:n operointiin Suomessa 1970 ja paljastaa pimentoon jääneen käänteen Neuvostoliiton suhteessa Suomeen. NKP:n kansainvälisen osaston varajohtaja Aleksei Beljakov nimitettiin kesällä 1970 suurlähettilääksi Helsinkiin. Tähän asti vallalla olleen käsityksen mukaan hän suututti presidentti Urho Kekkosen uhkailemalla panssareilla, tukemalla avoimesti SKP:n vähemmistösiipeä ja junailemalla Kekkonen johdolla solmitun UKK-sopimuksen vastaisen metallilakon. Tämän käsityksen mukaan kiukkuinen Kekkonen kutsui luokseen Neuvostoliiton varaulkoministeri Vasili Kuznetsovin ja pyysi tämän apua päästäkseen eroon kiusanhengestä. Beljakov kutsuttiin kotiin. * * *. Rentolan tutkimus osoittaa, että mikään näistä asioista ei ollut ihan noin, ja osa oli pikemminkin päinvastoin. Beljakovin tehtävänä oli hakea uusi järjestöpainotteinen poliittisen vasemmistoyhteistyön linja, ja ohjata Suomi väkivallatta sosialismiin. Hän epäonnistui Helsingissä yhtä karkeasti kuin panssarit Prahassa, mutta munaus ei ollut niin julkinen. Tieto Beljakovin saamasta tehtävästä suljettiin Moskovassa suurten salaisuuksien kaappiin kunnes Rentola kaivoi sen esiin. Kun Beljakovin konstit epäonnistuivat, Neuvostoliitto otti 1970-luvulla käyttöön uudet temput. * * * Rentola kumoaa sen presidentti J.K.Paasikiven kuningasajatuksen, että Neuvostoliiton intressit Suomen suunnalla ovat vain sotilaalliset: jos sen turvallisuus taataan, se ei muuta vaadi. Vaarallisena aikana pidetyn 1940-luvun loppupuolella Paasikiven väittämä piti paikkansa. Sotilaspoliittisen kokonaistilanteen takia Stalin ei pannut tikkuakaan ristiin tukeakseen Suomen kommunisteja. Tietysti hän olisi ilahtunut jos SKP olisi omin voimin kaapannut vallan Suomessa. Mutta hän ei riskeerannut mitään Neuvostoliiton sotilaallisiin etuihin liittyvää edistääkseen sosialismia Suomessa. Nikita Hrustsovin aikaan 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella vallitsi ruusunpunainen luottamus siihen, että neuvostojärjestelmän talouden nousu ja yhteiskunnallinen kukoistus houkuttelevat suomalaiset sosialismin syliin ilman eri ponnistusta. Suomen siirtymä sosialismiin saisi kestää vaikka pitkänkin ajan, kunhan sitä odoteltaessa länsi pysyisi sotilaallisesti loitolla. Paasikiven periaate piti 1960-luvun lopulle asti.. * * * Beljakovin operaatio oli toista maata. Siinä Neuvostoliitto oikeastaan ensimmäistä kertaa pisti paitansa likoon aatteellisin perustein. Pelkkä sotilaallinen turvallisuus ei riittänyt. Paasikiven periaate ei enää pätenyt. Vuoden 1970 epäonnistumisesta huolimatta Neuvostoliiton tavoite ei muuttunut. Ideologia oli etualalla, sotilaspolitiikka ja diplomatia tukivat sitä. Neuvostoliitto ei enää koukannut SKP:n kautta, kuten Beljakovin aikana, vaan jalkautui suomalaiseen yhteiskuntaan. Uusi aatteellinen imperialismi perustui määrämuotoisiin ystävyysrituaaleihin ja kotiryssälaitokseen. Kulissien takana sen työkaluja olivat lisäksi sotilaspoliittinen painostus yya-konsultaatioilla ja diplomaattinen puolueettomuuspolitiikkaa vastustava hivutus. Suomalaisten lauhkeasti myötäsukainen lapsenuskoisuus tuki Neuvostoliiton pyrkimyksiä. Suomalaiset ottivat oman ystävyyspropagandansa todesta. Stalinismin hallitessa 1940-luvun lopulla Neuvostoliitto vielä vain seurasi sivusta ja toivoi, että suomalaiset kommunistit saisivat aikaan iloisen yllätyksen. Jälkibeljakovilaisessa tilassa 1970-luvulla se oli etukenoisesti läsnä sisäpoliittisesti, henkisesti, diplomaattisesti ja sotilaspoliittisesti. Vaaran vuodet olivat 1970-luvulla ehkä vaarallisempia kuin 1940-luvun lopulla. Paine oli entistä kovempi ja suomalaisten henkinen puolustusvalmius heikoimmillaan.
|
|||
| Takaisin juttuarkistoon | |||
|
|||
LINKIT
|
|||